Corpus esoterica: Sophia – maailmankaikkeuden äiti
Kokoan Corpus esoterica-teeman alle mysteeri- ja harhaoppien värikästä historiaa. Aiheet ovat innoittavia, mutta huonosti tunnettuja. Historiaa harrastavana maallikkona uskon, että alkuperäisen kristillisyyden viisaudet löytyvät Raamatun ulkopuolisista evankeliumeista, mysteeri- ja harhaopeista, Nag Hammadin esoteerisistä koodekseista ja apogryfisistä kirjoista. Haluan kantaa omalta osaltani viisauden ja rakkauden soihtua eteenpäin muistamalla mysteeri- ja harhaoppeja.
Irenaeus, Eusebius, Origenes ja eräät muut kirkkoisät tuomitsivat markionilaiset, marcellinalaiset, setiläiset, kainiittiset, basiledianilaiset ja valentinolaiset opit monien muiden varhaiskristillisten liikkeiden tavoin harhaoppisiksi. Neljännen vuosisadan alkuun mennessä kristinuskon monopolisoimista tavoitelleet proto-ortodoksit olivat onnistuneet tukahduttamaan gnostilaiset opit lähes täysin. Alkukristilliset harhaopit vaipuivat tuhatvuotiseen uneen, josta ne herätettiin renessanssin aikana.
Monet ensimmäisten vuosisatojen uskonnolliset liikkeet inspiroituivat keskiplatonismista, juutalaisesta mišnasta, zarahustralaisuudesta sekä egyptiläisten ja helleeniien mysteeriopeista, kuten hermetismistä. Hermes Trismegistuksen Tabula Smaragdina ja Corpus Hermeticum avasivat salaisuudet kristittyjen ja muslimifilosofien tutkittaviksi. Hermetismi raivasi tietä alkemialle, astrologialle ja magiallle.
Esoteerinen herääminen muinaisille mysteereille joudutti renessanssi-ajattelun luovaa hulluutta. Marsilio Ficino, Giovanni Pico della Mirandola ja Giordano Bruno löysivät hermetismistä ja Hermes Trismegistukseen liitetyistä käsikirjoituksista jälkiä muinaisesta teologiasta (Prisca Theologia), jonka profeettoja olivat mm. Zarahustra, Pythagoras, Platon ja Hermes Trismegistus. .
Sain aavistuksen Sofian syvällisestä merkityksestä pari vuosikymmentä sitten filosofian harrastuksen myötä. Sofia tarkoittaa viisautta, kuten filosofiassa (filosofia = viisauden ystävä). Gnostilais-kristillisissä uskonnoissa Sophia on paitsi viisauden jumalatar, myös demiurgin luonut aioni (aeon) ja Kristuksen syzygy – aionipari, joskus Kristuksen morsian. Sophia mainitaa mm. Raamatun Sananlaskujen kirjassa.
Ajattelin, että Sophian lähestyminen olisi helppoa. Ei ole. Sophiasta on useita erilaisia oppeja ja päällekäisiä kerroksia, jotka sukeltavat syvälle gnostilaisten mysteerioppien syvälliseen ja outoon viisauteen.
Verum, sine mendacio, certum et verissimum: Quod est inferius est sicut quod est superius, et quod est superius est sicut quod est inferius. (Totta, ilman valehtelua, varmaa ja totuudenmukaisinta: mikä on alhaalla, on kuin mitä on ylhäällä, ja mikä on ylhäällä, on kuin mitä alhaalla,)
| BIRTH OF SOPHIA AND THE FORCES OF DARKNESS After the nature of the immortals was completed out of the infinite one, then a likeness called Sophia flowed out of Pistis, with the wish that something should come into being like the light that first existed. Immediately her wish appeared as a heavenly likeness with an incomprehensible greatness. This came between the immortals and those who came into being after them, like what is above. It was a veil separating people from the things above. – On the Origin of the World, Nag Hammadi, Codex II, 5 |
Sophia/Sofia
Sofia (koinē kreikka: Σοφíα ”Viisaus”, kopti: ⲧⲥⲟⲫⲓⲁ ”Sofia”) on keskeinen käsite tiedon ja ymmärryksen (γνῶσις gnosis, kopti sooun) valaistuksellista ja pelastuksellista merkitystä korostaneille varhaiskristillisille gnostilaisille opeille.
Viisauden jumalatar löydetään lähes jokaisesta kulttuurista. Athena oli kreikkalainen viisauden ja sotilaallisen voiton jumalatar, Minerva oli Athenan roomalainen vastine (viisauden ja sodan jumalatar), Tara on buddhalainen myötätunnon jumalatar, joka opettaa kiintymättömyyden viisautta ja Inanna oli varhainen sumerilainen jumalatar.
Inanna (tai Ninnanna, taivaan kuningatar) oli sumerilaisessa mytologiassa esiintynyt rakkauden, hedelmällisyyden ja sodan jumalatar. Häntä vastasi Assyrian, Babylonian ja Akkadian mytologioissa Ištar, sekä myöhemmin kreikkalaisessa mytologiassa Astarte.
Sophia, jonka nimi kreikaksi kääntyy viisaudeksi, liittyy pyhän naistiedon eri inkarnaatioihin ja edellä lueteltuihin jumalattariin. Sophia on yksi varhaiskristillisen gnostilaisuuden keskeisistä hahmoista. Gnostilaisuus saattoi syntyä muinaisessa Roomassa ja Persiassa tai Syyriassa ja Egyptissä. Gnostilaisuus korostaa yksilöllistä tietoa ja viisautta tienä pelastukseen ja ykseyteen Jumalan kanssa.
Gnostilaisille Sophia on sekä naisluoja että Jeesuksen Kristuksen feminiininen vastine. Uskomusten mukaan Kristuksella oli kaksi puolta: miespuolinen hahmo, joka tunnistettiin Jumalan pojaksi, ja feminiininen hahmo (Sophia), jota kunnioitettiin maailmankaikkeuden äitinä.
Gnostilaisuuden pääteoksiin lukeutuvan Johanneksen apokryfonin mukaan (noin vuodelta 180) Sophia edusti jumalallista viisautta ja naishenkeä. Gnostilaisessa luomistarinassa Sophia, nähdessään Jumalan luomuksia, halusi luoda jotain omaa.
Olento, jonka hän emanoi, oli hänen poikansa Ialdabaoth (Yaldabaoth), jolla oli leijonan kasvot ja käärmeen ruumis. Myöhemmin Ialdabaoth käytti Sofian voimaa aineellisen maailman luomiseen.
Koska Sophia liittyi materiaalisen maailmankaikkeuden luojan – Ialdabaothin luomiseen, Sophiaa palvottiin maailmankaikkeuden äitinä. Sophia esiintyy monissa Raamatun kohdissa viisautta symboloivana naishenkilönä, vaikka hänen roolinsa ja suosionsa juutalais-kristillisissä perinteissä ovat muuttuneet aikojen saatossa. Sophiaa juhlitaan myös Kabbalassa Jumalan feminiinisenä puolena.
Lähes kaikissa pyhän viisauden esityksissä voidaan löytää jokin Sophian piirre; Hän, kuten monet muut jumalattaret integroitui Neitsyt Marian palvontaan keskiajalla.
Irenaeus käyttää näistä opeista nimeä gnostikoi (γνωστικοί), ”tietävät” tai ”miehet, jotka väittävät tuntevansa syvemmän viisauden”.
Joissain gnostilaisissa opeissa Sophia on Kolminaisuuden Pyhä Henki (Zoe). Sophia tunnetaan heprealaisissa kirjoituksisssa vastineella Achamōth (Ἀχαμώθ, heprea: חכמה chokhmah) ja Prunikos (Προύνικος).
Nag Hammadin kirjaston koodekseissa Sophia kuvataan viimeisenä emanoitunneeksi aioniksi. Sophia voidaan tulkita antropomorfiseksi kuvaukseksi Jumalan valon emanaatiosta. Sophian katsotaan luopuneen armosta ja luoneen tai auttaen luomaan aineellisen maailman. [1, 2]
Melkein kaikki syyrialais-egyptiläiset gnostilaiset järjestelmät opettivat, että olevaisuus syntyi alkuperäisestä tuntemattomasta jumalasta, jota Monoimus kutsui nimillä Vanhempi, Bythos ja Monadi. Bythos oli alkuperäinen yhtenäisyys, lähde, joka emanoi spontaanisti lisää asteittain vähäisempiä aionipareja (jumalolentoja).
Yhdessä alkuperäisen lähteen kanssa aionit muodostivat Jumalallisen täyteyden, eli Pleroman. Tämä korkeampi todellisuus on valon maailma. Corpus Hermeticum opettaa, että valo on alkuperäinen substanssi, josta kaikki henki ja aine muodostuvat. Hermetismissä fyysinen todellisuus on harha, hallusinaatio tai valhe.
Aioneita ei sinänsä pidetä erillisinä jumalallisesta, vaan jumalallisen hengen symbolisina abstraktioina. Siirtymä aineettomasta aineelliseen, eli noumenaalisesta aistein havaittavaan johtuu yhden aionin virheestä, intohimosta tai synnistä.
Monissa gnostilaisen mythoksen versioissa Sophian lankeemus aiheutti epävakauden Pleromassa, mikä johti aineellisen todellisuuden luomiseen. Joidenkin gnostilaisten tekstien mukaan metafyysinen kriisi johtui siitä, että Sophia yritti emanoida ilman syzygyään (aionipuolisoaan). Toisessa perinteessä Sophia halusi rikkoa rajan itsensä ja tuntemattoman Jumalan välillä.
Langettuaan kataklysmisesti Pleromasta, Sophian menettämisen kauhu, kuten hän oli menettänyt Pleroman valon, aiheutti Sophiassa pelkoa, hämmennystä ja halun palata valoon. Negatiivisten tunteiden seurauksena aine (kreikaksi: hylē, ὕλη) ja sielu (kreikaksi: psychē, ψυχή) syntyivät vahingossa.
|
YALDABAOTH ESTABLISHES HIS RULE |
Yaldabaoth – Kaaoksen poika
Demiurgin (Yaldabaoth) luominen on Sophian lankeamisesta johtunut metafyysinen tragedia. Demiurgi, jota joissa yhteyksissä kuivaillaan kuin abortoiduksi sikiöksi, loi fyysisen todellisuuden, jossa elämme, tietämättä Sophiasta, joka kuitenkin onnistui siirtämään hengellisen kipinän tai pneumaa luomukseen. Joissain gnostilaisissa myyteissä Sophia kätki epäonnistuneen luomuksensa Pleroman ulkopuolelle, mutta useimmissa teksteissä Sophia itse lankesi Pleromasta ja Yaldabaothin luominen oli seurausta Sophian yrityksestä palata valoon.
Mitä teette, kun tulette valoon? Silloin kun olitte yksi, teistä tuli kaksi. Mitä teette, kun olette kaksi? (Tuomaan evankeliumi)
Pistis Sophiassa Kristus lähetettiin hakemaan Sophia takaisin Pleromaan. Kristuksen avulla Sophia koki jälleen Jumalallisen valon. Kristus jakoi Sophialle ymmärrystä hengestä (kreikaksi: pneuma, πνευμα).
Myöhemmin Kristus lähetettiin maan päälle Jeesuksen, eli ihmisen hahmossa viemään ihmisille tieto pelastuksesta. Tämä tieto – gnosis (ymmärrys) on tieto ihmisten jumalallisesta alkuperästä. Pelastuminen edellyttää oman sisäisen jumalallisen valon tunnistamista ja Yaldabaothista luopumista.
Gnostilaisuudessa evankeliumeiden tarina Jeesuksesta on allegorinen: se on ulkoinen mysteeri, jota käytetään johdannossa ymmärrykseen, sen sijaan että se olisi kirjaimellisesti totta historiallisessa kontekstissa.
Monille gnostilaisille Sophian lunastaminen Kristuksen tai Logoksen välityksellä on maailmankaikkeuden keskeinen suuri kertomus. Sofia asuu kaikissa ihmisissä jumalaisena kipinänä.[3]
Jumalallinen kipinä
Gnostilaisuudessa jumalallinen kipinä on Jumalan valo, joka on jokaisessa ihmisessä. Elämän tarkoitus on jumalaisen valon vapauttaminen aineen vankeudesta ja valon yhdistyminen Jumalaan tai yksinkertaisesti paluu Pleromaan, jonka nähdään jumalallisen valon lähteenä. Pelastus ei tarkoita ikuista individuaalista ja fyysistä elämää, vaan yhteyttä jumalalliseen.
Gnostilaisessa kristillisessä perinteessä Kristus ajatellaan jumalallisena olentona, joka on ottanut ihmismuodon johtaakseen ihmiskunnan takaisin Valoon.
Keskiaikaisen Euroopan kataarit (”puhtaaat”)uskoivat jumalalliseen kipinään. He näkivät tämän ajatuksen kirjoitetuksi Johanneksen evankeliumin alkusanoihin. Egalitarismia noudattavat kataarit uskoivat pääsevänsä kuoltuaan Sophian – maailmankaikkeuden äidin yhteyteen. Usko valoon ja rakkauteen oli kataarien rikos, jonka vuoksu katolinen kirkko teurasti tuhansia ja poltti roviolla lukemattomia. Viimeinen tunnettu kataari telotettiin 1321.
Kveekereita, jotka tunnetaan muodollisesti nimellä Religious Society of Friends, yhdistää yleensä usko jokaisen ihmisen kykyyn kokea valoa sisällään.
Jotkut Ystävät ymmärtävät tämän eräänlaisena jumalallisena kipinänä, jonkinlaisena ihmisessä olevan jumalallisen puolena, jonka he usein ilmaisevat ”Jumalan omana jokaisessa”. Tätä ajatusta varten he käyttävät usein George Foxin (kveekareiden profeetallisen perustajan) oppeja. Tätä valoa jumalallisena kipinänä ei kuitenkaan esitellyt Fox, vaan Rufus Jones 1900-luvun alussa, kuten Lewis Benson selvensi.”Ei riitä kuulla Kristuksesta tai lukea Kristuksesta, vaan tämä on tärkeää – tuntea Hänessä juureni, elämäni ja perustani…”
Kveekarit luopuivat pappeudesta uskoen kaikkien uskovien pappeuteen. Jotkut ilmaisevat käsityksensä Jumalasta käyttämällä lauseita, kuten ”sisäinen valo”, ”Kristuksen sisäinen valo” tai ”Pyhä Henki”. Kveekarit kokoontuivat ensimmäisen kerran George Foxin ympärille 1600-luvun puolivälissä ja kuuluvat historiallisesti protestanttiseen kristilliseen kirkkokuntaan.
Sananlaskujen kirja
Juutalais-aleksandrilainen uskonnollinen filosofia tutki Sophian olemusta Jumalan sisäisen kontemplaation ilmentymänä ja osoitti Sophialle paitsi materiaalisen universumin muodostumisen ja järjestämisen (koost. Clem. Hom. xvi. 12), myös tiedon välittäminen ihmiskunnalle.
Sananlaskujen luvussa 8 Viisaus (substantiivi on feminiininen) kuvataan Jumalan neuvonantajaksi ja tietojen mestariksi, joka asui Hänen luonaan ennen maailman luomista ja leikki jatkuvasti Hänen ympärillään.
Viisaus, joka on ikiajoista ollut Jumalan tykönä, kutsuu ihmisiä luoksensa
Sananlaskujen kirjassa annetun kuvauksen mukaisesti gnostikot määrittelivät Sophialle asuinpaikan ja määrittelivät hänen suhteensa ylempään maailmaan sekä seitsemään hänen alaisuudessaan olevaa planeettavoimaan (sfääriin).
Seitsemän planetaarista sfääriä eli taivasta olivat muinaisille ihmisille luodun maailmankaikkeuden korkeimpia alueita. Niitä ajateltiin seitsemäksi ympyräksi, jotka kohosivat toistensa yläpuolelle ja joita hallitsevat seitsemän arkhonia (hallitsijaa). Joskus sfäärejä ja henkivaltoja on seitsemän, joskus kaksitoista ja joskus 365. Lukuihin liittyvä mystiikka on ollut tärkeää Pythagoraasta alkaen.
Sfäärit muodostivat (gnostilaisen) Hebdomadin. Niistä korkeimman yläpuolella ja sen yli holvissa oli Ogdoad, muuttumattomuuden pallo, joka oli lähellä henkistä maailmaa (Clemens Alexandrinus, Stromata, iv. 25, 161; komp. vi. 16, 138) .
| Sananlaskujen luvussa 9:1: Wisdom hath builded her house, she hath hewn out her seven pillars: |
Nämä seitsemän pylvästä tulkitaan planetaarisiksi taivaiksi, itse Sophian asuinpaikka sijoitettiin Ogdoadiin Hebdomadin yläpuolelle (Ote. ex Theodot. 8, 47).
Samasta jumalallisesta viisaudesta sanotaan edelleen (Sananlaskut 8:2): 2Ylös kummuille, tien viereen,polkujen risteyksiin hän on asettunut. [She standeth in the top of high places, by the way in the places of the paths.].
Tämä tarkoitti gnostilaisen tulkinnan mukaan, että Sophialla on asuinpaikkansa ”korkeuksissa” luodun universumin yläpuolelle, keskipaikalla, ylemmän ja alemman maailman, pleroman ja ektismenan välissä. Hän istuu ”korkeimman porteilla”, seitsemän arkhonin (hallitsijan) ulottuvuuksien läheisyydessä, ja korkeamman maailman ”sisäänkäynneillä” lauletaan hänen ylistystään.
Sophia on näkyvän maailmankaikkeuden korkein hallitsija ja samalla välittäjä ylemmän ja alemman maailman välillä. Hän muotoilee tämän maallisen maailmankaikkeuden taivaallisten prototyyppien mukaan ja muodostaa seitsemän tähtiympyrää arkhoniensa kanssa, joiden hallintaan antiikin astrologisten käsitysten mukaisesti on asetettu kaikkien maallisten asioiden ja erityisesti ihmisen kohtaloita.
Sophia on ”äiti” tai ”elävien äiti”. (Epif. Haer. 26, 10). Ylhäältä tulevana hän on itse pneumaattinen (henkisesti valaistunut) olemus, métēr phōteinē (Epif. 40, 2) tai anō dynamis (Epif. 39, 2), josta kaikki pneumaattiset sielut saavat alkunsa.
| THE SEVEN HEAVENS OF CHAOS Seven appeared in chaos as androgynous beings. They have their masculine name and their feminine name. The feminine name of Yaldabaoth is forethought Sambathas, which is the week. His son is called Yao, and his feminine name is lordship. Sabaoth’s feminine name is divinity. Adonaios’s feminine name is kingship. Eloaios’s feminine name is envy. Oraios’s feminine name is wealth. Astaphaios’s feminine name is Sophia. These are the seven powers of the seven heavens of chaos. And they came into being as androgynous beings according to the immortal pattern that existed before them and in accord with the will of Pistis, so that the likeness of what existed from the first might rule until the end.You will find the function of these names and the power of the males in the Archangelic Book of Moses the Prophet. But the feminine names are in the First Book of Noraia.Now since the chief creator Yaldabaoth had great authority, he created for each of his sons, by means of the word, beautiful heavens as dwelling places, and for each heaven great glories, seven times exquisite. Each one has within his heaven thrones, dwelling places, and temples, as well as chariots and spiritual virgins and their glories, looking up to an invisible realm, and also armies of divine, lordly, angelic, and archangelic powers, myriads without number, in order to serve.The report concerning these you will find accurately in the First Account of Noraia.Now, they were completed in this way up to the sixth heaven, the one belonging to Sophia. And the heaven and its earth were disrupted by the troublemaker, who was beneath all of them. The six heavens trembled, for the powers of chaos knew who it was who disturbed the heaven beneath them. And when Pistis knew of the harm caused by the troublemaker, she blew her breath, and she bound him and cast him down to Tartaros. – The Origin of the World, Nag Hammadi, Codex II, 5 |
Lankeaminen
Sophian pneumaattinen (henkisesti valaistunut) olemus yhdessä hänelle keskisessä valtakunnassa osoitetun asuinpaikan kanssa ja siten valon ylemmän alueen ulkopuolella [Sananlaskuissa], johti siihen, että Sophian tulkittiin langenneen taivaallisista kodistaan pleromassa sen alla olevaan tyhjyyteen (kenōma).
Symbolisesti Sophian lankeaminen voidaan lukea valokasteen purkautumisena ja valon valumisena kenōmaan, jonka aiheutti elävöittävä liike ylemmässä maailmassa.
Mutta sikäli kuin tämän alemman maailman pimeyteen langennutta valoa ajateltiin ja kuvattiin kärsimykseen liittyväksi, tätä kärsimystä on pidettävä rangaistuksena. Tätä johtopäätöstä vahvistaa platoninen käsitys hengellisestä lankeemuksesta.
Sielun mythos
Oman syynsä vuoksi taivaallisesta kodistaan vieraantuneet sielut ovat langenneet alempaan materiaaliseen maailmaan, mutta menettämättä täysin muistoaan rakkaudesta ja valosta, täynnä kaipausta, nämä langenneet sielut pyrkivät rakkauteen ja valoon.
Sophian lankeamisen mythos on arkkityypillinen. ”Äidin” kohtalo heijastaa sitä, mikä on kaikkien taivaallista alkuperää olevien valon ja rakkauden maailmasta langenneiden lasten, yksittäisten sielujen kohtalo – lankeaminen pahojen voimien valtaan ja pimeyteen, jossa heidän on kestettävä monia kärsimyksiä kunnes paluu valoon jon jälleen turvattu heille.
Platonistisen filosofian mukaan langenneet sielut säilyttävät muistonsa kadotetusta alkuperästään, mutta tämä uskomus säilyi toisessa muodossa gnostilaisissa piireissä.
Gnostilaisuudessa opetetaan, että pneumaattisten sielujen, jotka olivat menettäneet muiston taivaallisesta alkuperästään, täytyi tulla jälleen osallisiksi gnosiksesta eli tietoisiksi omasta jumalallisesta alkuperästään (essence) palatakseen valon valtakuntaan. Tämän Gnosiksen välittämiseen kuuluu lunastus, jonka Kristus on tuonut ja luvannut ihmisille.
Sielujen erilaisia omaisuuksia ajateltiin Sophian omaisuuksina, ja siksi opetettiin, että myös Sophia tarvitsi Kristuksen lunastuksen, jonka kautta hänet vapautetaan agnoia’sta (tietämättömyys, moraalinen sokeus) ja pathē’sta (joka tarkoittaa karkeasti tunteita ja intohimoja, erityisesti kipua, pelkoa, haluja ja mielihyvää; vrt. apatia) ja tahdosta.
Aikojen lopussa, Sophia palaa rakkauden ja valon maailmaan, jonne hän löytää tien yhdessä kaikkien pelastuneiden lastensa kanssa – ja siellä taivaallisessa hääkammiossa (bridal chamber) hääjuhlat jatkuvat ikuisuuden.
Alinen maailma
Irenaeus kertoo, että maailmankaikkeuden suuri Äiti on Pyhä Henki (rūha d’qudshā), joka liikkuu vesien yli. Pyhää Henkeä kutsutaan myös kaiken elävän äidiksi. Hänen allaan on neljä aineellista elementtiä – vesi, pimeys, syvyys ja kaaos. Yhdistäkää Pyhään Henkeen kahdeksi ylimmäksi valoksi, ensimmäiseksi ja toiseksi, Isäksi ja pojaksi, joista jälkimmäistä kutsutaan myös Isän ennoia’ksi. Kahdesta, ensimmäisestä ja toisesta syntyy kolmas katoamaton valo, kolmas eli, Kristus.
Mutta koska äiti ei hallinnut valon runsautta, hän kärsi ja Kristuksen synnyttäessään osa valosta valui hänen vasemmalle puolelleen. Kun Kristus dexios (hän, joka on oikeasta kädestä) nousi äitinsä kanssa katoamattomaan valoon, se toinen valo, joka oli valunut vasemmalle, vajosi alas alempaan maailmaan, syvyyteen ja synnytti siellä materiaa. Tämä vasemmalle valunut valo oli Sophian kipinä.
Humectatio luminis
Sophia, jota kutsutaan myös Aristeraksi (hän, joka on vasemmasta kädestä) on Pruneikos ja mies-nainen. Tuolla on täällä, sillä vielä ei ole lankeamista. Ei ole ajatusta lankeamisesta, kuten valentinolaisessa järjestelmässä opetetaan. Valo, joka valui vasemmalle, virtasi vapaasti alempiin vesiin luovuttaen voimansa pimeyteen.
Vaikka Sophia erotetaan mytologisesti humectatio luminisista* (kreikaksi: ikmas phōtos, ἰκμὰς φωτός), hän ei ole oikeastaan mitään muuta kuin ylhäältä valuva jumalallinen kipinä, josta tulee alemman aineelliseen maailman: kaiken olevan sekä korkeamman että alemman elämän lähde.
|
*Voidaan myös vedota Irenaeukseen (adv. Haer. I 30.14) ja olettaa, että evankeliumi liittyi ”tulevaan täyttymykseen” (consummationem futuram), jonka on määrä tapahtua, kun kaikki maailmaan hajallaan oleva hengellisen ”valon siemenet” lopulta kokoontuivat yhteen (quando tota humectatio spiritus luminis colligatur).” (New Testament Apocrypha, vol. 1, s. 357) |
Sophian jumalallinen kipinä liikkui alempien vesien yli ja sai seisovat vedet liikkeelle. Sophian valo ajoi vedet syvyyteen ja hän otti itselleen hahmon hylestä (aine). Sophia vaelsi kauhuissaan syvyydessä. Sophian olemus oli raskasta hyleä, kaikenlaista painoa ja substanssia, niin että ilman jumalallista kipinää hän olisi uponnut ja hukkunut luomaansa substanssiin.
Kahlittuna kehoon, jonka hän omaksui ja punnitsi, hän yritti turhaan paeta alemmista vesistä ja kiiruhtaa ylöspäin liittyäkseen takaisin taivaalliseen äitiinsä.
Mutta hän ei pystynyt pakenemaan alemmista vesistä valoon. Hän koetti suojella jumalallisen kipinänsä alempien elementtien aiheuttamilta vaurioilta kohoamalla ylemmälle materiaaliselle tasolle ja luomalla itsestään vedet erottavan taivaanvahvuuden (firmament) säilyttäen silti aquatilis corporis typus -olemuksen (vesihenkisen vartalotyypin).
Lopulta kaipaus Pleroman valoon oli niin voimakas, että hän löysi voiman kohottaa itsensä ja jopa oman henkensä taivaan yläpuolelle hyläten ruumiillisen muotonsa. Näin hylättyä hahmoa kutsutaan nimellä ”nainen naisesta”.
Syyrialainen gnosis
Sophia mythos on gnostilaisissa järjestelmissä läpikäynyt useita kehitysvaiheita. Vanhin, Syyrian Gnosis, viittasi Sophiaan alemman maailman ja sen hallitsijoiden, arkkhonien luomiseen liittyen; ja tämän ohella he myös katsoivat hänen vastuulleen henkisen siemenen (jumalallisen kipinän) säilyttämisen ja levittämisen.
Luominen ja lunastus
Gnostilainn mythos jatkuu niin, että Sophian aktiivisuus luo seitsemän arkhonia (hallitsijaa, tai henkivaltaa) Pleroman ulkopuolelle.
Eräs gnostilainen myytti – Arkhonien hypostaasi (Hallitsijoiden todellisuus), väittää kuvaavansa totuuden hengen kanssa ristiriidassa olevien pimeyden voimien todellisuutta. Kirjoittaja viittaa Efesolaiskirjeeseen 6:12:”Kamppailumme ei ole lihaa ja verta vastaan, vaan pikemminkin maailmankaikkeuden hallitsijoita ja jumalattomuuden henkiä vastaan.”
Hallitsijoiden johtaja on Samael, joka julistaa olevansa ainoa Jumala, mutta on todellisuudessa sokea ja erehtynyt. Arkhonit muovaavat ihmisen maan tomusta, mutta eivät pysty antamaan ihmiselle henkeä. Henki tulee maasta (adamah – joka on feminiini termi).
Miehen (Aadamin) luominen, jota ”äiti” (eli ei ensimmäinen nainen, vaan Sophia maailmankaikkeuden äitinä) käyttää keinona riistää arkhoneilta näihin johtunut jumalainen valo on osa jatkuvaa hyvän ja pahan välistä konfliktia. Luodessaan ihmisen Yaldabaoth/Samael tulee siirtäneeksi ihmiseen Sophialta perimänsä jumalallisen valonsa.
|
[Adam on yksin.]
Yaldabaoth/Samael ja arhhonit yrittävät saada takaisin menettämänsä jumalallisen voiman. He vaivuttavat Aadamin syvään uneen, avaavat tämän kyljen ja irrottavat tältä kylkiluun, mutta kylkiluusta syntyy elämä, johon jumalainen valo on siirtynyt. Aadam kyljestään otetulle nimeksi Eeva (hepr. Ḥawwā). Nimi muistuttaa heprean ‘elämää’ tarkoittavaa sanaa ja viittaa siihen, että Eeva on kaikkien ihmisten kantaäiti
Kun hengen saanut nainen tulee Adamin luokse ja puhuu hänen kanssaan, hallitsijat kiihtyvät ja ajavat naista takaa,he saavat Eevan kiinni ja raiskaavat tämän, mutta he saastuttavat vain hänen hämärän heijastuksensa, koska hänen katoamaton Henkensä siirtyy käärmeelle.
Hallitsija kiroaa naisen ja käärmeen. Käärmeen kirouksen täsmennetään olevan ”kunnes kaikkivoipa mies tulee” (viittaus Jeesukseen?). Aadam ja Eeva karkotetaan puutarhasta. Eeva synnyttää Kainin sen seurauksena, että hallitsijat ovat raiskanneet hänet. Myöhemmin Eeva synnyttää Aabelin Aadamille.
Johanneksen apogryfonin mukaan käärme oli Kristus, ja hyvän ja pahan tiedon puussa oli Sophian henki. Kielletyn hedelmän syöminen teki Aadamin ja Eevan tietoisiksi ja he pakenivat Eedenistä. Eeden-myytistä on useita versioita.
Lopulta Kristus tuli Sophian avuksi ja vastauksena rukouksiin kutsui kaikki valon kipinät luokseen. Kristus yhtyi morsiameensa Sophiaan ylkänä, laskeutui Jeesukseen, jonka Sophia on valmistanut puhtaaksi astiaksi jumalallista henkeä varten. Ristiinnaulitsemisen jälkeen Kristus ja Sophia kohosivat jumalalliseen valoon – maailmaan, joka ei koskaan katoa (Ireneus, i. 30; Epif. 37, 3, sqq.; Theodoret, h. f. i. 14).
Norea
Arkhonien hypostaasissa Eeva synnyttää Setin ja Norean, jonka sanotaan olevan neitsyt, jota arkhonit eivät saastuttaneet.
Hallitsijat suunnittelevat aiheuttavansa tulvan, joka tuhoaa kaiken lihan, mutta voimien hallitsija varoittaa Nooaa ja neuvoo häntä rakentamaan arkin pelastaakseen itsensä, perheensä ja eläimet. Norea (Nooan vaimo) yrittää nousta arkkiin, mutta häntä estetään. Ja kun hallitsijat yrittävät johtaa Norean harhaan, hän vastustaa ja huutaa Jumalaa avukseen.
Suuri enkeli Eleleth ilmestyy Norealle, pelastaa hänet hallitsijoilta ja lupaa opettaa hänelle hänen juurensa. Eleleth sanoo olevansa yksi neljästä valonantajasta ja kertoo, että hallitsijoilla ei ole valtaa Noreaan, eivätkä he voi kumota totuuden juuria.
Norea kysyy Elelethiltä arkhonien ja niiden valtakuntien alkuperää. Eleleth opettaa, että Sophia loi abortoidun sikiön kaltaisen entiteetin, josta tuli leijonamainen ylimielinen peto. [Leijonapäinen käärme.]
Hallitsija loi seitsemän jälkeläistä ja kutsui itseään kaiken jumalaksi. Kuitenkin Zoe, Sophian tytär, heitti hallitsijan, nimeltä Yaldabaoth, alas Tartarokseen. Hänen jälkeläisensä Sabaoth katui ja sai seitsemännen taivaan hallintaansa.
Sophia – maailman sielu
Tässä järjestelmässä Sofian alkuperäinen kosmogoninen merkitys on etualalla. Kristus on oikealla (ho dexios) ja Sophia vasemmalla (hē aristera). Mies ja nainen toistensa vastinpareina on ensimmäinen kosmogoninen antiteesi.
Sophia on ”kaiken elävän äidin” heijastus, ja siksi häntä kutsutaan myös ”äidiksi”. Hän on taivaan ja maan luoja. Pelkkä aine voi saada muodon vain sen valon kautta, joka ylhäältä alas tullessaan on läpäissyt hylen (materian) pimeät vedet. Mutta Sophia on myös elämän henkinen olemus tai essenssi luomakunnassa ja maailmansieluna kaiken sen edustaja, mikä tässä alemmassa maailmassa on todella hyvää ja kaunista – pneumaattista. Sophian lankeaminen kuvaa ilman jumalallista valoa eksyvien sielujen lankeamista alas tuntemattomaan kaaokseen.
Prunikos
Sillä minä olen ensimmäinen ja viimeinen.
Olen kunnioitettu ja halveksittu.
Minä olen pyhimys ja huora.
Ofiitit (eli ofilaiset, naassenit, naassealaiset) olivat eräs luultavasti Aleksandrian juutalaista alkuperää ollut gnostilainen lahko varhain 100-luvulla. Ofiitit ottivat oppeihinsa babylonialaisen ja egyptiläisen mytologian aineksia. Heidän opeissaan on käärmeellä (ophis) suuri merkitys, milloin hyvän, milloin pahan edustajana; joissakin lahkoissa se jopa identifioitiin Logoksen kanssa. He omaksuivat myös kaldealaista astrologiaa. Ofiiteista ovat kirjoittaneet Hippolytus, Irenaeus (adv. Haer. i. 11), Origenes (Contra Celsum, vi. 25 seq.) ja Epifanius (Haer. xxvi.).
Barbelo-gnostikot olivat eräs ofiittilahko, joka kuvattiin kirkkoisien kirjoituksissa pahamaineisena. Toinen ryhmä olivat kainiitit, jotka pitivät Luojaa pahana, ja siksi tuomitsivat kaiken, mitä Vanhassa testamentissa pidetään hyvänä ja arvostivat kaikkea, minkä Vanha testamentti tuomitsee (Juudas Iskariot on ainoa oikea apostoli). Keskiajan lusiferiaanit saivat vaikutteita näistä aatteista.
Ofiitit uskoivat kolminaisuusoppiin:
(1) universaali Jumala, ensimmäinen ihminen,
(2) hänen käsityksensä (ἔννοια), toinen,
(3) naispuolinen Pyhä Henki
Pyhästä hengestä ensimmäinen ja toinen synnyttivät kolmannen (Kristuksen). Kristus kohosi ylöspäin äitinsä kanssa, ja heidän nousussaan valon kipinä putosi alas syvyyteen, kaaoksen vesiin. Tämä valon kipinä oli Sophia.
Tästä kontaktista syntyi Ialdabaoth – Demiurgi, joka loi kuusi voimaa ja niille seitsemän taivasta sekä käärmeen muotoisen mielen/järjen (Nous), josta henki ja sielu, paha ja kuolema ovat peräisin. Ialdabaoth ilmoitti sitten olevansa Korkein, ja kun mies (kuuden voiman luoma) kiitti elämästä ei Ialdabaothia vaan Ensimmäistä, Ialdabaoth loi naisen (Eevan) tuhotakseen miehen.
Sitten Sophia tai Prunikos lähetti käärmeen (hyväntekijänä) taivuttelemaan Aadamin ja Eevan syömään hyvän ja pahan iedon puusta ja siten rikkomaan Ialdabaothin käskyä, joka karkotti heidät paratiisista maan päälle.
Pitkän ihmiskunnan ja Ialdabaothin välisen sodan jälkeen, jossa Prunikos auttoi ihmisiä (tämä on Vanhan testamentin sisäinen tarina), Pyhä Henki lähetti Kristuksen maan päälle yhdessä sisarensa Prunikosin kanssa puhtaaseen astiaan, neitseestä syntyneeseen Jeesukseen.
Jeesus Kristus teki ihmeitä ja julisti itsensä Ensimmäisen Ihmisen Pojaksi. Ialdabaoth yllytti juutalaisia tappamaan hänet, mutta vain Jeesus kuoli ristillä, sillä Kristus ja Prunikos olivat lähteneet hänestä. Sitten Kristus herätti Jeesuksen hengellisen ruumiin, joka pysyi maan päällä kahdeksantoista kuukautta ja aloitti pienen valittujen opetuslasten piirin. Taivaaseen otettu Kristus istuu Ialdabaothin oikealla puolella, jolta hän riistää kirkkauden ja ottaa vastaan omat sielut. Joissakin opeissa käärme tunnistettiin Prunikosiksi.
Ofilaisuudessa on joitakin yhtäläisyyksiä valentinolaiseen järjestelmään, mutta kun suuri hallitsija tekee valentinolaisuudessa syntiä tietämättömyydessä, Ialdabaoth tekee syntiä tietoa vastaan; Ofiittien järjestelmässä on myös vähemmän kreikkalaista filosofiaa, kuin valentinolaisuudessa.
Etymologia
Irenaeus ja Origenes eivät tiedä mitään tämän sanan merkityksestä; eikä meillä ole parempaa tietoa tästä kuin Epifaniuksen arvelu (Epiph. Haer. xxv. 48). Hän sanoo, että sana prunikos tarkoittaa ”halua” tai ”irstautta”, sillä kreikkalaisilla oli ilmaus miehestä, joka oli riisunut tytön, Eprounikeuse tautēn.
Epifanius oli vakuuttunut gnostilaisen moraalin saastaisuudesta, ja hän tulkitsi tavallisesti heidän oppinsa kielteisesti.
Sanan prouneikos ensisijainen merkitys näyttää olevan kantaja tai taakan kantaja, joka on johdettu sanasta enenkein, ainoa johdannainen, jonka sana näyttää myöntävän. Sitten, muuttamalla sen merkitystä kuten sanaa agoraios (→ aggressiivinen), jota alettiin käyttää myrskyisän väkivaltaisen henkilön merkityksessä. Ainoa selkeä vahvistus Epifaniuksen selitykselle on, että Hesychiuksella (s. v. Skitaloi) on sanat aphrodisiōn kai tēs prounikias tēs nykterinēs. Tämä olisi ratkaisevaa, jos voisimme olla varmoja, että nämä sanat olivat peräisin ajalta ennen kuin Epifaniusta.
Epifaniuksen näkemystä tukee se tosiasia, että gnostisissa kosmogonisissa myyteissä seksuaalisen intohimon kuvastoa esitellään jatkuvasti. Näyttää kaiken kaikkiaan todennäköiseltä, että prouneikos on ymmärrettävä propherēsin merkityksessä, jolla on yksi merkityksistä liittyy ”varhaiseen sukupuoliyhteyteen”. [5]
Ernst Wilhelm Möllerin (1860) mukaan nimi on mahdollisesti tarkoitettu osoittamaan hänen yrityksiään houkutella jumalallisen valon siemen pois alemmista kosmisista voimista. Epifaniuksen kertomuksessa (Haer. 37:6) tämän nimen sisältämä viittaus seksuaalisen kanssakäymisen houkutuksiin tulee näkyvämmäksi. Nag Hammadista löytyvässä Sielun eksegeesi -tekstissä sielua verrataan naiseen, joka putosi täydellisyydestä prostituutioon ja että Isä nostaa hänet jälleen alkuperäiseen täydelliseen tilaansa. Tässä yhteydessä sielun henkilöinti naiseksi muistuttaa Sophian intohimoa (Prunikos). [6, 7]
Kohtu, mētra
Tähän liittyy gnostilaisten lahkojen keskuudessa laajalti levinnyt käsitys epäpuhtaasta mētrasta (kohdusta), josta maailmankaikkeuden oletetaan syntyneen.
Valentinolaisten mukaan Soter avaa alemman Sophian mētran (Enthymēsisin) ja siten mahdollistaa maailmankaikkeuden muodostumisen (Iren. I. 3, 4). Näin mētra personoituu Sophiaan. Epifanius raportoi seuraavan kosmogonian nikolaitalaisten haaraksi:
Alussa olivat Pimeys, Kaaos ja Vesi (skotos, kai bythos, kai hydōr), mutta Henki, joka asui niiden keskellä, jakoi substanssit toisistaan. Pimeyden ja Hengen sekoittumisesta syntyi mētra, joka taas täyttyi tuoreella halulla Hengen jälkeen; hän synnyttää ensin neljä ja sitten neljä muuta aionia ja tuottaa siten oikean ja vasemman, valon ja pimeyden. Viimeisenä tulee esiin aischros aiōn, joka on yhteydessä mētraan, jonka jälkeläisiä ovat jumalat, enkelit, demonit ja henget.
— Epiphanius, Haer. 25, 5
Setiläiset (Hippolytus. Philosophum. v. 7) opettavat samalla tavalla, että taivas ja maa syntyivät megalē tis ideana sphragidos kolmen alkuperäisen prinsiipin ensimmäisestä yhtäläisyydestä (syndromē). Nämä ovat mētran muotoisia, ja niiden keskellä on omphalos.
|
Omphalos on uskonnollinen kiviesine. Muinaiskreikassa sana ὀμφᾰλός (omphalós) tarkoittaa napaa. Kreikkalaiset uskoivat, että Delphi oli maailman keskus. Delphin Oraakkelin perustamista koskevien myyttien mukaan Zeus, yrittäessään paikantaa maan keskipisteen, lähetti kaksi kotkaa maailman kahdesta päästä, ja kotkat, jotka lähtivät liikkeelle samanaikaisesti ja lensivät samalla nopeudella, ylittivät oman maansa. polkuja Delphin alueen yläpuolella. Se on paikka, johon Zeus asetti kiven (omphalos). Juutalaisuudessa temppelivuoren huipulla olevaa peruskiveä pidetään paikkana, josta maailman luominen alkoi, ja siihen liittyy useita muita suuria raamatullisia tapahtumia. Juutalainen perinne uskoo, että Jumala ilmaisi itsensä kansalleen Jerusalemin temppelissä olevan liitonarkin kautta, joka lepäsi maailman keskipisteen peruskiven päällä. |
Odottava/täyttynyt mētra sisältää kaikenlaisia eläinmuotoja taivaan ja maan heijastuksessa sekä kaikkia keskialueelta löytyviä aineita. Tämä mētra tulee vastaan myös Simonin (Simon Magus) suuressa Apofasisissa, jossa sitä kutsutaan Paratiisiksi ja Eedeniksi – ihmisen muodostumispaikaksi.
Nämä luomismyytit palautuvat syyrialaisen mytologian Thalathiin tai Tiamatiin, Berossus kirjoittaa elämän äidistä: maailman-munasta syntyy taivas ja maa, josta luominen ja asioiden erottaminen jatkuvat.[8]
Berossilaisen Thalatthin nimi esiintyy myös Philosophumenan peratelaisten opeissa (Hippolytus, Philosophum. v. 9) joissa se virheellisesti sekoitetaan merta tarkoittavaan sanaan – thalassa.
Baruch–Gnosis
Mētraan rinnastuu Edem, Elohimin puoliso Justinuksen gnostilaisessa kirjassa Baruch (Hippolytus, Philosoph. v. 18 sqq.). Edem ilmenee Justinuksen kirjoituksessa kahden muotoisena olentona, joka on yläpuolelta nainen ja vatsasta alaspäin kuin käärme (21).
Niiden neljän ja kahdenkymmenen enkelin joukossa, jotka hän synnyttää Elohimille ja jotka muodostavat maailman hänen jäsenistään, toinen naispuolinen enkelimuoto on nimeltään Achamōs [Achamōth].
Baruk-gnosista koskevaa Philosophumena-legendaa muistuttaa se, jonka Epiphanius kertoo ofiittien lahkosta: että ofiitit uskovat, että ylemmästä maailmasta kotoisin oleva käärme oli ollut sukupuoliyhteydessä maan kanssa kuin naisen kanssa (Epiphanius, Haer. 45). : 1 vrt. 2).
Barbeloiitit
Lähellä Irenaeuksen kuvaamia gnostilaisten oppeja ovat niin sanottujen barbeloiittien, eli barbeliolaisten näkemykset (Iren. I. 29). Barbelo on erään tulkinnan mukaan on ylemmän tetradin nimitys, jolla ei alun perin ole mitään tekemistä Sophian kanssa. Tämä jälkimmäinen Olento, jota kutsutaan myös Spiritus Sanctukseksi ja nimellä Prunikos, on Monogenesin puolella seisovan ensimmäisen enkelin jälkeläinen.
Koska Sophia näkee, että kaikilla muilla on omat syzygunsa Pleromassa, hän haluaa myös löytää puolison itselleen. Mutta löytämättä puolisoa ylemmästä maailmasta, hän katsoo alemmille alueille ja edelleen tyytymättömänä laskeutuu syvyyteen vastoin Isän tahtoa. Täällä hän muodostaa Demiurgin (Proarchōn), tietämättömyyden ja itsensä korotuksen yhdistelmän. Tämä olento luo alemman maailma Sophialta varastettujen pneumaattisten voimien avulla. Sophia puolestaan pakenee ylmpiin maailmoihin ja asettaa demiurgin Ogdoadiin.
Ofiitit
Löydämme Sophian hahmon myös ofiiteilta, joiden ”kaaviota” (ks. kuva) Celsus ja Origenes kuvaavat kirjoituksissaan. Ofiitteja kutsutaan myös ofilaisiksi (kreikaksi Ὀφιανοί Ophianoi, sanoista ὄφις ophis ”käärme”). Ofiitit olivat kristillis-gnostilainen lahko, joita Rooman Hippolytus (170–235) kuvasi kadonneessa teoksessaan Syntagma (”järjestely”).
Nykyisin ajatellaan, että Pseudo-Tertullianuksen, Philastriuksen ja Epiphaniuksen myöhemmät kertomukset ”ofiteista” ovat kaikki lainattu Hippolytuksen kadonneesta Syntagmasta. On mahdollista, että todellisen kristillis-gnostilaisen lahkon nimen sijasta Hippolytus on saattanut käyttää nimitystä ”Ofiitti” yleisterminä harhaoppisina pitämillen ajatuksille Mooseksen käärmeestä.
Hippolytuksesta riippuvaisten lähteiden (Pseudo-Tertullianus, Philastrius ja Epiphanius) lisäksi Origenes ja Klemens Aleksandrialainen mainitsevat ryhmän. Irenaeus mainitsee ryhmän teoksessa Adversus Haereses.
Joidenkin Epiphaniuksen mainitsemien gnostilaisten liikkeiden opeissa Sophiaa kutsutaan nimillä Sophia tai Prunikos, ylempi äiti ja ylempi voima, joka istuu valtaistuimella Hebdomadin (seitsemän planeettataivaan) yläpuolella Ogdoadissa (Origen, Celsusta vastaan. vi. 31, 34, 35, 38; Epiphan. Haer). Sophiaa kutsutaan toisinaan myös Parthenokseksi (Origenes n. Cels. vi. 31), ja se on muuallakin samaistettu Barbeloon tai Barberoon (Epiph. Haer. 25, 3; 26, 1, 10).
Simon Magus
Katso: Simon Magus
Simon Magus (Simon Noita, Simon Taikuri tai Simon Tietäjä) oli ensimmäisellä vuosisadalla elänyt ihmeiden tekijä, joka mainitaan Apostolien teoissa sekä useissa apokryfisissä teksteissä. Antiikin maailmassa Simon Magus oli laajalti tunnettu etenkin Simon Pietarin vastustajana. Kristityt ovat maininneet hänet ensimmäisenä harhaoppisena, ja gnostilainen simonianistinen lahko piti häntä ihmishahmoisena jumalana.
Ennoia
Myytti sielun laskeutumisesta alempaan maailmaan erilaisine kärsimyksineen ja muuttuvine kohtaloineen ennen hengen lopullista vapautumista toistuu simonianistisessä järjestelmässä Kaikki-äidin muodossa, joka antaa ensimmäisenä ajatuksensa Jumalan korkeimmasta vallasta (Hestōs).
Hän kantaa yleensä nimeä Ennoia, mutta häntä kutsutaan myös viisaudeksi (Sophia), hallitsijaksi, Pyhäksi Hengeksi, Prunikosiksi ja Barbeloksi. Kun hän on langennut korkeimmasta taivaasta alempaan maailmaan, hän luo enkeleitä ja arkkienkeleitä, jotka taas luovat ja hallitsevat aineellista maailmankaikkeutta.
Tämän alemman maailman voiman vangitsemana Sophiaa estetään palaamasta Isän valtakuntaan. Erään esityksen mukaan hän kärsii kaikenlaisesta loukkauksesta enkeleiltä ja arkkienkeleiltä, jotka on kahlittu yhä uudestaan maallisiin ruumiisiin ja pakotettu vuosisatojen ajan vaeltamaan aina uusissa ruumiillisissa muodoissa.
Toisen kertomuksen mukaan Ennoia (Sophia) on kyvytön kärsimään, mutta hänet lähetetään alempaan maailmaan, jossa hän käy läpi loputtomia muodonmuutoksia kiihdyttääkseen kauneutellaan enkeleitä ja henkivaltoja – pakottaakseen heidät riitoihin ja siten vähitellen riistääkseen enkeleiltä ja henkivalloilta taivaallisen valon.
Hestōs itse tulee lopulta alas korkeimmasta taivaasta haamumaisessa ruumiissa vapauttaakseen kärsivän Ennoian ja lunastaakseen vankeudessa pidetyt sielut välittämällä heille gnosis.
Kadonnut lammas
Yleisin Simon Maguksen Ennoian nimitys on ”kadonnut” tai ”vaeltava lammas”. Kreikan jumaluuksien Zeuksen ja Athenan tulkittiin ilmentävän Hestōsta ja hänen Ennoiaan sekä samalla tavalla tyroslaista auringonjumala Herakles-Melkartia ja kuujumalattar Selene-Astartea.
Homeroksen Helenaa, kreikkalaisten ja troijalaisten välisen riidan aiheuttajana, pidettiin eräänlaisena Ennoian arkkityyppinä. Kirkkoisien tarina Simon Maguksen kanssakäymisestä puolisonsa Helenan kanssa sai Richard Adelbert Lipsiuksen (1867) mukaan alkunsa tästä allegorisesta tulkinnasta (Iren. i. 23; Tertullian de Anima, 34; Epiphanius Haer. 21; Pseudo-Tertullian Haer. 1; Philaster, Haer. 29 Philos. vi. 14, 15; Recognin. Clem. ii. 12; Hom. ii. 25).[9]
Hestōs
Simon Maguksen Apofasisissa suuri dynamis (Nous) ja suuri epinoia, joka synnyttää kaiken, muodostavat syzygyn, josta syntyy mies-nainen-olento. Olentoa kutsutaan nimellä Hestōs (Philos. vi. 13). Muualla nous ja epinoia ovat ylimpiä kolmesta Syzygystä, jolle Hestōs muodostaa Hebdomadin, mutta toisaalta nous ja epinoia yhdistetään taivaaseen ja maahan (Philos. vi. 9sqq.).
Valentinus
Huomattava Sophia-myytin kuvaus löytyy myös valentinolaisesta järjestelmästä. Sophian laskeutuminen Pleromasta kuvataan Platonin tavan mukaan lankeemukseksi. Tämän lankeemuksen lopulliseksi syyksi esitetään kärsimyksen tila, joka on tunkeutunut Pleromaan.
Sophia eli Mētēr on Valentinuksen opissa viimeisenä (kolmantenakymmenentenä) emanoitunut aioni Pleromassa. Täyteydestä langenneena, hän kaipaa takaisin valon maailmaan, jonka hän on hukannut. Syvyydessä Sophia synnyttää Kristuksen ”varjon jälkeen” (meta skias tinos).
Kun Kristus palaa Pleromaan, Sofia luo Demiurgin ja koko tämän alemman maailman varjosta (skia) sekä oikean ja vasemman periaatteen (Iren. Haer. i. 11, 1). Sophian unastaa ja nostaa takaisin täyteyden ja valon maailmaan Pleromaan Kristus tai Soter (Iren. i. 11, 1, vrt. exc. ex Theod. 23; 41).
Lankeemuksen motiivi
Sophian lankeamisen motiivi määriteltiin anatolialaisen koulukunnan mukaan siten, että halullaan ymmärtää, mitä oli tiedossa olevan rajojen ulkopuolella, Sophia saattoi itsensä tietämättömyyden ja muodottomuuden tilaan.
Sophian kärsimys ulottui Pleromaan, ja Sophia erotettiin valosta. Hän synnytti täyteyden ulkopuolella (ennoiansa, eli korkeamman maailman muistojen avulla) Kristuksen, joka nousi Pleromaan. Tämän jälkeen Sophia tuotti amorfisen kuvan kärsimyksestään, josta Demiurgi ja alempi maailma syntyivät.
Lopuksi avuttomassa tilassaan ylöspäin katsoen ja valoa rukoillen Sophia synnytti (spermata tēs ekkleesias) pneumaattiset sielut.
Lunastustyössä Soter laskeutui alas maskuliinisten enkelien seurassa. Enkeleistä tuli Pneumaticien (nais)sielujen syzygoit (puolisot). Soter toi Sophian yhdessä pneumaattisten sielujen kanssa taivaalliseen morsiuskammioon (Exc. ex Theod. 29–42; Iren. i. 2, 3).
Pohjimmiltaan sama näkemys on Marcuksen kertomuksissa (Iren. i. 18, 4; vrt. 15, 3; 16, 1, 2; 17, 1) ja Hippolytuksen syntagman epitomaattoreissa (Pseudo- Tertullian Haer. 12; Philaster, Haer. 38).
Achamōth
Italialaisessa koulukunnassa erotettiin kaksinkertainen Sophia: ano Sophia ja katō Sophia (Achamoth).
Achamōth on heprealainen sana, joka tarkoittaa ”viisautta”. Se on myös yksi Gnostismin keskeisistä käsitteistä. Gnostilaisissa teksteissä Achamōth esiintyy usein nimellä Sophia, joka tarkoittaa myös ”viisautta”.
Gnostilaisissa teksteissä Achamōth kuvataan usein naisena, joka edustaa Jumalan viisautta. Hän on myös usein kuvattu synnyttäjänä, joka synnyttää maailman. Achamōth on usein myös kuvattu kärsivän olentona, joka on eristetty Jumalasta.
Gnostisisen pelastuksen tavoitteena on yhdistyä Achamōthiin. Tämä yhdistyminen merkitsee sitä, että ihminen saavuttaa viisauden ja ymmärtää Jumalan.
Achamōthin merkitys Gnostismissa on monimutkainen ja riippuu tekstistä ja tulkinnasta. Yleisesti ottaen Achamōth edustaa Jumalan viisautta ja luovaa voimaa.
Tässä muutamia esimerkkejä siitä, miten Achamōth esiintyy Gnostilaisissa teksteissä:
- Pistis Sophiassa Achamōth on kuvattu naisena, joka lankeaa alas Jumalan valosta. Hän putoaa alas, koska hän ei ymmärrä Jumalan täydellistä viisautta.
- Valentinuksen kirjoituksissa Achamōth on kuvattu synnyttäjänä, joka synnyttää maailman. Hän synnyttää maailman, koska hän haluaa oppia lisää Jumalasta.
- Mandean teksteissä Achamōth on kuvattu kärsivän olentona, joka on eristetty Jumalasta. Hän kärsii, koska hän haluaa palata Jumalan luokse.
Gnostisismissa sana Achamōth (Ἀχαμώθ) voi myös tarkoittaa ”pimeyttä” tai ”pimeyyden henkeä”. Se esiintyy useissa gnostilaisissa kirjoituksissa, kuten Pistis Sophiassa, Valentinuksen kirjoituksissa ja Mandean teksteissä.
Pistis Sophiassa Achamōth on pahan henki, joka syntyy Sophian epäonnistumisesta luoda täydellinen maailma. Se on pahuuden ja kärsimyksen lähde, ja se pyrkii estämään ihmisen pelastuksen.
Valentinus opettaa, että Achamōth on demiurgin, eli maailman luojajumalan, epäjumalan kaltainen vastine. Se on pahan ja virheen lähde, ja se pyrkii estämään ihmisen pääsemistä takaisin jumalalliseen täyteyteen.
Mandean teksteissä Achamōth on toinen vastine Ain Sophille, eli äärettömälle valolle. Se on pimeyden ja valon välinen ristiriita, ja se pyrkii estämään ihmisen saavuttamasta valon täydellisyyttä.
Achamōth on keskeinen käsite gnostilaisuudessa, koska se tarjoaa selitys pahan ongelmaan. Gnostisit uskoivat, että paha ei ollut Jumalan luoma, vaan demiurgin tai Achamōthin luoma. Achamōth on pahan ja virheen lähde, ja se on jatkuvassa taistelussa valon ja hyvän kanssa.
Ptolemaios
Sophian lankeemus
| According to the doctrine of Ptolemaeus and that of his disciples, the former of these separates herself from her syzygos, the thelētos through her audacious longing after immediate Communion with the Father of all, falls into a condition of suffering, and would completely melt away in this inordinate desire, unless the Horos had purified her from her suffering and established her again in the Pleroma. Her enthymēsis, on the other hand, the desire which has obtained the mastery over her and the consequent suffering becomes an amorphos kai aneideos ousia, which is also called an ektrōma, is separated from her and is assigned a place beyond the limits of the Pleroma. |
Sophian lankeemus kertoo tarinan jumalallisesta Sophiasta, joka janosi suoraa yhteyttä korkeimman Jumaluuden, kaikkien Isän, kanssa. Innokkuudessaan hän erotti itsensä puolisostaan thelētosista. Ero johti Sophian kärsimykseen.
Sophian hallitsemattomaksi kasvanut halu loi muodottoman ja elottoman olemassaolon (amorphos kai aneideos ousia), joka tunnetaan myös nimellä ektrōma. Tämä halun ilmentymä erotettiin hänestä ja karkotettiin Pleroman, jumalallisen täydellisyyden valtakunnan, rajojen ulkopuolelle.
Kertomus Sophiasta toimii varoittavana kertomuksna gnostikoille. Se korostaa hallitsemattoman halun vaaroja ja tasapainon ja harmonian säilyttämisen tärkeyttä. Sophian lankeemus korostaa ajatusta, että todellinen tieto ja yhteys jumalalliseen tulee itsehillinnän ja henkisen kurin kautta.
Tässä on erittely kappaleen tärkeimmistä termeistä:
- Sophia: Jumalallinen olento, jota kuvataan Jumalan feminiinisenä puolena, joka pyrkii ymmärtämään korkeinta Jumalaa ja yhdistymään hänen kanssaan.
- Syzygos: Gnostilaisen jumaluuden jumalallinen kumppani tai puoliso, joka edustaa usein jumaluuden maskuliinista puolta.
- Thelētos: Gnostinen termi, joka tarkoittaa ”täydellistä”, viittaa jumalalliseen olemukseen tai luontoon.
- Horos: Gnostinen jumaluus, joka liittyy usein rajan käsitteeseen; Horos suojelee jumalallista valtakuntaa epätäydellisyyksiltä.
- Enthymēsis: Gnostinen termi, joka tarkoittaa ”ajatusta” tai ”aikomusta”; termiä käytetään usein kuvaamaan älyllisen ja henkisen kasvun prosessia.
Paikka keskellä/välissä
Ilmaisu ”place in the midst” viittaa symboliseen tai metafyysiseen maailmaan gnostisessa kosmologiassa. Se yhdistetään usein Sophiaan, joka edustaa Jumalan feminiinistä puolta ja gnostilaista polkua pelastukseen.
Place in the midst kuvaa Sophian (jumalallista) sijaintia. Sophia asuu ”keskipisteessä” Hebdomadin (seitsemännen) yläpuolella. Tätä paikkaa kutsutaan myös Ogdoadiksi (kahdeksas), joka symboloi fyysisen ulkopuolella olevaa valtakuntaa ja Hebdomadia, joka edustaa seitsemää alempaa aionia tai jumalallista emanaatiota.
Sophian asuminen ”keskipisteessä” merkitsee hänen asemaansa välittäjänä jumalallisen valtakunnan ja luodun maailman välillä.
Sophian sanotaan olevan ”Mētēr”, joka tarkoittaa ”äitiä”. Käsite edustaa hänen hoivaavaa ja myötätuntoista luonnettaan. ”Sophia”, joka tarkoittaa ”viisautta”, heijastaen hänen älyllistä ja henkistä valaistumistaan.
Nimitys ”he Hierousalēm” viittaa Sophian yhteyteen Jerusalemiin, pyhään kaupunkiin, mikä symboloi Sophian roolia pyhäkkönä, jonka välityksellä jumalallinen tieto ja pelastus ovat saavutettavissa.
Epiteetti ”Pneuma hagion” viittaa Sophian jumalalliseen luontoon ja yhdistää hänet Pyhään Henkeen, jumalalliseen olemukseen, joka ohjaa ja vahvistaa yksilöitä.
Nimitys ”(arsenikōs) Kyrios” on monimutkainen käsite, joka yhdistää kreikan sanat ”arsenikōs” (mies) ja ”Kyrios” (Herra). Sitä on tulkittu eri tavoin, jotkut viittaavat siihen, että se linjaa Sophian jumalallisen maskuliinisen aspektin kanssa, kun taas toiset tulkitsevat sen viittaukseksi hänen androgyyniin luonteeseensa, joka kattaa sekä maskuliiniset että feminiiniset ominaisuudet.
Kaiken kaikkiaan kuvaus Sophian asunnosta ”keskipisteessä” korostaa hänen merkitystään jumalallisena välittäjänä, joka ilmentää viisautta, myötätuntoa ja pelastuksen potentiaalia. Hänen yhteytensä Jerusalemiin, Pyhään Henkeen ja jumalalliseen maskuliiniseen aspektiin korostaa entisestään hänen rooliaan gnostilaisen kosmologian ja teologian keskeisenä hahmona.
Katumus
Langettuaan jumalallisesta Pleromasta Achamot/Sophia kokee kärsimystä alemmassa maailmassa. Katumuksensa kautta hän saa morphōsis kat’ ousianin, jumalallisen muodon, ja morphōsis kata gnōsinin, tiedon muodon.
Näillä lahjoilla Achamot/Sophia luo Demiurgin, alemman maailman hallitsijan ja aineellisen maailman osatekijät. Hän tuottaa pneumaattisia siemeniä, henkisiä valittuja, joiden on määrä palata Pleromaan.
Tässä on erittely eräistä gnostilaisista Sophian katumukseen liittyvistä käsitteistä:
- Achamoth: Jumalallinen olento, jota usein kuvataan Jumalan feminiinisenä aspektina, joka putoaa Pleromasta ja kokee kärsimystä alemmassa maailmassa.
- Katumus: Kääntyminen pois virheistään ja anteeksiannon tai sovinnon etsiminen. Gnostilaisuudessa parannus merkitsee Achamotin kääntymistä pois virheellisestä luomuksestaan ja lunastuksen etsimistä.
- Morphōsis kat’ ousian: Gnostilainen käsite, joka tarkoittaa ”olemuksen mukaista muotoa”, joka viittaa jumalalliseen muotoon, joka heijastaa ihmisen todellista luontoa. Tässä yhteydessä se edustaa Achamotin palautumista jumalalliseen tilaan.
- Morphōsis kata gnōsin: Gnostilainen termi, joka tarkoittaa ”muotoa tiedon mukaan”, viittaa muotoon, joka saadaan tiedon tai valaistumisen kautta. Tässä yhteydessä se edustaa Achamotin hengellisen tiedon hankkimista.
- Demiurgi: Gnostilainen nimi aineellisen maailman luojalle, jota usein kuvataan pienempänä jumalana, joka ei ole täysin tietoinen jumalallisesta maailmasta. Achamoth on luonut Demiurgin jumalallisen pojan johdolla.
- Pneuman siemen: valitut, joiden on määrä palata Pleromaan. Näillä yksilöillä on jumalallisen kipinä, mikä mahdollistaa heidän saavuttaa henkisen valaistumisen ja paeta aineellisen maailman rajoituksia. Tämä korostaa parannuksen merkitystä ja sen tuomaa muutosta. Katumuksensa kautta Achamoth saa jumalalliset muodot ja tiedon, joita tarvitaan alemman maailman luomiseen ja pneumaattisen siemenen ohjaamiseen takaisin Pleromaan.
Sophian tarinan toimii muistutuksena lunastuksen mahdollisuudesta ja mahdollisuudesta palata jumalalliseen valon ja täyteyden maailmaan.
Lunastus
Sophian lunastus kuvaa gnostilaista käsitystä maailman lopusta, jota leimaa Sophian ja hänen pneumaattisten jälkeläistensä paluu Pleromaan. Tapahtuma on läheisesti yhteydessä Soterin, jumalallisen pelastajan, toiseen laskeutumiseen, joka liittyy psyykkiseen Kristukseen, Kristuksen alempaan muotoon.
Tämä liitto aloittaa Achamotin, alemman Sophian, avioliiton Soterin kanssa ja pneumaattisten sielujen enkelien kanssa.
Tässä on erittely aiheeseen liittyvistä käsitteistä:
- Maailmanhistorian loppu: Gnostilaisuudessa maailmanloppu ei ole fyysinen apokalypsi, vaan pikemminkin henkinen muutos, jota leimaa ihmiskunnan sisällä olevan jumalallisen kipinän paluu sen lähteeseen, Pleromaan.
- Alemman Sophian ja hänen jälkeläistensä esittely Pleromaan: Alempi Sophia, Sophian, viisauteen liittyvän jumalallisen olennon, vähentynyt muoto, edustaa aineellisen maailman epätäydellistä luomista. Hänen paluunsa Pleromaan merkitsee aineellisen ja jumalallisen ulottuvuuden sovittamista.
- Soterin toinen laskeutuminen: Soter, jumalallinen pelastaja, laskeutuu Pleromasta palauttamaan tasapainon ja ohjaamaan ihmiskuntaa kohti henkistä valaistumista. Hänen toinen laskeutuminen liittyy pelastusprosessin loppuun saattamiseen.
- Ohimenevä liitto psyykkisen Kristuksen kanssa: Psyykkinen Kristus edustaa Kristuksen alempaa muotoa, joka liittyy aineelliseen maailmaan. Hänen ohimenevä liittonsa Soterin kanssa merkitsee olemassaolon jumalallisen ja inhimillisen puolen yhdistämistä.
- Achamothin ja Soterin avioliitto: Achamothin ja Soterin avioliitto edustaa ihmiskunnan jumalallisen kipinän yhdistämistä jumalalliseen maailmaan. Tämä liitto symboloi pelastusprosessin loppuun saattamista.
- Pneumaattisten sielujen avioliitto enkelien kanssa: Pneumaattiset sielut, valitut, joilla on jumaluuden kipinä, yhdistyvät myös vastaavien enkelitovereidensa kanssa. Tämä liitto merkitsee heidän nousuaan Pleromaan ja heidän täyttä assimilaatiotaan jumalalliseen valtakuntaan. Kappale korostaa maailmanlopun muuttavaa luonnetta gnostilaisuudessa, joka ei tarkoita fyysistä tuhoa, vaan henkistä vapautumista ja ihmiskunnan yhdistämistä jumalalliseen. Sofian ja hänen jälkeläistensä paluu, Soterin ja psyykkisen Kristuksen liitto ja valittujen avioliitto symboloivat harmonian palauttamista ja lopullisen pelastuksen saavuttamista.
Sophian kaksi luontoa
Kaksikertaisen Sofian käsite viittaa Sophian, viisauteen liittyvän jumalallisen olennon, jakautumiseen kahteen eri osaan: ylempään Sofiaan ja alempaan Sofiaan.
Ylempi Sophia: Ylempi Sophia edustaa Sofian täydellistä ja alkuperäistä muotoa, joka asuu jumalallisessa valtakunnassa, Pleromassa. Häntä pidetään kaiken viisauden ja tiedon lähteenä.
Alempi Sofia: Alempi Sophia, joka tunnetaan myös nimellä Achamoth, edustaa Sofian vähentynyttä tai puutteellista puolta, joka johtuu hänen halustaan ymmärtää jumalallinen olemus. Hän liittyy aineellisen maailman luomiseen ja ihmiskokemukseen.
Ero ylemmän ja alemman Sofian välillä on tärkeä gnostilaisissa opetuksissa, koska se selittää aineellisen maailman luonteen virheellisenä luomuksena ja polun hengelliseen pelastukseen.
Tähän liittyen mainitaan useita gnostilaisia koulukuntia, jotka käyttivät kaksinkertaisen Sofian käsitettä:
- Secundus: Gnostilainen opettaja, jonka sanotaan olleen ensimmäinen, joka määritteli käsitteen kaksinkertaisesta Sofiasta.
- Heraklion: Merkittävä gnostilainen opettaja, joka kuului valentinolaiseen koulukuntaan. Hänen opetukseensa sisältyi käsite kaksinkertaisesta Sofiasta, ja Jerusalem edusti alempaa Sofiaa.
- Marcosialaiset: Gnostilainen ryhmä, joka tunnusti myös kaksinkertaisen Sofian, vaikka heidän tulkintansa poikkesi hieman muista gnostilaisista koulukunnista.
Kaksinkertaisen Sofian käsite korostaa Sofian monimutkaista ja monitahoista luonnetta gnostilaisessa ajattelussa ja korostaa sekä hänen jumalallista alkuperäänsä että hänen osallistumistaan aineelliseen maailmaan. Se toimii muistutuksena siitä, että tie henkiseen valaistukseen sisältää sekä olemassaolon jumalallisen että inhimillisen ulottuvuuden ymmärtämisen.
Etymologia
August Hahn (1819) pohti siitä, onko nimi Achamōth (Ἀχαμώθ) alunperin johdettu heprean sanasta Chokhmah (Bardesanesin käyttämänä (Efraim, Hymn 55), kreikkalainen muoto Hachamōth löytyy vain valentinolaisilta: termi liittyy todennäköisesti vanhimpaan syyrialaisen gnostilaisuuteen. [10]
Bardesanes
Kosmogonisilla myyteillä on osansa myös Bardesanesin opissa. Locus foedus, johon jumalat (tai aionit) perustivat Paratiisin (Efraim, laulu 55), on sama kuin epäpuhdas mētra /kohtu), jota Efraim häpeää edes nimetä (vrt. myös Efraim, laulu 14).
Maailman luominen tapahtuu elävän pojan ja Rūha d’ Qudshan, Pyhän Hengen kautta, jonka kanssa Ḥachmūth on identtinen, mutta yhdistettynä ”luomuksiin”, eli alisteisiin olentoihin, jotka tekevät yhteistyötä heidän kanssaan (Efraim, laulu 3).
Ei ole nimenomaisesti sanottu, ja kuitenkin samalla todennäköisin olettamus on, että kuten oli isän ja äidin tapauksessa, niin on myös heidän jälkeläisensä. Yksi ja Rūha d’Qudshā tai Ḥachmūth ovat syzygy. Tämä viimeinen (Ḥachmūth) synnyttää kaksi tytärtä, ”Kuivan maan häpeän” eli mētran, ja ”Vesien kuvan” eli Aquatilis Corporis typuksen(Efraim, virsi 55).
Bardesanes kuvaa gnostilaista luomiskäsitystä, jossa Elävän Pojan ja Pyhän Hengen, joka tunnetaan myös nimellä Ḥachmūth yhteyden tuloksena syntyy maailma. Heidän sanotaan työskennelleen yhdessä alempien olentojen kanssa, joita kutsutaan yhteisesti ”olennoiksi”, tuodakseen maailman.
Bardesanesin kosmologian pääkohdat ovat:
- Elävän Poika ja Pyhä Henki: Näitä jumalallisia olentoja pidetään maailman ensisijaisina luojina, jotka työskentelevät harmoniassa olemassaolon muokkaamiseksi ja järjestämiseksi.
- Luotujen rooli: Alistettujen olentojen uskotaan auttaneen Elävän Poikaa ja Pyhää Henkeä luomisprosessissa. Nämä olennot voivat edustaa aineellisen maailman eri puolia tai välittäjäolentoja jumalallisen ja aineellisen ulottuvuuden välillä.
- Syzygy: Elävän Pojan ja Pyhän Hengen sanotaan muodostavan Syzygyn, jumalallisen parin, joka edustaa luomisen toisiaan täydentäviä puolia. Tämä Syzygy heijastaa Isän ja Äidin alkuperäistä Syzygya, mikä viittaa monimutkaiseen ja hierarkkiseen jumalallisen luomisen rakenteeseen.
- Ḥachmūthin tyttäret: Ḥachmūthin, joka liittyy myös Sophianan, on kerrottu synnyttäneen kaksi tytärtä: ”Kuivan maan häpeän” (mētra) ja Vesien kuva” (Aquatilis Corporis typus).Nämä tyttäret ovat todennäköisesti symbolisia esityksiä aineellisesta maailmasta ja sen luontaisesta kaksinaisuudesta.
- Bardesanesin luomiskertomus: Bardesanesin mukaan maailman loi Elävän poika ja Pyhä henki. Maailma koostuu neljästä alkuaineesta:: ilmasta, tulesta, vedestä ja pimeydestä.Nämä elementit voivat edustaa jumalallisten voimien muovaamia aineellisen maailman perusrakennuspalikoita. Yhteenvetona voidaan todeta, että Bardesanes tarjoaa oivalluksia gnostilaiseen luomiskäsitykseen korostaen jumalallisten olentojen, alisteisten ”olentoja” ja Syzygyn roolia aineellisen maailman tuomisessa esiin. Se korostaa myös aineellisen maailman symbolista esitystä Ḥachmūthin tyttärien ja Bardesanesin elementtien yhdistämisenä luomisprosessiin.
Ilma, tuli, vesi ja pimeys mainitaan aioneina (Īthyē: Hymn 41). Nämä ovat luultavasti niitä ”olentoja”, jotka yhdessä Pojan ja Rūha d’ Qudshan kanssa vaikuttivat maailman luomisen. Vaikka paljon on vielä hämärää Bardesanesin opista, meidän ei pitäisi yksinkertaisesti sivuuttaa Efraimin lausuntoja, joka on edelleen vanhin syyrialainen lähde tämän syyrialaisen gnostikon opista.
Bardesanes kertoo Efraimin mukaan myös vaimosta tai neidosta, joka yläparatiisista langettuaan pääsee rukousten ja avunpyyntöjen jälkeen takaisin Jumalan yhteyteen (Ephraim, Hymn 55).
Tuomaan teot
Kirjoitus käsittelee Tuomaan tekoja, gnostilaista tekstiä, joka sisältää Bardesanesin, tärkeän gnostilaisen opettajan hymnejä. Nämä hymnit tarjoavat lisänäkemyksiä Bardesanesin opetuksiin ja laajempaan gnostilaiseen traditioon. Pääkohdat ovat:
- Tuomaan teot: Tuomaan teot on gnostilainen teksti, joka kertoo apostoli Tuomaan lähetysmatkoista. Se sisältää erilaisia hymnejä, joiden uskotaan olevan Bardesanesin tai hänen seuraajiensa säveltämiä.
- Bardesanin vaikutus: Näiden hymnien läsnäolo Tuomaan teoissa viittaa siihen, että Bardesanesin opetuksella oli merkittävä vaikutus gnostiseen ajatteluun. Hänen hymninsä heijastavat gnostilaista jumalallisen tiedon, hengellisen vapautumisen ja olemassaolon kaksoisluonteen painottamista.
- Hymnien sisältö: Tuomaan tekojen hymnit käsittelevät erilaisia gnostisia teemoja, mukaan lukien jumalallisuuden luonne, maailman luominen, ihmisen rooli ja tie pelastukseen. Teot käyttää usein symbolista kieltä ja allegorisia kuvia välittääkseen viestinsä.
- Vaikutus gnostilaiseen ajatteluun: Tuomaan teoissa olevat hymnit tarjoavat arvokkaita näkemyksiä Bardesanesin opetuksista ja laajemmasta gnostilaisesta perinteestä. Ne tarjoavat kurkistuksen gnostilaisten henkiseen maisemaan, heidän maailmankuvaansa ja valaistumisen etsintään.
|
Tuomas eli Judas Didymos Tuomas tai Juudas Tuomas (m.kreik. Helmihymni
Helmihymni (Apostoli Juudas Tuomaan hymni intialaisten maassa, myös Sielun hymni) on gnostilainen apokryfisiin kirjoituksiin kuuluva runo, joka tunnetaan yleisemmin osana Tuomaan tekoja. Tuomaan teoissa apostoli Tuomas laulaa hymnin rukoillessaan itsensä ja vankitoveriensa puolesta. Helmen hymni löytyy Tuomaan tekojen syyrialaisesta tekstistä. Hymni kertoo sielun allegorisesta matkasta, joka lähetettiin taivaallisesta kodistaan hakemaan käärmeen vartioima helmi. Hymnin allegoriset elementit ja symboliikka tarjoavat arvokkaita näkemyksiä gnostisiin uskomuksiin sielun laskeutumisesta aineelliseen maailmaan, sen jumalallisen alkuperänsä unohtamisesta ja sen mahdollisesta noususta takaisin jumalalliseen maailmaan. Pääkohdat tekstistä ovat: Helmen hymni tarjoaa elävän ja allegorisen kuvauksen sielun gnostilaisesta matkasta, sen laskeutumisesta aineelliseen maailmaan, sen kamppailusta muistaa jumalallinen alkuperä ja sen noususta takaisin jumalalliseen maailmaan. Se korostaa gnostilaista uskoa sielun luontaiseen jumaluuteen ja sen potentiaaliin henkiseen vapautumiseen.[12] Oodi Sofialle on gnostilainen hymniä, joka löytyy Tuomaan tekojen kreikkalaisesta versiosta. Hymnissä juhlitaan Sophian (tunnetaan myös nimellä Ḥachmūth) avioliittoa hänen taivaallisen sulhasensa, Elävän Pojan, kanssa ja hänen myöhempää nousuaan Pleromaan, jumalalliseen valtakuntaan. Pääkohdat tekstistä ovat: Oodi Sophialle korostaa gnostilaista uskoa sielun potentiaaliin henkiseen ylösnousemukseen ja liittoutumiseen jumalallisen kanssa. Siinä juhlitaan jumalallisen viisauden ruumiillistuma Sophian avioliittoa hänen taivaallisen sulhanen kanssa ja sitä seuraavaa pneumaattisten sielujen nousua Pleromaan, mikä merkitsee heidän valaistumisensa ja hengellisen täyttymyksensä saavuttamista. Kohdassa käsitellään Sophian rukousta ensimmäisessä ja toisessa pyhitysrukouksessa, jotka löytyvät Tuomaan teoista. Nämä rukoukset paljastavat Sophian erilaiset tittelit ja ominaisuudet, mikä kuvastaa hänen keskeistä rooliaan gnostisessa kosmologiassa ja teologiassa. Pääkohdat tekstistä ovat: Sophian kutsuminen näissä rukouksissa korostaa hänen merkitystään gnostilaisessa ajattelussa. Hän ei ole vain passiivinen jumaluus, vaan aktiivinen osanottaja jumalallisessa maailmassa ja ihmiskunnan pelastuksessa. Hänen erilaiset tittelinsä ja attribuuttinsa korostavat hänen monimuotoisuuttaan ja rooliaan välittäjänä jumalallisen ja inhimillisen sfäärin välillä. [15][16] Gnostilaisen Pistis Sophian kuvaamalle Sophian myyttiselle hahmolle annetaan erityinen ja väritykseltään rikas kehys.[17] Tämän kirjoituksen kaksi ensimmäistä kirjaa, joihin nimi Pistis Sophia viittaa, käsittelevät suurimman osan (s. 42–181) syntiinlankeemusta, katumusta ja Sophian lunastamista. Pistis Sophia kuvaa Sophian lankeemuksen, katumuksen ja lunastuksen teemoja korostaen Sophia-mythokseen upotettuja filosofisia ideoita. Sofian lankeaminen: Sophian katumus: Sofian lunastus: Karl Reinhold von Köstlinin (1854) mukaan Sophia ei ole tässä vain, kuten Valentinuksen kohdalla, sen kaipauksen edustaja, jota rajallinen henki tuntee äärettömän tuntemiseen, vaan samalla myös uskon tyyppi tai malli, parannusta ja toivoa.[18] Palautuksensa jälkeen Sophia ilmoittaa kaksinkertaisen totuuden, että vaikka jokainen yritys ylittää Jumalan määräämät rajat, johtaa kärsimykseen ja rangaistukseen, kuitenkin jumalallinen myötätunto on aina valmis takaamaan anteeksiannon katuvalle. Kirjoitus käsittelee Pistis Sophian Valon neitoa (parthenos lucis) korostaen hänen rooliaan sielujen tuomarina ja hänen yhteyttään Astraiaan, tähdistö Neitsyeen. Ero Sophiasta: Sijainti ja merkitys: Assosiaatio aurinkolohikäärmeen kanssa: Yhteenvetona voidaan todeta, että Pistis Sophian Valon neito edustaa selkeää ilmentymää Sophian olemuksesta: teema ilmentää jumalallista viisautta, arvostelukykyä ja kosmoksen syklistä liikettä. Valon neidon ja Sophian yhteys Astraiaan ja aurinkolohikäärmeeseen korostaa entisestään hänen taivaallista ja kosmista merkitystään. [19] Manikealaisuudessa Valon neidon (parthenos tou phōtos) käsite korostaa roolia vangiksi jääneen valon vapauttamisessa pimeyden vallasta. Manikealainen käsitys Light-Maidenista: Sophian manikealainen vastine: Canticum Amatorium (Rakkauden laulu): Yhteenvetona voidaan todeta, että manikealaisuuden Light-Maidenilla on ratkaiseva rooli vangiksi jääneen valon vapauttamisessa pimeyden kynsistä. Valon neidon toiminta symboloi manikealaista uskoa jumalallisten kipinöiden vapautumiseen ja valon äärimmäiseen voittoon pimeydestä. (Titus of Bostra, adv. Manich. I., 29, 36, ed. Lagarde, p. 17 sqq. 23; Alexander Lycopolites c. 3; Epiphan. Haer. 66, 24; Acta dispatat. Archelai et Manetis, c. 7 sq. et passim). (ap. Augustin. c. Faust, iv. 5 sqq). [20][21][22][23][24] Nag Hammadin On the Origin of the World käsikirjoituksessa Sophia kuvataan materiaalisen maailman ja sen luoneiden arkhonien ja henkivaltojen (Yaldabaoth) tuhoajana: She [Sophia] will cast them down into the abyss. They [the Archons] will be obliterated because of their wickedness. For they will come to be like volcanoes and consume one another until they perish at the hand of the prime parent. When he has destroyed them, he will turn against himself and destroy himself until he ceases to exist. And their heavens will fall one upon the next and their forces will be consumed by fire. Their eternal realms, too, will be overturned. And his heaven will fall and break in two. His […] will fall down upon the […] support them; they will fall into the abyss, and the abyss will be overturned. The light will […] the darkness and obliterate it: it will be like something that never was. Kappale kuvaa kataklysmistä tapahtumaa, jossa Sophia heittää demoniset arkhonit syvyyteen. Oman pahuutensa syömät arkhonit laskeutuvat itsetuhoon ja lopulta sammuttavat itsensä. Heidän taivaansa romahtaa, heidän voimansa kuluttaa tuli, ja heidän ikuiset valtakuntansa kaatuvat. Jopa tärkein isä, arkhonien luoja, antaa periksi omalle tuhoisalle luonteelleen. Kaaos on täydellinen, ja pimeys hävitetään, eikä sitä koskaan enää ole. Kappale välittää viestin jumalallisesta tuomiosta ja valon lopullisesta voitosta pimeyden yli. Sophia, joka edustaa jumalallista viisautta ja järjestystä, saa aikaan niiden tuhon, jotka ilmentävät kaaosta ja pahuutta. On the Origins of the World kuvaa arkhonien, aineellisen maailman pahantahtoisten hallitsijoiden lopullista tuomiota ja tuhoa Sophian (jumalallisen feminiinisen prinsiipin) käsissä. Se maalaa elävän kuvan heidän kuolemastaan ja korostaa heidän jumalattomuuttaan ja tuhoisia tapahtumia, jotka saavat aikaan heidän tuhonsa. Arkonien tuho: Aineellisen maailman loppu: Lopullinen hävitys: Kappale päättyy toteamukseen, että pimeys hävitetään ”kuin jokin, mitä ei koskaan ollut”, korostaen aineellisen maailman täydellistä ja peruuttamatonta tuhoa ja jumalallisen valtakunnan voittoa. Carl Jung yhdisti Sophian animaan rakentaen sillan jumalallisen feminiinisen arkkityypin ja ihmisen psyyken feminiinisen puolen välille. Tätä yhteyttä tutkitaan edelleen myyteissä ja tarinoissa, joihin liittyy langenneen ja lunastetun jumalallisen feminiinisyyden arkkityyppi. Myytit langenneista ja lunastetuista jumalallisista feminiinisistä : Nämä myytit ja tarinat havainnollistavat langenneen ja lunastetun jumalallisen feminiinisyyden toistuvaa ikuista teemaa korostaen animan muuntavaa voimaa ja potentiaalia henkiseen kasvuun yhdistämällä tämän arkkityypin sisältämän tiedostamattoman viisauden. [25][26] Huomaa, että monilla näistä myyteistä on vaihtoehtoisia psykologisia tulkintoja. Esimerkiksi jungilainen psykologi Marie-Louise von Franz tulkitsi Prinsessa Ruusunen kaltaiset sadut symboloivat animan ”pelastusta” tai uudelleen integroitumista, ”naisellisempaa” osaa miehen tiedostamattomuuteen, mutta ei viisautta tai Sofiaa sinänsä. Pahoittelen artikkelin tulkinta-, kirjoitus- ja käännösvirheitä. Teksti on paikoin hyvin outoa. Sen kääntäminen ymmärrettävään muotoon oli vaikeaa ja saattoi johtaa virheisiin. Käytin vaikeimmissa kappaleissa käännös- ja selitysapuna Googlen tekoälyä, Bardia. https://en.wikipedia.org/wiki/Sophia_(Gnosticism) http://www.bahaistudies.net/asma/pistis_sophia-greek.pdf Text is available under the Creative Commons Attribution-ShareAlike License 4.0; |
