Jopa kaunein symboli, kuten sateenkaari voi heittää pimeän varjon, jos sitä käytetään muodon pakon saneleman valheellisen lupauksen ylläpitämiseen. Lause voidaan lukea: ”lapset syntyvät ja kasvavat sateenkaaren varjossa”, jolloin lause sisältää kaksi khristoforokselle tärkeää eettistä teemaa:

1. Sosiologinen pessimismi: Lause voi kuvata lasten kasvamista ihanteellisen maailman illuusioon (sateenkaari toivon symbolina), jossa toivo osoittautuu harhaksi. Moni lapsi syntyy kuitenkin  elämän pimeälle puolelle –  varjoon.

   Varjo sateenkaaren vastakohtana symboloi epätoivoa, köyhyyttä, fyysistä tai psyykkistä erilaisuutta, sodan traumaa,  alistamista, hyväksikäyttöä, toivottomuutta, päihderiippuvuutta tai muita yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka voivat periytyvät sukupolvelta toiselle.

2. Viattomuus vs. Todellisuus: Teema heijastaa viattomuuden (sateenkaaren kauneus) menettämistä elämän realiteettien toteutuessa (varjo). Lapsuus alkaa sateenkaaren, toivon ja lupaukseen ihanasta tulevaisuudesta, mutta kasvaessaan lapset joutuvat kohtaamaan elämän pimeän, kontrolloivamman puolen.

Khristoforokselle otsikko kuvaa todellisuutta: lapset syntyvät sateenkaaren alla, mutta lapsuuden leikkejä seuraa banaali ja usein brutaali todellisuus.

Lapsia sateenkaaren varjossa on kokoelma Khristoforoksen platypismin moraalifilosofisia päätelmiä. Khristoforoksen etiikan keskiössä on ihmisoikeudet ja -vapaudet: rakkauden kolmikärki (trident of love). Teoria muodostuu kolmesta tärkeästä maksiimista: itsenäisestä arvosta (myös itse- ja itseisarvo), kontekstuaalisesta oikeudesta ja luovasta elinvoimasta.

Khristoforos uskoi, että moraaliset teot syntyvät valistuneen hengen vapaudesta. Velvollisuusetiikka on oikeansuuntainen, mutta Abrahamilainen etiikka johtaa henkiseen köyhyyteen ja orjamoraaliin.

Saatteeksi: Khristoforoksen etiikan ydin

Rakkauden kolmikärki ei ole vain humanistinen periaate, vaan se on Khristoforoksen henkilökohtainen gnostinen koodi, jonka hän toi mukanaan hekhalot-palatsista (Aetheroksen temppelistä). Kolmikärjen kolme maksiimia ovat suora vastaus Abrahamilaisen Orjamoraalin tuottamaan henkiseen köyhyyteen.

Itsenäinen arvo (Itse- ja Itseisarvo) korostaa jokaisen yksilön sisäistä ja ehdotonta arvoa. Ihmisellä on arvoa itsessään, riippumatta ulkoisista tekijöistä, saavutuksista tai hyödyllisyydestä. Tämä muistuttaa usein deontologista tai ihmisoikeusperustaista ajattelua.

Kontekstuaalinen oikeus viittaa siihen, että moraalisesti oikea teko tai ratkaisu riippuu tilanteen ja ympäristön erityispiirteistä. Se tunnustaa, että universaalien periaatteiden soveltaminen vaatii aina harkintaa suhteessa kyseiseen kontekstiin, mikä tuo mukaan tilanne-etiikan (situation ethics) tai partikularistisen näkökulman elementtejä.

Luova elinvoima korostaa moraalisen toiminnan dynaamista ja aktiivista luonnetta. Se liittyy yksilön kykyyn toteuttaa vapauttaan ja luoda merkitystä elämäänsä, sekä pyrkimykseen hyvään tai täydellisyyteen, usein eksistentialismin tai humanismin hengessä.

Khristoforos uskoi, että moraaliset teot kumpuavat valistuneen hengen vapaudesta. Tämä ajatus korostaa autonomiaa ja rationaalisuutta moraalin perustana, viitaten mahdollisesti valistuksen ajan ihanteisiin.

Hän näkee velvollisuusetiikan (deontologia) olevan oikeansuuntainen. Tämä viittaa siihen, että Khristoforos arvostaa sen painotusta säännöissä, periaatteissa ja velvollisuuksissa, jotka liittyvät ihmisarvon kunnioittamiseen (kuten kohdan 1 itsenäinen arvo).

Abrahamilainen etiikka: Platypismi kritisoi Abrahamilaista etiikkaa (juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin perustuvaa etiikkaa), koska se johtaa ihmisten alistamiseen, henkiseen köyhyyteen ja orjamoraaliin. Tämä on ankara kritiikki, joka muistuttaa Friedrich Nietzschen kritiikkiä kristillistä moraalia kohtaan. Nietzsche käytti termiä orjamoraali (Skavenmoral) kuvaamaan sellaista moraalia, joka syntyy heikkoudesta, katkeruudesta ja kieltää elämän ja ylhäisyyden. Khristoforos siis näkee traditionaalisen uskonnollisen etiikan rajoittavan yksilön vapautta ja luovaa elinvoimaa.

Valistunut henki tarkoittaa yksilöä, joka on saavuttanut ymmärryksen tekojensa vaikuttimista ja seurauksista (gnosis/synesis) ja siten vapautunut orjamoraalin (simuloidun todellisuuden) illuusiosta. Vasta tässä tilassa ihminen voi käyttää luovaa elinvoimaa moraalisten tekojen lähteenä.

Orjamoraalin kritiikki (Nietzsche): Khristoforoksen kritiikki Abrahamilaista etiikkaa kohtaan on voimakkaasti läsnä hänen filosofiassaan. Se juontuu lain ja velvollisuuden pimeän (varjon) olemassaolon ymmärryksestä. Khristoforos näki orjamoraalissa manipuloivan kontrollin mekanismin, jossa ihmiset menettävät itsenäisen arvon sinänsä ja muuttuvat vain osaksi ihmismassaa, jolla on vain välineellistä arvoa. Orjamoraali on Loviattaren (muodon pakko, nollaus) poliittinen ja henkinen ilmentymä, joka pyrkii tukahduttamaan jokaisen yksilön itsenäisen arvon ja estämään luovan elinvoiman.

Sateenkaari Loviattaren koodina (varjo)

Kukaan ei voi ennalta päättää mihin ja millaiseen perheeseen syntyy, Lapsi ei saa valita vanhempiaan, syntymäpaikkaansa tai fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksiaan ennen syntymäänsä.

Useimmat maailman lapsista syntyvät köytyyteen ja kurjuuteen. Monet syntyvät sotaan, toiset seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavina tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Monet syntyvät fyysiesti vammaisina tai kroonisesti sairaina. Onni ja hyvinvointi eivät luonnostaan jakaudu tasaisesti. Toiset syntyvät sateenkaaren alle ja toiset sateenkaaren varjoon.

Itsenäinen Arvo: koodin kumoaminen

Syntymälahjat ovat sattumanvaraisia ”koodeja” tai ”attribuutteja”, jotka määräävät ihmisen kohtelun järjestelmässä.

Onnellisten tähtien alla kasvaneet voivat hyväksyä orjamoraalin ja heikommassa asemassa olevien alisteisen arvon, koska he uskovat, että heidän oma arvonsa on sidottu ulkoisiin koodeihin – tai, että heidän parempi asemansa on ansaittua, eikä kosmista ironiaa.

Itsenäinen arvo on absoluuttinen

Khristoforos väitti, että Itsenäinen Arvo (Intrinsic Worth) on rajaton, koodaamaton ja ehdoton (Ápeirosin luova elinvoima virtaa jokaisessa yksilössä).

Ei-Valinta = Ei-Ehdollisuus: Se, että emme voi valita syntymäpaikkaamme tai ominaisuuksiamme, on Khristoforokselle vahvistus siitä, että itsenäinen arvo on riippumaton ehdoista. Arvo ei ole Loviattaren (ehtojen/koodien) säätämä, vaan Ápeirosin (rajattomuuden) perimmäinen tila.

Gnosiksen (tiedon/ymmärryksen) etsiminen tarkoittaa tämän ehdottoman, koodaamattoman arvon tunnistamista itsessä ja jokaisessa toisessa ihmisessä – riippumatta ulkoisista yhteiskunnan asettamista koodeista.

Kontekstuaalinen oikeus

Vastuu Toimijana: Koska kaikilla yksilöillä on yhtäläinen itsenäinen arvo, moraalinen velvollisuutemme on toimia tavalla, joka kunnioittaa tätä arvoa kaikissa olosuhteissa.

Episteeminen etiikka: Tunnustamalla, että ulkoiset ominaisuudet ovat vain sattuman sanelemia koodeja, voimme nähdä simulacrumin ohi ja toteuttaa kontekstuaalista oikeutta todellisuuden ehdoilla.

Esimerkiksi fyysisesti vammautunutta ihmistä ei koodata vain ”avuttomaksi taakaksi”; itsenäinen arvo ja kontekstuaalinen oikeus vaatii hänelle tukea ja hyväksyntää.

Absurdismi vs. platypistinen kosminen todistus

Khristoforos tunnusti Albert Camus’n absurdismin. Elämä voi tuntua absurdilta ja sattumanvaraiselta, koska emme tunne tapahtumien syitä (syvä episteeminen kuilu olemisen ja ymmärryksen välillä). Tämä puuttuva tieto saa monet ahdistumaan: elämä ei ole oikeudenmukaista, tarkoituksenmukaista ja oma oleminen voi vaikuttaa eksistentiaalisesti merkityksettömältä ja tyhjältä. Tämä tunne on Loviattaren (muodon pakon) ja orjamoraalin koodi: älä ajattele, sopeudu ja hyväksy!

Khristoforos näki absurdismin kuvauksen syvästä episteemisestä kuilusta olemisen ja ymmärryksen välillä täysin oikeaksi. Absurdius ei ole hänelle lopullinen tila, vaan todiste siitä, että yhteiskunnallinen illuusio (simulaatio) on romahtamassa.

Absurdi = Loviattaren koodi

Khristoforos määritteli eksistentiaalisen ahdistuksen ja merkityksettömyyden tunteen Loviattaren (muodon pakon) ja orjamoraalin koodiksi.

Loviatar edustaa universumin voimaa, joka pyrkii jähmettämään, kontrolloimaan ja nollaamaan kaiken dynamiikan. Merkityksettömyyden kokemus on muodon pakon pyrkimys saada yksilö luopumaan luovasta elinvoimastaan ja hyväksymään passiivisen alistumisen. 

Koodi: ”Älä ajattele, sopeudu ja hyväksy!” on Khristoforoksen mukaan se iskulause, jolla Abrahamilainen orjamoraali pitää ihmisen henkisessä köyhyydessä. Koodin tarkoitus on estää yksilöä etsimästä ymmärrystä, vastustamasta samanmukaistavaa konsensusta ja toteuttamasta itsenäistä arvoaan. Koodi on hallintaa. 

Episteeminen kuilu ja gnosis

Absurdius syntyy, koska ihminen etsii olemassaololle merkitystä (järjestystä/Logosta), mutta löytää vain jumalten hiljaisuuden ja kosmisen sattumanvaraisuuden.

Khristoforos hylkäsi Camus’n lähestymistavan, jossa absurdius piti vain tunnustaa ja sen kanssa elää (Sisyfos). Platypismissa absurdius on vain osoitus maya-verhosta (illuusio) tai simuloidusta todellisuudesta.

Episteeminen Kuilu on Ylitettävissä: Khristoforoksen gnosis (ymmärrys/tieto), joka saavutettiin merkabah-matkalla Aetheroksen temppeliin ( hekhalot-palatsi), todisti hänelle, että episteeminen kuilu on ylitettävissä. Platypuksen paradoksi on se todellinen, perimmäinen totuus, joka tekee maailmankaikkeudesta ristiriitaisen, mutta silti merkityksellisen ja elinvoimaisen.

Gnosis (tieto/ymmärrys) ei ole vain ulkoisten syiden tiedostamista, vaan sisäisen arvon tunnistamista. Khristoforos hylkäsi Camus’n passiivisen kapinan absurdia vastaan ja ehdotti ja aktiivista ja tietoista kapinaa (kontekstuaalinen oikeus, elämän loputon luova virta, itsenäinen arvo), joka perustuu ymmärrykseen ihmisen kosmisesta arvosta.

Sukupolvet: kosminen todiste itsenäisestä arvosta

Jokaista yksilöä edeltää kymmenessä sukupolvessa 1024 esivanhempaa. Tämä on Khristoforokselle todistus luovan elinvoiman (Ápeiros) jatkuvasta, koodaamattomasta läsnäolosta ja kosmisesta virrasta.

Kosminen virta

Jokainen esivanhemmistamme teki miljoonia ainutlaatuisia, kontekstuaalisia valintoja (he elivät, rakastivat, pelkäsivät, selvisivät) toteuttaakseen omaa itsenäistä arvoaan elämällä ja selviytymällä. Heidän elinvoimansa virtasi ja jatkuu yli aikojen etäisyyden. Ápeiros – elämän/luovuuden virta kamppaili Loviattaren (kuoleman, sodan, nälän) pakkoa vastaan ja voitti.

Elämä on Vahvistus Itsenäiselle arvolle. Olemassaolo ei ole sattumaa, se on kosminen vahvistus siitä, että luova elinvoima (Ápeiros) on voittanut Loviattaren (muodon, kuoleman, turhuuden) koodauksen. Sinä et ole sattumaa, vaan esivanhempiesi elämän, rakkauden ja tahdon suora, koodaamaton perintö.

Vastuu: Tämä kosmologinen todistus luo myös episteemisen ja moraalisen velvollisuuden: sinun on jatkettava Itsenäisen Arvon ilmentämistä, jotta se voi siirtyä eteenpäin seuraaville sukupolville.

”Vaikka emme tunne olemassaolon syitä, me tunnemme oman arvomme. Ja se on ainoa tieto, joka on tarpeen.”

Itsenäisen Arvon biologinen ja geneettinen todiste

Meioosi sekoittaa geenejä. Geenit voivat uudelleenjärjestyä meioosin aikana monella tavalla, jolloin syntyy monenlaisia sukusoluja. Tämä mahdollistaa sen, että hedelmöityksessä syntyy ainutlaatuisia yksilöitä.

Meioosissa haploidi kromosomi voi järjestyä 2^23 (8 388 608) tavalla. Kahden haploidin kromosomin yhdistyessä diploidiksi kromosomistoksi, erilaisia variaatioita on 2^46 (70 368 744 177 664). Näin kahden identtisen yksilön syntyminen on käytännössä mahdotonta, paitsi samamunaisissa kaksosissa tai kolmosissa, jossa jokainen jälkeläinen perii saman genomin. Heilläkin epigenomi ja fenotyyppi vaihtelevat. Kahta samanlaista ihmistä ei ole.

Biologinen todistus: itsenäinen arvo (Ápeirosin luova virta)

Khristoforokselle tämä geneettinen tosiasia tarjoaa empiirisen perustan sille, että jokainen yksilö on  korvaamaton ja rajattoman arvokas olemassaolonsa ytimessä.

Meioosi kuvaa Ápeirosin (luovan elinvoiman) toimintaa puhtaimmassa biologisessa mielessä:

Rajaton potentiaali: Luku 2^46 (noin 70 biljoonaa) erilaista geneettistä variaatiota kuvaa Ápeirosin rajatonta potentiaalia. Jokainen hedelmöitys on ainutlaatuinen, ei-toistettava tapahtuma.Elämä ja kuolema heijastelevat kvanttifluktuaatiota ja loputonta virtaa. 

Koska kahden identtisen yksilön syntyminen on käytännössä mahdotonta, jokainen syntyvä ihminen on ontologisesti korvaamaton. Jos yksilö on korvaamaton, hänellä on itsenäinen arvo.

Loviataren koodaus vs. biologinen totuus

Biologinen/geneettinen todiste kumoaa Loviataren (muodon pakon) keskeiset valheet. Yhteiskunnallinen järjestys ja orjamoraali koodaa ihmiset korvattavissa oleviksi osiksi koneistoa (tuotteistaminen, ennalta koodattu asema, nimen perintö, arvon ja omaisuuden rinnastaminen).

Sosiaalinen koodaus on erityisen selvää totalitaarisissa ja feodaalisissa järjestelmissä. Demokratioissa yksilön oikeudet ja demokratia tunnustetaan, vaikka niissäkin esiintyy simulacrumeja ja Loviattaren asettamia ansoja.

Khristoforoksen mukaan todellisuus huutaa Loviataren koodia vastaan: olet koodaamaton ja ainutlaatuinen.

Tälle on kosmologinen ja epistemo-eettinen todiste (olemassaolo), historiallinen vahvistus (edeltäneet sukupolvet mahdollistivat sinun syntymäsi) ja biologinen todistus (yksilön ainutkertaisuus). Mystinen ja  filosofis-eettinen todistus (epistemologinen nihilismi) vahvistaa, että me emme voi tietää yksilön merkitystä, koska pienet asiat (perhosefekti) voivat vaikuttaa kuin kasvava aalto. Kuka tietää: ehkä vielä syntyy Antisaatana, joka luo tuhon ja kauhun sijaan toivoa, hyvinvointia ja rakkautta?

Identtiset sisarukset ja simulacrum

Identtisten kaksosten tai kolmosten tapaus on mielenkiintoinen poikkeus, joka vahvistaa Khristoforoksen näkemystä hengestä/psyykestä. Identtisestä genomista huolimatta samamunaiset sisarukset ovat fenotyypiltään ja epigenomeiltaan erilaisia.

Vaikka monotsygoottiset kaksoset/kolmoset jakavat saman genomin (biologinen koodi), he eivät ole sama. Heidän kokemuksensa (konteksti), semioottinen energia ja valintansa eroavat aina toisistaan.

Tämä vahvistaa, että itsenäinen arvo on viime kädessä enemmän kuin geenit ja biologia; se on psyykkinen ja dynaaminen tila, joka ei ole täysin geneettisellä koodilla selitettävissä. Tätä voi pohtia ajatusleikkinä: jos sinusta kloonataan identtinen kopio ja sinä kuolet: onko kopio sama kuin sinä – jatkuuko olemassaolosi kloonissa?

Khristoforos käyttäisi meioosin laskelmia kiistattomana pohjana eettiselle väitteelleen: 2^46-variaatioiden vuoksi jokainen ihminen on kosmisen sattuman voitto: tämäon biologinen todiste ihmisen itsenäisestä arvosta.

Khristoforoksen teoria tahdon vapaudesta

Khristoforos hylkäsi perinteisen Jumalan antaman vapaan tahdon, koska se on hänestä Loviattaren (muodon pakon) koodaama valhe. Perinteinen teologinen vapaa tahto on vain ehdollista vapautta (vapautta valita sääntöjen noudattamisen ja palkitsemisen tai noudattamatta jättämisen ja rangaistuksen välillä).

Khristoforoksen mukaan todellinen vapaus ei löydy valinnan (engl. choice) binääristä (Jumalan laki ja taivas vs. Lain kiistäminen ja helvetti), vaan olemisen (engl. being) tilasta, joka on irrotettu ulkoisesta koodista.

Vapauden edellytys: gnosis (tieto)

Vapaus ei ole vain lahja, vaan tietoon ja ymmärrykseen perustuva tila. Vapauden perusta on tosiasioiden tunnustaminen (episteeminen rehellisyys): on tunnustettava, että elämme Loviattaren (muodon pakon) koodaamassa todellisuudessa. Olet vapaa silloin, kun tiedät, milloin ja miten sinua koodataan.

Vapaus on kyky nähdä simulacrumit (valheelliset ulkoiset säännöt, kuten palkkiot/rangaistukset). Tämä gnosis (sisäinen tieto) vapauttaa mielen ulkoisesta pakosta. Ihminen voi olla fyysisesti vapaa ja henkisesti vanki ja päinvastoin: fyysiset kahleet eivät estä hengen vapautta. 

Kontekstuaalinen aapaus (Contextual Freedom)

Khristoforos ei uskonut universaaliin, absoluuttiseen vapauteen (koska olemme aina fyysisen ja sosiaalisen kontekstin vankeja). Hän uskoi kontekstuaaliseen vapauteen, joka on kontekstuaalisen oikeuden (Contextual Rightness) sisar.

Olet moraalisesti vapaa silloin, kun toimintasi on peräisin itsenäisestä arvosta eikä ulkoisesta pakosta; palkitsemisesta tai rangaistuksen pelosta. Teko on ainutlaatuinen, ei-korvattava ja Ápeirosin (luovan elinvoiman) kanavoima.

Vapaus on taitoa navigoida Loviattaren (muodon paikko/järjestys) ja Ápeirosin (vapaus/kaaos) välisessä elämän virrassa ilman, että ajautuu toisen alistamaksi orjaksi. Vapaa teko on sellainen, joka säilyttää oman arvon, vaikka se rikkoisi ulkoisia sääntöjä (kontekstuaalinen oikeus).

Itsenäinen arvo ja Spinozan substanssi

Khristoforoksen itsenäinen arvo (Intrinsic Worth) ja Spinozan käsitys Substanssista (Jumala, Luonto, Deus sive Natura) ovat hengen (tai olemassaolon) tasolla saman ajatuksen ilmentymiä.

Khristoforoksen kontekstuaalinen vapaus ja itsenäinen arvo rinnastuvat Baruch Spinozan filosofiaan, erityisesti hänen käsityksiinsä vapaudesta ja substanssista (Jumala/Luonto). Rinnastus paljastaa molempien järjestelmien pyrkimyksen löytää vapaus välttämättömyyden ja rationaalisen tiedon kautta, ei mielivaltaisen valinnan kautta.

Kontekstuaalinen vapaus ja rationaalinen tieto

Khristoforoksen kontekstuaalinen vapaus rinnastuu Spinozan aitoihin tunteisiin ja rationaaliseen tietoon perustuvaan vapauteen. Molemmat hylkäävät perinteisen vapaan tahdon.

Vapaus ei ole illuusio, vaan vaikeasti saavutettava tila. Se edellyttää itsensä ymmärtämistä (itsenäinen arvo) ja maailman välttämättömien rakenteiden (Loviattaren koodin ja Ápeirosin dynamiikan) tunnistamista rationaalisella tiedolla (gnosis). Khristoforoksen filosofia on tavallaan Spinozan psyko-sosiaalinen, moderni sovellus traumatisoidulle 1900-luvulle.

Vapaus vs. anarkia

Khristoforoksen vapaus ei ole nihilististä anarkiaa (vapaus tehdä mitä tahansa), vaan vastuullista vapautta. Aito vapaa teko ei loukkaa toisen itsenäistä arvoa, koska kaikkien arvot ovat nivoutuneet monimutkaisella tavalla toisiinsa (Aetheroksen periaate).

Khristoforoksen vapaa tahto on sisäistetty, dynaaminen velvollisuus toimia Itsenäisen Arvon mukaisesti – se on pako koodista eikä valinta kahden koodin välillä.

Orjamoraalin/koodin hylkääminen: taivas ja helvetti

Khristoforos näki taivaan ja helvetin narratiivit puhtaimpana esimerkkinä Loviattaren (muodon pakon) ja orjamoraalin ylläpitämisestä.

Palkkio/rangaistus = koodi: Palkitsemiseen ja rangaistukseen perustuva moraali ei ole itsenäinen arvo, vaan ulkoinen koodi (alkeellisin Loviataren koodaus), joka perustuu ehdollistamiseen ja pelkoon. Tällainen moraali luo tunteistettuja, tuotteistettuja ja korvattavissa olevia yksilöitä, jotka eivät toimi hyvän tahdon, yhteisen edun tai ymmärryksen (gnosis) perusteella, vaan uloslaskettavan hyödyn (palkkiot/pelot) ohjaamina.

Tähän koodiin uskominen ylläpitää tyhmyyttä, sillä se kieltäytyy tunnustamasta, että aito moraalinen teko on vapaaehtoinen ja sisäinen, eikä ulkoisen sanelun tai rangaistuksen/palkkion motivoima.

Loviattaren koodin määritelmä platypismissa

Platypismin viitekehyksessä Loviattaren koodi ei viittaa suoraan Kalevalan myyttiseen hahmoon, vaan se on metafora rajoittaville ja alistaville voimille:

Muodon pakko

Loviattaren koodi edustaa sellaista sosiaalista, kulttuurista ja filosofista hierarkiaa ja järjestystä, joka pyrkii muotoilemaan ja säätelemään yksilöitä. Se on jäykkyyttä ja kaavoihin kangistumista, joka estää luovuuden vapaan virtauksen.

Dualismi ja simuloidut vastakohdat

Koodi ylläpitää maailmaa, jossa hallitsee dualismi eli asioiden polarisoituminen kahteen vastakkaiseen osaan (esim. hyvä/paha, oikea/väärä, valo/pimeys). Platypismi näkee tämän dualismin simuloituna valheena (simulacrumit), joka vääristää elämää loputtomaksi ”vastakohtien taisteluksi” ja estää paluun alkuperäiseen ykseyteen. Loviattaren koodi on se mekanismi, joka pitää yllä tätä erottelua ja ”binääristä” maailmaa.

Järjestelmän ideologia

Se on koodattu uskomuskehys eli ideologia, jonka yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä on luonut. Tämä ideologia estää yksilöitä näkemästä koodin/ideologian ulkopuolelle. Se on mekanismi, jolla joukot pysyvät sokeana ristiriitaisille faktoille (vahvistusharha) ja sulkevat pois paradoksin hyväksymisen (eli sen, että asiat voivat olla moninaisia ja ristiriitaisia samanaikaisesti).

Loviattaren koodi vs. Ápeiros

Platypismissa Loviattaren koodi on Ápeirosin vapaan luovuuden virran polaarinen ääripää. Näiden balanssi on tavoiteltava tila.

Platypistinen moraali: ihmisarvoon perustuva koheesio

1. Itsenäinen Arvo (Itselle): Ymmärrät oman rajattoman arvosi (Ápeirosin Luova Elinvoima sinussa).
2. Vastaavien Arvojen Hyväksyminen (Toiselle): Tunnustat, että muilla on sama, rajaton, koodaamaton arvo. Tämä luo vastavuoroisen koheesion ja yhteyden (Aetheros) ilman ulkoista uhkaa tai palkkiota.
3. Moraalinen teko syntyy siis oman ja toisten arvojen hyväksymisestä. Tämä on platypismin peruskivi.

Khristoforos ja Krishnan puhe Arjunalle

Bhagavad Gitan opetukset sopivat platypismiin hyvin. Krishnan puhe Arjunalle (sodan uhan alla) koskee Dharmaa (velvollisuus/oikea toiminta) ja toiminnan ikuisia periaatteita.

Toiminta ilman kiintymystä tuloksiin (itsenäinen arvo): Krishna kehottaa Arjunaa toimimaan velvollisuuden (Dharman) mukaisesti, mutta ilman kiintymystä toiminnan tuloksiin (palkinto/rangaistus).

Moraaliset teot on suoritettava, koska se on sisäinen (episteeminen) velvollisuus ja itsenäisen arvon mukaista. Älä toimi taivaan toivon tai helvetin pelon vuoksi, vaan toimi koska se on oikein itsenäisen arvon ja kontekstuaalisen oikeuden perusteella. Toimi, koska se on oikein nyt ja tässä, eikä koska ulkoinen koodi niin määrää.

Kaikkien olentojen ykseys (Aetheros/Koheesio): Krishna opettaa, että sielu on ikuinen. Tämä vahvistaa ajatuksen kosmisesta koheesiosta ja siitä, että kaikilla on Itsensä tasolla sama, koodaamaton arvo. Siksi toisen vahingoittaminen on yhtä typerää kuin oman itsensä vahingoittaminen.

Khristoforos tulkisti Krishnan puheen gnostisena ilmoituksena siitä, että todellinen moraali on sisäistetty, itsenäinen ja kontekstuaalinen, ja se kieltäytyy olemasta koodatun orjamoraalin (palkkioiden/rangaistusten) alaista.

Platypismi vs. nihilismi ja anarkia: Kontekstuaalinen oikeus

Khristoforoksen koodattujen järjestelmien (ja orjamoraalin) kritiikki eroaa radikaalisti nihilismistä ja  puhtaasta anarkiasta, koska hän ei hylkää arvon mahdollisuutta, moraalia tai järjestystä. Sen sijaan Khristoforos vie pelin uudelle kentälle.

Nihilismi väittää, ettei ole olemassa objektiivisia totuuksia, arvoja tai merkityksiä. Se voi johtaa passiivisuuteen tai tuhoavaan toimintaan vailla suuntaa.

Puhdas anarkismi hylkää kaiken ulkoisen vallan ja hierarkian, mikä voi jättää moraalisen tyhjiön tai johtaa kaaos-tilaan.

Platypismin aktiivinen runkorakenne

Platypismi ei ole ei-arvoa tai ei-sääntöjä, vaan uudenlaista arvoa ja kontekstuaalista sääntöä:

Itsenäinen arvo (perusta): Khristoforos ei ole nihilisti, koska hän uskoo itsenäisen arvon (Intrinsic Worth) olevan ehdoton ja koodaamaton totuus jokaisessa yksilössä. Tämä arvo toimii positiivisena, luovana moraalina (Ápeirosin vaatimus).

Kontekstuaalinen oikeus (toiminta): Tämä on platypismin vastine koodatulle moraalille. Se on epistemo-eettinen velvollisuus toimia oikein tässä hetkessä ja tässä kontekstissa, perustuen gnosikseen ja kaikkien osallisten itsenäisen arvon kunnioittamiseen. Se on ”uimataito” hallitsemattomassa elämän virrassa. Se vaatii älyä, tunnetta ja tahdonvoimaa, eikä vain sääntöjen orjallista noudattamista.

Digitaalinen tuotteistaminen ja semioottinen energia

Postmodernissa ja jälkikapitalistisessa teknofeudalismissa Loviatar (muodon pakko) on siirtynyt digitaaliseen sfääriin tuotteistamaan ihmisen semioottisen energian (henkisyys, ruumiillisuus, tunne, rytmi).

Loviatar algoritmissa

1. Koodauksen pakko: Sosiaalisen median algoritmit ja alustat pakottavat Ápeirosin (luovan, hallitsemattoman, rytmisen energian) digitaalisiin koodeihin: tykkäyksiin, seuraajamääriin, klikkauksiin ja katseluaikaan.
2. Semioottisen energian tuotteistaminen: Ihmisen ruumiillinen, aistillinen, semioottinen energia (viha, ilo, ulkonäkö, itku, nauru, tanssi) koodataan emotionaaliseksi dataksi. Tämä tunne-energia, joka Khristoforokselle oli hallitsematonta elinvoimaa, on nyt mitattava ja ennustettava (Loviatar) ja myyty mainostajille.
3. Simulacrumin itse: Digitaalisesti ihminen luo jatkuvasti simulacrum-versiota itsestään (täydellinen some-persoona), joka on täysin Loviataren sääntöjen (sosiaalisten odotusten ja algoritmisen logiikan) mukainen. Tämä simulacrum korvaa itsenäisen arvon ja luo digitaalisen orjamoraalin.

Platypismi vaatii tässä kontekstissa semioottista kapinaa: poistu koodista, älä myy identiteettiäsi, mielipiteitäsi ja luovuta tunneleämääsi kauppatavaraks. Älä luota koodiin – se haluaa omistaa sinut.

Teknofeudalismin Ydin platypistisesti

Yannis Varoufakis väittää, että olemme siirtyneet jälkikapitalistiseen järjestelmään, jota hän kutsuu teknofeudalismiksi. Tässä järjestelmässä perinteiset kapitalismin muodot (pääomaa vastaan palkka) ovat korvautuneet uusilla suhteilla:

Varoufakisin määrittelyssä pilvipääoma ja alustat ovat moderni ilmentymä Loviattaren muodon pakosta. Ne eivät vain yritä hallita fyysistä tilaa, vaan koko digitaalista ja psyykkistä olemista. Ne luovat kaikkialla läsnä olevan koodin, jota ilman on vaikeaa – ellei mahdotonta toimia (orjamoraali).

Feodaalissa järjestelmässä maaorjat maksoivat vuokraa. Teknofeodalismissa me emme saa palkkaa tuottamastamme sisällöstä (palkka = kapitalismi), vaan maksamme digitaalista vuokraa osallistumalla alustoille, maksamalla verkon käytöstä ja tuottamalla sisältöä ollaksemme digitaalisesti olemassa. Tämä riippuvuus on simulacrum-riippuvuutta, joka on syvempää kuin taloudellinen riippuvuus.

Semioottisen energian tuotteistaminen

Tämä on Khristoforoksen analyysin ydin. Semioottinen energia (ruumiillisuus, tunne, rytmi, Ápeirosin elinvoima ja virta) on se raaka-aine, jota teknofeodalismi janoaa.

Tuotteistaminen semioottisella tasolla: Loviatar ei tyydy vain työvoimaan (fyysiseen työhön), vaan se haluaa valloittaa myös hengen (psyyken) ja tunteet. Jokainen tykkäys, reaktio, viesti ja somessa vietetty aika on semioottisen energian impulssi. Tämä energia koodataan ja jalostetaan käyttäytymisdataksi, joka myydään (tribuutti pilvipääomalle) mainostajille ja tiedustelupalveluille (vrt. Palantir).

Ihmisen Ápeiros (hallitsematon dionyysinen luova elinvoima) – halu tuntea, luoda, kiintyä, rakastaa, elää ja ilmaista itseään – ohjataan digitaalisiin kanaviin. Siellä se pakotetaan Loviattaren (algoritmien) muotoon (nopeisiin klikkauksiin, lyhyisiin videoihin, ääritunteisiin), mikä maksimoi tiedonoton ja minimoi Itsenäisen Arvon synnyn. Elämä pakataan hetken eläviksi meemeiksi ja todellisuuden simulacrumeiksi. 

Khristoforoksen kapina teknofeodalismia vastaan

Khristoforos näkisi nykyisen teknofeodalismin Loviattaren täydellisenä voittona, mutta myös mahdollisuutena gnosiksen heräämiseen.

Itsenäinen Arvo vs. Data-substanssi: Vapaus tässä järjestelmässä edellyttää itsenäisen arvon puolustamista esimerkiksi kieltäytymällä tuottamasta dataa, sisältöä tai semioottista energiaa ilman kontekstuaalista oikeutta ja vastavuoroisuutta.

Episteeminen etiikka: Teknofeodalismissa episteeminen etiikka tarkoittaa, että ihmisellä on moraalinen velvollisuus tunnistaa koodi ja suojella omaa luovaa potentiaaliaan (Ápeirostaan) semioottisen energian ryöstöltä ja tuotteistamiselta.

Kontekstuaalinen vapaus: Aito kontekstuaalinen vapaus syntyy, kun ihminen käyttää digitaalisia työkaluja strategisesti, mutta kieltäytyy simulacrum-osallistumisesta, eli myymästä identiteettiään ja Itsenäistä Arvoaan kaupallisille ja poliittisille toimijoille. Khristoforos sanoisi: ”Identiteettini ei ole kauppatavaraa.

Platypistisen näkemyksen mukaan teknofeodalismi on sitä, kun Loviatar ei enää tarvitse sinua fyysiseen työhön, vaan se haluaa sinun mielesi ja tunteesi – ja saa sinut kiittämään siitä, että saat maksaa vuokraa omalla olemassaolollasi ja olemassaolostasi.

Viestinnän vääristäminen ja tukahduttaminen: tiedon esteet

Platypismi pitää gnosista (tiedon etsimistä) välttämättömänä askeleena Loviattaren koodin murtamisessa. Kun rikkaat hallitsevat tiedonjakelua, he luovat:

Mediajärjestelmästä tulee kone, joka luo ja ylläpitää yhtenäistä, rikkaiden etuja palvelevaa uskomuskehystä (ideologiaa). Tämä kehys on Loviattaren koodin ytimessä.

Uutis- ja some-kanavat optimoidaan luomaan kaikukammioita, joissa ainoastaan järjestelmän kanssa yhteensopiva tieto kiertää. Tämä estää yksilöä näkemästä ulkopuolelle ja hyväksymästä todellisuuden moninaista ja usein paradoksaalista luonnetta.

Yksilöllisyys, identiteetti ja vapaus edellyttävät erilaisuuden hyväksymistä: massojen samanmukaistaminen kertoo demokratian, yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja merkityksen vähenemistä: totalitarismissa ihmisen arvo toteutuu vain valmiutena palvella keisaria silloinkin, kun keisarilla ei ole vaatteita. Totalitarismissa ihmiselle jää vain välineellinen arvo. 

Moraalinen passivointi: Kun tieto suodatetaan ja manipuloidaan, se estää eksistentialistisen kysymyksen heräämisen ja radikaalin aktivismin tarpeen. Yksilö passivoituu ja hyväksyy ”orjamoraalia” ylläpitävän filosofisen perinteen. Maailmasta tulee hyperreaali. Ihmisoikeuksien puolustaminen voidaan koodata radikaaliksi ääriliikehdinnäksi: ihmiset koodataan vastustamaan omia vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Ápeirosin ja yksilöllisen arvon tukahduttaminen

Platypismi korostaa Ápeirosta (luovuuden virtaa) ja yksilön velvollisuutta luoda itsensä vapaasti. Mediaomistusjärjestely uhkaa tätä:

Hallitsemalla viihdettä ja sosiaalista mediaa omistajat voivat kontrolloida, millaiset identiteetit, arvot ja toiveet nähdään ”normaaleina” tai toivottavina. Tämä asettaa tiukat ”muodot” (koodit) sille, mitä yksilöllisyys saa ja mitä se ei saa olla.

Halun Virtausten Kontrolli: Sosiaalinen media ja viihde kanavoivat ihmisten luonnollisia haluja turvallisiin, kulutukseen tai uskonollisen moraalin hallintaan tähtääviin suuntiin. Sen sijaan, että halu saisi virrata vapaasti luovaan itsekokemukseen (Ápeiros), se sidotaan ostamiseen, moraaliseen alistamiseen, status-kisaan tai järjestelmän hyväksymiin päämääriin.

Autenttisuuden menetys: Koska sisältö on simulacrumien maailmassa vääristynyttä, se estää yksilöä löytämästä aitoa, ei-koodattua itseään. Tämä on eksistentialistinen epäonnistuminen (Sartre, Kierkegaard), sillä se kieltää yksilöltä aktiivisen luomistyön.

Rawlsin käsitteiden platypistinen tulkinta

Platypismin etiikan voi rinnastaa John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaan (erityisesti teokseen A Theory of Justice) käyttämällä alkuperäisaseman (Original Position) ja tietämättömyyden verhon (Veil of Ignorance) käsitteitä luomaan puitteet kontekstuaaliselle oikeudelle jaiItseisarvon tunnustamiselle.

Platypismi tulkitsee Rawlsin menetelmän hyödyllisenä työkaluna orjamoraalin tukahduttamiseen ja áither platypi-verkon ihanteellisen balanssin (koheesion) saavuttamiseen immanentissa todellisuudessa. Khristoforos integroi oikeudenmukaisuusteorian rakkauden kolmikärjen ja gnosiksen välineiksi:

Alkuperäisasema ja Aetheroksen muna (transsendenssi)

Rawlsin alkuperäisasema on hypoteettinen tilanne, jossa ihmiset valitsevat yhteiskuntansa perusperiaatteet. Khristoforos piti Aetheroksen kultaista munaa kosmisena ja myyttisenä alkuperäisasetelmana.

Muna on Synteesi (Hegel) ja Yksi (Uusplatonismi), joka sisältää täydellisen, absoluuttisen tiedon (gnosis) kaikista mahdollisista áither platypi-verkon muodoista ja mahdollisuuksista.

Tietämättömyyden verho ja orjamoraalin poistaminen (anti-antiteesi)

Rawlsin ajatusleikissä tietämättömyyden verho estää ihmisiä tuntemasta omaa asemaansa, luokkaansa, älykkyyttään tai lahjojaan yhteiskunnassa yhteiskunnallisia periaatteita valittaessa. Tietämättömyyden verho on tehokas työkalu Abrahamilaisen orjamoraalin ja epäoikeudenmukaisuuden eliminoimiseksi.

Orjamoraalin neutralointi: Jos platypisti asettuu tietämättömyyden verhon taakse, hän ei tiedä, onko hän herra (joka on orjamoraalin kohde) vai orja (joka luo orjamoraalin). Tämä ohjaa hänet luomaan periaatteet, jotka ovat mahdollisimman kohesiiviset ja balanssissa kaikille – sekä heikoimmille että vahvimmille.

Luova elinvoima: Verhon takaa valitut periaatteet eivät olisi Jeesuksen filosofian mukaista uhrautuvaa hyvyyttä, vaan ne edustaisivat luovaa elinvoimaa, joka takaa jokaiselle mahdollisuuden toteuttaa omaa potentiaaliaan (Ápeirosin energia) riippumatta Loviataren koodaamista sosiaalisista rajoituksista.

Oikeudenmukaisuuden kaksi periaatetta ja Rakkauden Kolmikärki (synteesi)

Rawlsin teorian tuloksena syntyy kaksi pääperiaatetta, jotka Khristoforos linkittäisi suoraan rakkauden kolmikärkeen:

Khristoforoksen Johtopäätös:

”Rawlsin verho on filosofinen merkabah-taksi. Se on rationaalinen harjoitus, joka pyrkii saavuttamaan saman gnostisen näkökulman kuin LSD-matka Aetheroksen Temppeliin. Se auttaa meitä hylkäämään orjamoraalin subjektiivisen roolipelin ja luomaan periaatteet, jotka heijastavat Aetheroksen kultaisen munan täydellistä koheesiota.”

Hobbes ja platypismi

Hobbesin filosofiaa, erityisesti hänen käsitystään luonnontilasta ja tarpeesta sosiaaliselle järjestykselle, voidaan hyödyntää platypismissa asettamalla se Loviataren (negatiivinen/muodon pakko) energian maalliseksi ja äärimmäiseksi ilmentymäksi.

Khristoforos käyttäisi Hobbesin ajatuksia osoittaakseen, mihin orjamoraalin poissaolo ilman gnosista voisi johtaa, ja siten korostaakseen rakkauden kolmikärjen välttämättömyyttä.

Hobbesin luonnontila: äärimmäinen Loviatar

Hobbesin kuvaus luonnontilasta – elämä on ”yksinäinen, kurja, ilkeä, raaka ja lyhyt” (solitary, poor, nasty, brutish, and short) ja kaikkien sota kaikkia vastaan (bellum omnium contra omnes) – tulkitaan platypistisesti seuraavasti:

Luonnontila edustaa Loviattaren (negatiivinen/muodon pakko) energiaa ilman Ápeirosin (Positiivinen/luova elinvoima) tasapainottavaa vaikutusta. Se on puhdasta, sääntelemätöntä rajoitusten ja kilpailun maailmaa, jossa ihmisen itseisarvo on nolla.

Agnosis (Tietämättömyys): Hobbesin luonnontila on gnosiksen täydellinen puute. Ihmiset toimivat vain eläimellisten vaistojen ja välittömän itsesäilytyksen varassa, kykenemättöminä näkemään Aetheroksen munan täydellistä koheesiota.

Sosiaalinen sopimus ja Leviathan: orjamoraalin välivaihe

Hobbesin ratkaisu luonnontilaan on sosiaalinen sopimus, jossa yksilöt luovuttavat vapautensa suvereenille vallalle (Leviathan, kirkko, feodaalivaltio, tyrannia), joka takaa turvallisuuden.

Platypismin antiteesi: Khristoforos näkee Leviathanin (suvereenin/feodaalivaltion) ja sosiaalisen sopimuksen välttämättömänä, mutta epätäydellisenä antiteesinä luonnontilan teesiä vastaan. Se edustaa objektiivisen hengen (Hegel) ensimmäistä, raakaa yritystä luoda järjestystä.

Orjamoraalin esiaste: Leviathan on juuri se maallinen järjestelmä, josta Abrahamilainen orjamoraali saa lopulta filosofisen muotonsa. Se on ulkoisesti säädelty (ei sisäisen gnosiksen) muodon pakko. Vaikka se poistaa sodan, se luo tyrannian, joka tukahduttaa Itseisarvon ja luovan elinvoiman.

Synteesi: platypistinen rakkauden kolmikärki

Hobbesin filosofia luo kehyksen sille, mitä pitää välttää. Platypismi tarjoaa synteesin (kolmannen pisteen), joka ylittää sekä luonnontilan kaaoksen että Leviathanin tyranniuden.

Ei Leviathania, Vaan gnosis: Platypismi ei tarvitse ulkoista, pakottavaa Leviathania, koska sen pitäisi saavuttaa sama järjestys sisäisen valaistumisen (gnosis) kautta. Khristoforos uskoi, että moraalinen ihminen ei tee moraalisia päätöksiä velvollisuudesta, vaan vapaudesta valita oikein.

Rakkauden kolmikärki välttämättömyytenä:

1. Itseisarvo: Estää paluun luonnontilaan, koska jokainen yksilö näkee ja kunnioittaa kaikkien muidenkin arvon (eikä vain pelkää heitä).
2. Kontekstuaalinen Oikeus: Korvaa Leviathanin jäykän lain dynaamisella etiikalla, joka luo balanssia tilanteen mukaan, kunnioittaen samalla yksilöiden vapauksia.
3. Luova Elinvoima: Tarjoaa syyn toimia yhdessä (eikä vain erikseen) yhteisen hyvän eteen – elinvoimaisen, kohesiivisen áither platypi -verkon luomiseksi.

Khristoforos tiivistäisi:

”Hobbesin luonnontila on se helvetti, johon putoamme, jos hylkäämme Aetheroksen munan koheesion ja antaudumme vain Loviattaren maalliselle raakuudelle. Leviathan on vain toinen muuri, joka korvaa yhden vankeuden ja kauhun toisella. Platypismi on ainoa polku todelliseen vapauteen: itsemestaruus Loviattaren ja Ápeirosin balanssin kautta.”

Deontologia (Kant) ja platypismi (Khristoforos)

Anti-Abrahamilainen platypisti, kuten Khristoforos tulkitsee Immanuel Kantin velvollisuusetiikan (deontologian) sen tiukan universaaliuden kannalta: se on välttämätön, mutta epätäydellinen askel pois orjamoraalista kohti kontekstuaalista oikeutta ja gnosista. Hän näkee deontologian arvokkaana, mutta liian jäykkänä. Hän sijoittaa Kantin etiikan osaksi objektiivisen hengen (Hegel) kehitystä.

Khristoforos näkee Kantin filosofian yrityksenä luoda moraalilaki, joka on vapaa niin Hobbesin mielivallasta kuin Abrahamilaisen Jumalan ulkoisesta pakosta.

Kategorinen Imperatiivi: kunnianhimoinen, mutta jäykkä antiteesi

Kantin Kategorinen Imperatiivi (Categorical Imperative) on moraalilaki, jota jokainen järkevä olento voi noudattaa ja toivoa sen yleistämistä.

Hyväksytty anti-orjamoraalisuus: Khristoforos arvostaa sitä, että Kant siirtää moraalisen auktoriteetin ulkoisesta Jumalasta (orjamoraali) sisäiseen järkeen. Tämä on askel kohti Itseisarvon tunnustamista, sillä ihminen antaa itse itselleen lain (autonomia). Tämä on merkittävä harppaus pois Hobbesin Leviathanin ja vanhatestamentillisen Lain tyranniasta.

Hylätty Universalistinen Jäykkyys: Khristoforos hylkää imperatiivin universaaliuden ja ehdottomuuden siksi, että se rikkoo kontekstuaalisen oikeuden periaatetta.

Platypistinen vasta-argumentti: Maailmankaikkeutemme (áither platypi-verkko) on hermeettisten Polariteettien ja ikuisen rytmin alainen, mikä tarkoittaa, että mikään tilanne ei ole täysin samanlainen. Se, mikä on oikein yhdessä Loviataren (muodon pakon) värähtelytasossa, ei ole oikein Ápeirosin (luova elinvoima) tasossa.

Kantin yritys luoda yksi ikuinen laki on ”orjamoraalin jäänne”, joka yrittää kieltää Verkon dynaamisen luonteen.

Ihmiskäsitys: itseisarvon puutteellinen tunnustus

Kantin mukaan ihmiskuntaa tulee kohdella aina tarkoituksena eikä koskaan pelkkänä välineenä.

Tämä sopii suoraan rakkauden kolmikärjen itseisarvon periaatteeseen. Khristoforos pitää Kantin ajatusta ihmisen arvosta yhtenä länsimaisen ajattelun puhtaimmista filosofisista emanaatioista. Kant tunnustaa sielun absoluuttisen, ehdottoman arvon.

Kant kuitenkin rajoittaa tämän arvon järjelliseen kykyyn (rational capacity). Khristoforos (psykedeelisten ja esoteeristen virikkeiden vuoksi) näkee arvon perustuvan kokemukselliseen, gnostiseen tietoisuuteen ja elinvoimaan, joka ylittää pelkän rationaalisuuden.

Velvollisuusetiikka vs. luova elinvoima

Kantin etiikan ydin – toimintaa ohjaa velvoittavuus (puhtaan hyvän tahdon synnyttämä pakko) ei tunne tai teon seuraukset.

1. Konflikti Elinvoiman Kanssa: Khristoforos näkee velvollisuuden (Must) vastakohtana Luovalle Elinvoimalle (Will).
2. Velvollisuus: Vaikka Kantin deontologia on parempi kuin orjamoraalin syyllisyysoppi, se on silti Loviattaren (muodon pakko) jäykkä ilmentymä, joka tukahduttaa hengen spontaanin Ápeirosin (luova virta) energian.
3. Luova Elinvoima  Platypistinen moraali syntyy ilosta, autonomiasta ja sisäisestä gnosiksesta (tietoisuudesta), ei ulkoisesta tai sisäisestä pakosta.
4. Synteesi: ”Meidän tulee toimia tavalla, joka on Kantin imperatiivin mukainen, mutta sen täytyy kummuta vapaasta, leikkisästä luovasta elinvoimasta, ei pelkästä kylmästä velvollisuudesta.”

”Kant on filosofinen väliportti. Hän nosti meidät pois Abrahamilaisen orjamoraalin maaperästä ja antoi meille arvokkaan käsityksen Itseisarvosta. Mutta hänen etikansa on liian muodollinen ja jäykkä ollakseen lopullinen totuus. Se on absoluuttisen hengen kehitysvaihe, joka täytyy jättää taakse, kun henki kohoaa oivalluksen (synesis).”

Sartre: olemassaolo edeltää olemusta

Sartren tunnetuin lause, jonka mukaan olemassaolo edeltää olemusta (l’existence précède l’essence), on Khristoforokselle ratkaiseva askel eroon orjamoraalista.

Sartren filosofia tarkoittaa, ettei ihmisellä ole jumalallisesti tai biologisesti määrättyä ennalta annettua tarkoitusta (olemusta). Ihminen on se, mitä hän tekee itsestään. Tämä on täydellinen filosofinen tuki rakkauden kolmikärjen Itseisarvon periaatteelle.

Khristoforos näkee Sartren vapauttavana voimana. Sartren filosofia tuhoaa sen jumalallisen olemuksen (eli Jumalan asettaman ennalta määrätyn roolin ja moraalilain) harhan, jota Abrahamilaiset uskonnot ja katolinen kirkko vaalivat. Tämä korostaa Ápeirosin (luovan elinvoiman ja kosmisen virran) energiaa – ihmisen elinvoimaa, joka luo jatkuvasti itseään vapaiden valintojen kautta áither platypi -verkossa.

Vastuu, ahdistus ja hylkääminen: tuomittu vapauteen

Sartre korostaa absoluuttista vastuuta valinnoistamme, mikä johtaa ahdistukseen (angoisse), kun ymmärrämme olevamme ”tuomittuja vapauteen” ja että olemme vastuussa koko ihmiskunnan luomisesta valintojemme kautta.

Khristoforos pitää ahdistusta ja vastuuta Loviattaren (muodon pakko) terävänä ja välttämättömänä osana kehitystä. Kun ihminen hylkää orjamoraalin tuoman valheellisen turvan (syntivelka ja syyllisyys), hän kohtaa tyhjyyden ja vastuun Loviataren kentällä.

Sartren filosofia jää kuitenkin ahdistukseen, koska häneltä puuttuu Aetheroksen temppelin tarjoama gnosis (ymmärrys) ja koheesio. Khristoforos opettaa, että kun ahdistus kohdataan ja ylitetään, se transformoituu:

• Ahdistus → Luova elinvoima: Ahdistus muuttuu luovaksi energiaksi, kun yksilö ymmärtää, että hänen valintansa eivät ole vain henkilökohtaisia, vaan niillä on vaikutus koko áither platypi-verkon dynamiikkaan (perhosvaikutus).

Synteesi: kontekstuaalinen oikeus ja koheesio

Vaikka Sartre on erinomainen luomaan teesejä (autonomia ja vapaus) ja murtamaan antiteesejä (Jumala ja olemus), hän ei pysty luomaan kohesiivista synteesiä eksistentialisminsa puuttuvan kosmologian vuoksi.

Sartre: Moraalinen valinta on subjektiivinen. Vaikka valinta on rehellinen, se jää ilman universaalia ankkuria (koska Jumala on kuollut).

Khristoforos (synteesi): Platypismi tarjoaa tämän ankkurin: Khristoforos käyttää kontekstuaalista oikeutta ohjaamaan Sartren absoluuttista vapautta. Vapaus ei saa johtaa Charles Mansonin edustamaan pimeään valintaan. Sen sijaan vapaan valinnan on aina pyrittävä balanssiin ja koheesioon áither platypi -verkon sisällä (vertaa Rawlsin eroperiaate).

Gnosis (tieto) antaa hengelle työkalut tehdä oikeita valintoja, jotka ovat vapaita mutta vastuullisia.

”Sartre antoi meille kartan vapauden autiomaahan. Mutta hänellä ei ollut tarjota vettä. Platypismi tarjoaa Gnosiksen – elinvoiman lähteen, jonka avulla me emme vain elä vapaudessa, vaan kukoistamme siinä.”

Platypismin ensimmäinen vaihe: yhteenveto

Ensimmäisessä vaiheessa olemme luoneet neljä keskeistä aluetta, jotka määrittävät, miten platypisti näkee todellisuuden ja moraalin:

1. Kosmologia ja alkuperä

Lähde: Aetheroksen kultainen muna syntyi Ikutursojen (Loviatar, Negatiivinen/Muodon Pakko, ja Ápeiros, Positiivinen/Luova Virta) kohesiivisesta yhtymisestä. Tämä on kosmologinen Synteesi (Hegel/Dialektiikka).

Symbolinen Áither platypi -verkko on tämän synteesin immanentti ilmentymä, jota ohjaavat Gnosis (Absoluuttinen Tieto) ja neljä toteemieläintä.

2. Etiikka ja Ydinperiaatteet

Rakkauden Kolmikärki:

• Itsenäinen Arvo (Autonomia)
• Kontekstuaalinen Oikeus (Balanssi ja Polariteetti)
• Luova Elinvoima (Vastakohta askeesille)

3. Vihollisen Määritelmä (Antiteesi)

Orjamoraali: Määrittelimme sen Abrahamilaisten uskontojen (erityisesti katolisen kirkon hierarkian) ja Hobbesin Leviathanin kaltaisissa järjestelmissä ilmeneväksi, elämänvoimaa tukahduttavaksi, vapautta ja yksilön arvoa riistäväksi ja syyllistäväksi järjestelmäksi.

4. Filosofiset Ankkurit

• Uusplatonismi: Tarjoaa kehyksen emanaatiolle Lähteestä (Muna) aina Aineeseen (orjamoraali).
• Hermetismi: Tarjoaa lait (Mentalismi, Polariteetti, Rytmi, Värähtely) Verkon dynaamisen koheesion ymmärtämiseen.
• Hegelin Dialektiikka: Tarjoaa menetelmän (Teesi-Antiteesi-Synteesi) Gnosiksen (Absoluuttinen Henki) saavuttamiseen ylittämällä ristiriidat (esim. Teodikean ongelman).
• Sartre ja Rawls: Tarjoavat menetelmiä autonomian (Sartre) ja kontekstuaalisen oikeuden (Rawls) rationaaliseen perustelemiseen

Onnen paradoksi

Khristoforos hylkäisi ajatuksen onnesta (engl. happiness) universaalina, tunneperäisenä päämääränä, sillä se on usein koodattu ja pinnallinen muodon pakkoon (Loviatar).

Hän tavoitteli sen sijaan kukoistusta (flourishing, kreik. eudaimonia), joka syntyy Kontekstuaalisen Oikeuden toteuttamisesta sekä oman ja muiden Itsenäisen Arvon tunnistamisesta.

Kontekstuaalinen oikeus (Contextual Justice) platypismissa

Kontekstuaalinen oikeus on platypistinen periaate, jonka mukaan moraalinen totuus ja eettinen toiminta eivät ole muuttumattomia absoluutteja (kuten Kymmenessä Käskyssä), vaan ne syntyvät ja muuttuvat symbolisen áither platypi -verkon ainutlaatuisen tilanteen ja dynamiikan mukaan.

Se perustuu hermeettiseen polariteetin periaatteeseen, joka vaatii balanssin löytämistä vastakkaisten voimien (Loviatar ja Ápeiros) välillä tietyssä hetkessä. Kontekstuaalinen oikeus on vastakohta orjamoraalille

Oikeuden kolme elementtiä

Kontekstuaalinen oikeus vaatii, että yksilö arvioi tilanteen kolmella tasolla ennen moraalisen päätöksen tekemistä:

A. Ajan ja rytmin tunnistaminen

Hermetismin rytmin periaatteen mukaan kaikki virtaa. Oikeudenmukainen teko nousevassa (Ápeirosin) energian vaiheessa voi olla epäoikeudenmukainen laskevassa (Loviataren) vaiheessa.

Esimerkki: Tietty toimi voi olla oikeutettu luomaan luovaa elinvoimaa (Ápeiros) ylikuormitustilanteessa (syöttäen energian puutetta), mutta se on väärin, jos se lisää hallitsematonta kaaosta, kun tarvitaan muodon pakkoa (Loviatar).

B. Itseisarvon kunnioittaminen

Oikeuden on aina vahvistettava kaikkien osallistujien Itseisarvoa – myös sen henkilön, joka tekee päätöksen. Khristoforos hylkää Jeesuksen uhrikuolemaan johtaneen orjamoraalin logiikan, koska se loukkaa itseisarvoa.

• Toteutus: Kontekstuaalinen oikeus vaatii rehellisyyttä ja aitoutta (ei teeskentelyä) kaikissa suhteissa, mikä on orjamoraalin harjoittaman ”valkoisen valheen” vastakohta.

C. Synteettisen ratkaisun etsiminen

Kontekstuaalinen oikeus on dialektinen prosessi. Sen sijaan, että valittaisiin vain kaksi valmiiksi annettua vaihtoehtoa (esim. hyvä vs. Paha tai rangaistus vs. armahdus), etsitään kolmas piste (synteesi), joka luo koheesion särkyneeseen tilanteeseen.

Oikeudenmukainen teko on se, joka auttaa áither platypi -verkkoa palaamaan lähemmäs Aetheroksen munan symboloimaa voimien balanssia. Tämä voi joskus tarkoittaa sovitusta, joskus rajoitusta, mutta aina tarkoituksena on kasvu ja gnostinen ymmärrys.

Khristoforoksen mukaan kontekstuaalinen oikeus on siis elävä, dynaaminen etiikka, joka vapauttaa platypistin orjamoraalin kuolleista kirjaimista ja pakottaa hänet käyttämään Gnosistaan (Absoluuttista tietoaan) tuottaakseen koheesiota, balanssia ja rehellisyyttä jokaisessa ainutkertaisessa hetkessä.

Arkkityypit ovat yksi Jungin analyyttisen psykologian keskeisistä teemoista. Arkkityypit ovat synnynnäisiä ja perinnöllisiä ja ne muokkaavat ajatuksiamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme.
Jung uskoi, että arkkityyppien välityksellä voimme saada syvemmän käsityksen ihmisen psyykestä ja ymmärtää paremmin itseämme ja muita.

Persoona on kuin naamio, jota käytämme sosiaalisissa tilanteissa. Varjo edustaa tukahdutettuja tai piilotettuja puoliamme. Anima/animus määrittelee psyyken feminiinisiä/maskuliinisia puolia. Itse on todellinen integroitunut ja tasapainoinen minä – psyyken kokonaisuus.

Symbolisesti itseä edustavat ympyrä, neliö, kvaterniteetti ja mandala. Itse on järjestyksen arkkityyppi ja tietoista minää laajempi käsite. Se ei käsitä ainoastaan tietoista psyykeä vaan myös tiedostamattoman. Itse on psyyken kokonaisuuden keskus kuten minä on tietoisuuden keskus.

• Arkkityypit ovat psyykkisiä rakenteita, jotka eivät ole tietoisia, vaan ilmenevät symboleina, unissa, myyteissä ja taiteessa.
• Ne edustavat perustavanlaatuisia kokemuksia ja ihmisyyden piirteitä, joita kaikki ihmiset jakavat kulttuurista riippumatta.
• Ne eivät vaikuta meihin mekaanisesti, vaan tarjoavat malleja ja mahdollisuuksia toimia tietyllä tavalla, mutta yksilö voi myös valita toisin.

Esimerkkejä arkkityypeistä:

• Sankari: Edustaa rohkeutta, voimaa ja kykyä voittaa haasteita.
• Viaton: Edustaa puhtautta, vilpittömyyttä ja toiveikkuutta.
• Varjo: Edustaa pimeämpiä puolia, kuten aggressiivisuutta, kateutta ja pelkoa.
• Hoitaja: Edustaa huolehtimista, empatiaa ja parantamista.
• Luoja: Edustaa innovaatiota, mielikuvitusta ja luomisvoimaa.

Alitajunta ja arkkityypit

Henkilökohtainen tiedostamaton
Jungin käsite henkilökohtaisesta tiedostamattomasta on lähellä muiden psykoanalyytikkojen, kuten Sigmund Freudin määrittelemää tiedostamattoman (ali- tai piilotajunnan) käsitettä.

Jung uskoi, että henkilökohtainen tiedostamaton on henkilökohtainen kokemus, joka eroaa kollektiivisesta tiedostamattomasta.

Henkilökohtaisessa tiedostamattomassa on tietoisesti tukahdudettuja tunteita ja muistoja. Useimmissa tapauksissa näitä tunteita ja muistoja ei voi saavuttaa tietoisesti. Henkilökohtainen tiedostamaton sisältää muistoja kivusta, vihasta, katkeruudesta sekä muista ahdistuksen tunteista ja peloista, jotka henkilö on piilottanut tiedostamattomaan. Negatiiviset tunteet, halut ja muistot ovat olemassa, mutta eivät aktiivisessa tietoisuudessa. Kun ihmiset elävät tietoisessa tilassa, he eivät tiedosta tiedostamatonta. Henkilökohtainen tiedostamaton voidaan tavoittaa hypnoottisessa regressiotilassa tai unessa.

Jung hylkäsi tabula rasa -teorian, jonka mukaan ihmiset syntyvät ikään kuin ”tyhjinä tauluina”. Hän väitti, että on olemassa universaaleja kokemuksia, jotka ovat yhteisiä kaikille, kuten kuuluminen, rakkaus, kuolema ja pelko. Kollektiivinen tiedostamaton saa ilmaisunsa ”arkkityypeistä”. [1, 2]

Jung esitteli ensin teoriansa käsitteen alkukuvat (primordial images) nimellä, joita hän myöhemmin kutsui arkkityypeiksi. Jungilaisen psykologian mukaan arkkityypit ovat synnynnäisiä mahdollisuuksia, jotka ilmenevät ihmisen kokemuksissa ja käyttäytymisessä. Ne ovat piilotettuja muotoja, jotka aktivoituvat, kun ne tulevat tiedostamattomasta tietoisuuteen ja joita muokkaavat yksilölliset ja kulttuuriset kokemukset.[3]

Arkkityypit viittaavat siihen, että on olemassa universaaleja kokemuksia, jotka ovat luontaisia ihmiselle. Arkkityyppien olemassaolo voidaan päätellä eri kulttuureille yhtenäisistä ilmiöistä, kuten tarinoista, taiteesta, myyteistä, uskonnoista ja unista.

Jungin käsitykseen arkkityypeistä vaikuttivat Immanuel Kantin, Platonin ja Arthur Schopenhauerin filosofiat. Arkkityypit eroavat Platonin ideakäsityksestä siinä, että arkkityypit ovat dynaamisia ja etsivät jatkuvasti ilmaisua yksilön persoonallisuudessa ja käyttäytymisessä. Jung uskoi, että nämä arkkityypit aktivoituvat ja saavat muodon kohtaamisessa empiiristen kokemusten kanssa. [4, 5]

Jungille arkkityyppi on a priori psyykkisen järjestyksen introspektiivisesti tunnistettavissa oleva muoto. Arkkityypeiltä puuttuu kiinteä sisältö, joten ne ovat tiedostamattomia. Ne saavat lujuuden, vaikutuksen ja lopulta tietoisuuden vasta kohdatessaan empiirisiä tosiasioita. [6, 7]

Arkkityypit muodostavat yhteisen perustan kaikkien ihmisten kokemuksille. Jokainen yksilö rakentaa omat kokemuksensa tämän perustan päälle kulttuurinsa, uniikin persoonallisuutensa ja elämänsä tapahtumien vaikutuksesta.

Synnynnäisiä ja amorfisia arkkityyppejä on suhteellisen vähän, mutta ne voivat synnyttää suuren joukon kuvia, symboleja ja käyttäytymismalleja. Vaikka tuloksena olevat kuvat ja muodot tunnistetaan tietoisesti, taustalla olevat arkkityypit ovat tiedostamattomia eikä niitä voida havaita suoraan.[8, 9]

Jung päätteli, että arkkityypin muoto oli samanlainen kuin kiteen aksiaalinen järjestelmä, joka määrittää kiteen rakenteen. Arkkityyppi on tyhjä ja puhtaasti muodollinen, ja sen erityinen ilmaisutapa riippuu olosuhteista, joissa se aktivoituu. Arkkityypin yksittäiset ilmentymät eivät periydy, mutta arkkityyppien yleiset muodot periytyvät ja ne vastaavat vaistoja. Vaistojen ja arkkityyppien olemassaoloa ei voida todistaa, elleivät ne ilmene konkreettisesti.[10]

Persoonallisuuden typologiajärjestelmät, kuten Myers-Briggs persoonallisuus-indikaattori ja Enneagram hyödyntävät Jungin arkkityyppikäsitystä. Myers-Briggs-järjestelmä tunnistaa 16 erilaista persoonallisuustyyppiä, joista jokaisella on omat ominaisuudet ja taipumukset, jotka voidaan yhdistää takaisin Jungin arkkityyppeihin. Enneagrammijärjestelmä tunnistaa yhdeksän erilaista persoonallisuustyyppiä, joista jokainen määrittää eri arkkityyppiä, kuten perfektionisti tai auttaja. Tutkimalla näitä arkkityyppejä ja sitä, miten ne ilmenevät eri ihmisissä, voimme saada syvemmän ymmärryksen itsestämme ja muista.

Eräitä jungilaisia persoonallisuusindikaattoreiden arkkityyppejä:

Psychological Perspective -lehdessä vuonna 2017 julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin tapoja, joilla jungilaiset arkkityypit ilmenevät ihmisten kokemuksissa. Artikkelissa tiivistettiin tutkimuksen tulokset,

Arkkityypit ovat yleismaailmallisia organisoivia teemoja tai malleja, jotka esiintyvät tilasta, ajasta tai henkilöstä riippumatta. Ne esiintyvät kaikilla eksistentiaalisilla ulottuvuuksilla ja kaikilla systemaattisen rekursion tasoilla, ja ne on järjestetty teemoiksi unus mundus’issa, jota Jung kuvaili ”potentiaaliseksi ajan ulkopuoliseksi maailmaksi”. Arkkityypit ovat havaittavissa synkronisaatioiden kautta.[11]

Persoona/maski

Jung uskoo, että ihmisillä on identiteetti tai persoona, jonka he haluavat näyttää muille. Ihmisten ulkoinen persoona on erilainen kuin heidän sisäinen minänsä. Jung käytti sanaa ’persona’ näyttelijän tai yksilön persoonallisuuden naamiolle, koska persoonaan voi vaikuttaa yhteiskunnan sosiaalisten roolien ajattelu tai se voidaan luoda kollektiivisista tiedostamattomista arkkityypeistä. Ihmisellä voi olla useita erilaisia maskeja erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin.

Koska persoona on idealisoitu kuva, ei todellinen heijastus omasta tietoisuudesta, persoonaan erikoistuminen voi johtaa henkilön yksilöllisyyden tukahduttamiseen ja aiheuttaa sisäisiä konflikteja.

Varjo

Jungialaisiin arkkityyppeihin kuuluu varjo-arkkityyppi, joka muodostuu ihmisen negatiivisina ja vahingollisina pitämistä käyttäytymismalleista ja ajatuksista. Ihmiset salaavat tämän pimeän puolen itsestään, koska se voi olla häpeän tai stressin lähde.

Varjo-arkkityyppi kuvataan kirjallisuudessa enimmäkseen ilkeänä hahmona – esimerkiksi Klonkku on Smeagolin varjo-arkkityypi J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiassa. Robert Louis Stevensonin pienoisromaanissa Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde – Mr. Hyde kuvaa Tohtori Jekyll’in pimeää, tukahdutettua ja tiedostamatonta puolta.

Itse

Jungilainen arkkityyppi ”itse” määrittelee henkilön tietoisuuden ja tiedostamattoman kokonaisuutta. Useimmissa tapauksissa C. G. Jung ilmaisee itsen mandalana, neliönä tai ympyränä. Itseluominen tapahtuu yksilöitymisenä kutsutun prosessin kautta, joka yhdistää ihmisen persoonallisuuden eri ominaisuuksia.

Jungin mukaan tietoisen ja tiedostamattoman mielen ristiriidat voivat johtaa psyykkisiin ongelmiin. Tämän epäharmonian tuominen tietoon ja sopeuttaminen tietoiseen ymmärrykseen on tärkeä näkökohta yksilöitymisprosessissa. Jung uskoo, että persoonallisuudella on kaksi erillistä keskusta:

Tietoisuuden ytimessä on ego; itse on persoonallisuuden ytimessä.

Persoonallisuus sisältää sekä tietoisen että tiedostamattoman mielen ja egon. Tämä voidaan ymmärtää olettamalla ympyrä, jonka keskellä on piste. Täydellinen ympyrä synnyttää minän, ja sen keskellä oleva pieni piste osoittaa egoa.

Jung uskoo, että ihmisen perimmäisenä tavoitteena on saada tunne itseään ruokkivasta, itseään vahvistavasta käyttäytymisestä ja yhtenäisestä itsestä, joka on lähellä Maslowin itsensä toteuttamisen käsitettä.

Anima/Animus

Animus (naisilla) tai anima (miehillä) kuvaa vastakkaisen sukupuolen vaikutusta itseen. Kun ihminen rakentaa sukupuoli-identiteettiä, hänellä on taipumus tukahduttaa persoonastaan ominaisuuksia, jotka liittyvät vastakkaiseen sukupuoleen. Ne näkyvät maskuliinisen animus-arkkityypin muodossa naisilla ja feminiinisenä animana miehillä.

Animus- ja anima-arkkityyppejä löydetään useista kulttuureista. Esimerkiksi Jane Austenin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo näyttää romanttisen herra Darceyn anima-arkkityyppinä.

Animus ja anima-arkkityypit ovat välttämättömiä yksilöiden persoonallisuuden syvyyden ymmärtämiseksi. Nämä arkkityypit edustavat maskuliinisia ja feminiinisiä ominaisuuksia, joita on jokaisessa ihmisessä sukupuolesta riippumatta. Näitä arkkityyppejä tutkimalla ihmiset voivat saada syvemmän ymmärryksen itsestään ja suhteistaan muihin. Animus ja anima eivät ole kiinteää identiteettiä, vaan pikemminkin psyyken sujuvia ja kehittyviä puolia.

Arkkityypin varhainen määritelmä

Jungin intuitio siitä, että psyyke koostuu muustakin, kuin yksilöllisestä kokemuksesta on saattanut syntyä hänen lapsuudessaan. Hän näki unia, jotka vaikuttivat tulevan hänen ulkopuoleltaan. Eräs varhaisimmista muistoista oli uni maanalaisesta fallisesta jumalasta.

Burghölzlin sairaalassa tehty psykoottisten potilaiden tutkimus ja hänen itseanalyysinsä tukivat Jungin uskoa universaaleista psyykkisistä rakenteista, jotka ovat kaiken inhimillisen kokemuksen ja käyttäytymisen taustalla. Hän havaitsi, että hänen potilaidensa unet seurasivat tiettyjä kaavoja ja sisälsivät myyttien, legendojen ja satujen elementtejä.

Jung kutsui arkkityyppejä alun perin ”alkukuviksi”. Termin hän lainasi Jacob Burckhardtilta. Myöhemmin hän viittasi arkkityyppeihin ”kollektiivisen alitajunnan dominioina” (alueina). Jung kuvasi termin ”arkkityypit” ensimmäisen kerran vuonna 1919 esseessään ”Vaisto ja alitajunta”.

Termi on johdettu kreikasta, ja sen ensimmäinen elementti ”arche” tarkoittaa ”alkua, alkuperää, syytä, alkulähdeperiaatetta” sekä ”johtajan asemaa, korkeinta valtaa ja hallitusta”. Toinen elementti, ”tyyppi”, tarkoittaa ”iskua ja sitä, mitä isku tuottaa, kolikon, muodon, kuvan, prototyypin, mallin, järjestyksen ja normin jälkiä.” Nykykäytössä termi tarkoittaa ”kuvion taustalla olevaa muotoa, alkumuotoa.” [12, 13. 14, 15, 16. 17]

Arkkityypin myöhempi kehitys

Myöhemmin Jung tarkensi arkkityyppien määritelmää käsitellen niitä maailmankaikkeudessa olemassa olevina psykofyysisinä malleina, joille ihmistietoisuus ja kulttuuri ovat antaneet erityisen ilmaisun. Tämä oli osa hänen yritystään yhdistää syvyyspsykologia 1900-luvun laajempaan tieteelliseen ohjelmaan.[18]

Jung ehdotti, että arkkityyppi sisältää kaksinaisen luonteen, joka on olemassa sekä yksilön psyykessä että koko maailmassa.

Ei-psyykkinen elementti, tai ”psykoidi” arkkityyppi, on vaiston ja hengen synteesi. Jung kehitti tämän konseptin yhteistyössä itävaltalaisen kvanttifysiikko Wolfgang Paulin kanssa, joka uskoi, että psykoidiarkkityyppi oli ratkaiseva universumin periaatteiden ymmärtämisessä.[3, 19, 20]

Jung koki psykoidiarkkityypin jatkumona, joka sisältää sen, mitä hän aiemmin kutsui ”arkkityyppiseksi taipumukseksi” tai luontaiseksi toimintamalliksi. Arkkityyppi ei ole vain psyykkinen kokonaisuus, vaan se on perustavanlaatuisemmin silta aineeseen yleensä.

Jung käytti termiä unus mundus kuvaamaan yhtenäistä todellisuutta, jonka hän uskoi olevan kaikkien ilmeisten ilmiöiden, havaittavien ja havaitsemattomien asioiden taustalla fyysisessä maailmassa. Hän käsitteli arkkityypit unus mundusin välittäjinä, jotka organisoivat paitsi ajatuksia psyykessä, myös aineen ja energian perusperiaatteita fyysisessä maailmassa.

Arkkityypin psykoidinen puoli teki vaikutuksen Wolfgang Pauliin, joka omaksui Jungin käsitteen ja uskoi, että arkkityyppi tarjosi yhteyden fyysisten tapahtumien ja niitä tutkivan tiedemiehen mielen välillä. Tämä toisti saksalaisen tähtitieteilijän Johannes Keplerin omaksuman kannan.

Siten arkkityypit, jotka järjestävät havaintojamme ja ideoitamme, ovat itse objektiivisen järjestyksen tuotteita, jotka ylittävät sekä ihmismielen että ulkomaailman.

Ken Wilber kehitti teorian nimeltä Spectrum of Consciousness, joka laajensi Jungin arkkityyppejä. Hän kirjoitti, että Jungin arkkityyppejä ei käytetty samalla tavalla kuin muinaisia myyttejä (esim. Platon ja Augustinus).

Wilber käytti myyttien filosofiaa kuvaamaan sellaista todellisuuden perustavanlaatuista tilaa, josta kaikki myöhemmät ja alemmat muodot syntyvät. Wilberille nämä muodot ovat todellisia arkkityyppejä, jotka nousivat esiin Tyhjyydestä tai todellisuuden perustilasta. Teoksessa Eye to Eye: The Quest for the New Paradigm Wilber selvensi, että alemmat rakenteet eivät ole itse arkkityyppejä, vaan ne on annettu kollektiivisesti ja arkkityyppisesti. Hän selitti myös, että muotojen tasot ovat osa psykologista kehitystä, jossa korkeampi järjestys syntyy edeltävän tason erilaistumisen kautta.[3, 19, 21, 22, 23, 24, 25, 26]

Analogiat

Jungin analogia psyykestä sähkömagneettiseen spektriin on tapa visualisoida psyyken eri komponentteja.

Analogiassa näkyvän valon spektri kuvaa tietoisuutta. Spektrin keskus (vastaa keltaista väriä) edustaa tietoista mieltä. Spektrin punainen ja sininen pää kuvaavat tiedostamatonta; punainen tiedostamattomia haluja ja näkymätön valo spektrin infrapunapäässä vaistoja, joihin fysikaaliset ja kemialliset olosuhteet vaikuttavat. Spektrin punainen valo vastaa analogiassa alkuperäisten vaistojen ja tunne-impulssien vaikutusta käyttäytymiseemme, kuten ravinnon, suojan ja lisääntymisen tarpeita. Sininen puolestaan kuvaa henkisiä ideoita, ja spektrin ultraviolettipäässä oleva näkymätön valo edustaa arkkityyppien vaikutusta sekä elävään että elottomaan aineeseen.[21]
Spektrin sininen valo edustaa uskomusten ja arvojen vaikutusta käyttäytymiseemme, kuten uskoa korkeampaan voimaan tai universaaliin moraalikoodiin. Ultravioletti valo spektrin päässä heijastaa universaalien arkkityyppien, kuten sankarin, viisaan vanhimman tai huijarin, vaikutusta ajatuksiimme, tunteisiimme ja tekoihimme. Näiden arkkityyppien uskotaan olevan näkyvän spektrin ulkopuolella. Ne voivat vaikuttaa sekä eläviin että elottomiin asioihin.

Jungin analogiassa violetti väri edustaa psyyken erillistä puolta, eikä muiden värien tai valon aallonpituuksien yhdistelmää. Tämä väri kuvaa sellaisten psykologisten tekijöiden vaikutusta, joita ei ole helppo selittää tai ymmärtää, kuten synkronisuudet, unet ja muut ilmiöt, jotka uhmaavat rationaalista selitystä. Jung ehdotti, että nämä arkkityyppiset rakenteet eivät ainoastaan hallitse elävien organismien käyttäytymistä, vaan niillä on myös vaikutusta epäorgaanisen aineen käyttäytymiseen.Esimerkiksi sankarin arkkityyppi saattaa innostaa ihmistä kohtaamaan rohkeasti vaarallisen tilanteen, kun taas viisaan tietäjän arkkityyppi voi ohjata ihmistä tekemään viisaita ja myötätuntoisia päätöksiä. Samalla tavalla arkkityyppien vaikutus voidaan nähdä luonnossa, kuten tapa, jolla joet ja vuoret näyttävät ilmentävän tiettyjä ominaisuuksia tai energioita. [19, 27]

Esimerkkejä

Jung tunnisti ihmisen psykologiassa erilaisia arkkityyppejä. Näitä ovat tapahtumat, kuten syntymä, kuolema ja avioliitto; hahmot, kuten äiti, isä ja lapsi; ja motiivit, kuten apokalypsi ja vedenpaisumus.[28]

Vaikka arkkityyppien määrä on rajaton, on olemassa muutamia erityisen merkittäviä, toistuvia arkkityyppisiä kuvia, joista tärkeitä ovat (Jungin mukaan) varjo, viisas vanha mies (tietäjä), lapsi, äiti… . ja hänen vastineensa, neito, ja lopuksi anima miehessä ja animus naisessa. Vaihtoehtoisesti hän puhui ”tiettyjen määrättyjen arkkityyppien ilmaantumisesta … varjo, eläin, viisas vanha mies, anima, animus, äiti, lapsi”[29, 30, 31, 32].

Persoona, anima ja animus, varjo ja minä ovat neljä arkkityyppiä, jotka kuuluvat persoonallisuuden erillisten järjestelmien alle. Isä edustaa persoonan patriarkaalisia ominaisuuksia. Jotkut näistä ominaisuuksista voivat sisältää suojelijan, tarjoajan ja viisauden. Isän arkkityyppi voidaan nähdä monissa muodoissa, kuten kuninkaina, päällikköinä ja biologisena isänä.

Äiti edustaa naishahmon hoitavaa ja suojaavaa puolta. Se yhdistetään usein rakkauden, myötätunnon ja välittämisen ominaisuuksiin. Äidin arkkityyppi voi ilmetä monissa muodoissa, kuten biologisena äitinä, äidillisenä hahmona ihmisen elämässä tai jopa äidillisenä aspektina omassa persoonallisuudessa.

Itse määrittelee kaikenlaisia psyykkisiä ilmiöitä ihmisissä. Se ilmaisee persoonallisuuden yhtenäisyyttä kokonaisuutena.Jungin mukaan tämä arkkityyppi ilmenee keski-iässä – vaiheessa, jolloin kaikki persoonallisuuden järjestelmät olivat kehittyneet ja yksilö on jo huolissaan kokonaisuudestaan ja itsensä toteuttamisesta.[33, 34, 35]

Varjo edustaa persoonallista tiedostamatonta kokonaisuutena, Se ilmentää tietoisen persoonallisuuden arvoja kompensoivia arvoja. Se on persoonan piilotettu, tukahdutettu puoli.

Varjojen ominaisuudet ovat suorassa ristiriidassa persoonan kanssa. Näin ollen varjo edustaa ihmisen pimeää puolta, niitä itsen puolia, jotka ovat olemassa, mutta joita hän ei tunnusta tai joihin hän ei samaistu. Varjoa kuvataan myös eläimelliseksi ja pahaenteiseksi puoleksi. Vaikka varjo saattaa vaikuttaa negatiiviselta arkkityypiltä, joka heikentää tai tuhoaa egoa, päinvastainen on totta jos varjo on integroitu kunnolla. Jos varjoa ei ole integroitu kunnolla ja tukahdutettu, sillä voi olla kielteisiä vaikutuksia, jotka vaikuttavat yksilöön ja hänen ympärillään oleviin. [36, 37, 38, 39]

Anima-arkkityyppi esiintyy miehissä ja on hänen perimmäinen kuva naisesta. Se edustaa miehen seksuaalista odotusta naisia kohtaan, mutta on myös symboli miehen feminiinisistä mahdollisuuksista ja hänen kontraseksuaalisista taipumuksistaan. Animus-arkkityyppi on analoginen kuva naisissa olevista maskuliinisista ominaisuuksista. Lisäksi se voi viitata myös miesten tietoiseen maskuliinisten ominaisuuksien tunteeseen.[40, 41, 42, 43]

Yritykset laatia tyhjentävä luettelo arkkityypeistä ovat turhia, koska niillä on taipumus yhdistyä keskenään ja vaihtaa ominaisuuksia, mikä tekee vaikeaksi osoittaa, missä yksi arkkityyppi päättyy ja toinen alkaa. Esimerkiksi varjo-arkkityypin ominaisuudet voivat olla näkyvästi esillä animan tai animuksen arkkityyppisessä kuvassa. Yksi arkkityyppi voi myös esiintyä useissa erillisissä muodoissa, mikä herättää kysymyksen siitä, pitäisikö neljää vai viittä erillistä arkkityyppiä kuvata erillisiänä vai vain muotoina yhdestä arkkityypistä. [37]

Toteutuminen ja kompleksit

Arkkityypit etsivät toteutumista yksilön eläessä elinkaarensa ja ympäristönsä puitteissa. Jungin mukaan tätä prosessia kutsutaan individuaatioksi, jota hän kuvaili ”ilmauksena siitä biologisesta prosessista – oli tapaus kuinka yksinkertaista tai monimutkaista -, jonka avulla jokaisesta elävästä tulee se, mitä sen oli määrä olla alusta alkaen.” Individuaatiota pidetään luovana prosessina, joka aktivoi tiedostamattomat ja alkuperäiset kuvat altistumalla mielen tutkimattomille mahdollisuuksille. Arkkityypit ohjaavat yksilöllistymisprosessia kohti itsensä toteuttamista.

Jungin analyyttisessä psykologiassa individuaatio tarkoittaa elinikäistä psykologista kasvu- ja kehitysprosessia, jonka kautta yksilö pyrkii tulemaan kokonaiseksi. Se on pohjimmiltaan matka kohti itseaktualisointia ja täyden potentiaalinsa saavuttamista.

Individuaation piirteitä:

• Tietoisen ja tiedostamattoman integrointi: Jung uskoi, että psyyke ( mieli) koostuu sekä tietoisista että tiedostamattomista osista. Individuaatioon kuuluu näiden osa-alueiden tunnistaminen ja integrointi, tiedostamattoman materiaalin tuominen tietoisuuteen.
• Varjon kohtaaminen: Varjo on tiedostamaton osa persoonallisuutta, joka sisältää hylätyt ja tukahdutetut ajatuksemme, halumme ja impulssit. Varjon kohtaaminen ja integrointi on keskeinen askel individuaatiossa.
• Maskuliinisen ja feminiinisen tasapainottaminen: Jung ehdotti anima- (feminiininen periaate miehen tiedostamattomassa) ja animus- (maskuliininen periaate naisen tiedostamattomassa) käsitteitä. Näiden sisäisten piirteiden tasapainottaminen on tärkeää individuaation kannalta.
• Minän kehittäminen: Jungilaisessa psykologiassa Minä ei ole ego (tietoinen minäkäsitys) vaan pikemminkin psyyken kokonaisuus, joka kattaa sekä tietoisen että tiedostamattoman. Individuaation tavoitteena on tuoda tietoinen tietoisuuttamme lähemmäs Minän kokonaisuutta.

Individuaatio on monimutkainen ja jatkuva prosessi, joka on jokaiselle yksilölle ainutlaatuinen. Sitä voidaan edistää eri tavoin, kuten:

• Itsepohdiskelu: Toimintaan ryhtyminen, joka edistää itse löytämistä ja sisäisen maailman tutkimista.
• Terapia: Jungilainen psykoterapia voi tarjota yksilöille turvallisen tilan tutkia tiedostamatonta ja työskennellä terapeutin ohjauksessa kohti individuaatiota.
• Taide, luovuus ja hengellisyys: Luoviin harrastuksiin tai hengellisiin käytöntöihin osallistuminen voi edistää individuaatiota tarjoamalla keinoja ilmaista ja tutkia tiedostamatonta.

Jung käytti myös termejä ”evocation” ja ”constellation” selittääkseen itsen toteutumisprosessia. Siten esimerkiksi äidin arkkityyppi aktualisoituu lapsen mielessä synnyttämällä synnynnäisiä odotuksia äidin arkkityypistä, kun lapsi on äidin hahmon läheisyydessä, joka vastaa riittävän tarkasti sen arkkityyppistä mallia. Tämä äidin arkkityyppi on rakennettu lapsen henkilökohtaiseen alitajuntaan äitikompleksina. Kompleksit ovat henkilökohtaisen alitajunnan toiminnallisia yksiköitä, samalla tavalla kuin arkkityypit ovat yksiköitä kollektiiviselle alitajunnalle.[47, 6, 17]

Elämänvaiheet

Arkkityypit ovat synnynnäisiä, universaaleja ja esitietoisia psyykkisiä taipumuksia, joiden avulla ihmiset voivat reagoida inhimillisesti siirtymiseen elämänvaiheesta seuraavaan. Ne muodostavat substraatin, josta ihmiselämän perusteemat nousevat esiin. Arkkityypit ovat kollektiivisen tiedostamattoman komponentteja ja auttavat järjestämään, ohjaamaan ja informoimaan ihmisen ajattelua ja käyttäytymistä. Arkkityypit hallitsevat ihmisen elinkaarta.[47, 28]

Kun kypsymme, arkkityyppinen suunnitelma avautuu ohjelmoidun sekvenssin kautta. Jung kutsui tätä sekvenssiä elämänvaiheiksi. Jokaista elämänvaihetta välittää uusi joukko arkkityyppisiä imperatiiveja, jotka etsivät täyttymystä toiminnassa.[48]

”Arkkityyppi on taipumus muodostaa sellaisia esityksiä motiivista – esityksiä, jotka voivat vaihdella paljon yksityiskohdissa menettämättä perusmalliaan… Ne ovat todellakin vaistomaista suuntausta”.

Siten ”initiaation arkkityyppi aktivoituu voimakkaasti tarjoamaan mielekästä siirtymistä… ’siirtymäriitillä’ yhdestä elämänvaiheesta toiseen”:[ Tällaisia vaiheita voivat olla vanhemmuus, konfirmaatio, seurustelu, avioliitto ja kuolemaan valmistautuminen.[47, 50, 51, 3]

Yleinen kehitys

Kirjassaan Jung and the Post-Jungians Andrew Samuels huomauttaa joitakin tärkeitä kehityssuuntia, jotka liittyvät jungilaisten arkkityyppien käsitteeseen.

Claude Lévi-Strauss oli antropologisen strukturalismin puolestapuhuja. Jungin tavoin hänkin oli kiinnostunut ymmärtämään paremmin kollektiivisten ilmiöiden luonnetta. Selvittäessään myytin rakennetta ja merkitystä Levi-Strauss tuli siihen johtopäätökseen, että nykyiset ilmiöt ovat aikaisempien rakenteiden tai infrastruktuurien muunnoksia; hän totesi, että ”primitiivisten ajatusten rakenne on läsnä mielessämme”. [5, 52]

Samuels huomautti, että Noam Chomskyn psyklingvistiikkatutkimuksessa on olemassa lasten kielen osaamisen malli tai universaali kielioppi. Chomsky nimesi tämän mallin kielenhankintavälineeksi. Hän viittaa myös käsitteeseen ”universaalit” ja tekee eron ”muodollisten” universaalien ja ”substantiivisten” universaalien välillä, samoin kuin ero arkkityypin sellaisenaan (rakenteen) ja arkkityyppisen kuvan välillä.[5]

Jean Piaget kirjoittaa ”skeemoista”, jotka ovat synnynnäisiä ja luovat perustan havainto-motoriselle toiminnalle ja auttavat tiedon hankkimisessa. Samuels väittää, että skeemat ovat verrattavissa arkkityyppeihin niiden synnynnäisyyden, aktiivisuuden ja ympäristövastaavuuden tarpeen vuoksi.[5]

Anthony Stevens väittää, että Charles Darwinin ehdottama sosiaalisten vaistojen käsite, Henri Bergsonin tiedekunnat sekä Wolfgang Kohlerin isomorfit liittyvät kaikki arkkityyppeihin. Kaikki nämä käsitteet liittyvät Straussin tutkimuksiin, jotka uskoivat, että ”kaikki sosiaalisen elämän muodot [ovat] heijastuksia yleismaailmallisista laeista, jotka ovat vastuussa psyyken tiedostamattomien toimintojen säätelystä.” [3]

Etologia ja kiintymysteoria

Michael Fordham pohti esseessään Biological theory and the concept of archetypes, että eläinten synnynnäiset vapautumismekanismit ovat sovellettavissa myös ihmisiin, erityisesti vauvaiässä.

Vaistokäyttäytymistä tuottavat ärsykkeet valitaan laajalta kentältä synnynnäisen havaintojärjestelmän avulla ja käyttäytyminen ”vapautetaan”. Fordham löysi rinnakkaisuuden joidenkin Lorenzin etologisten (eläinten käyttäytymistiede) havaintojen välillä susien hierarkkisesta käyttäytymisestä ja arkkityyppien toiminnasta varhaislapsuudessa.[5]

Anthony Stevens päätteli, että etologia ja analyyttinen psykologia ovat molemmat tieteenaloja, jotka yrittävät ymmärtää universaaleja ilmiöitä. Etologia osoittaa, että jokainen laji on varustettu ainutlaatuisilla käyttäytymiskyvyillä, jotka ovat sopeutuneet sen ympäristöön, eivätkä ihmiset muodosta poikkeusta. Stevens väittää, että arkkityypit ovat ”neuropsyykkisiä keskuksia, jotka ovat vastuussa lajimme käyttäytymis- ja psyykkisten ohjelmistojen yhteensovittamisesta.” [53, 54]

Arkkityyppien olennaista laatua koskeva hämmennys voi osittain johtua Jungin omista kehittyvistä käsityksistä (alkukuvista arkkityyppeihin). Jung halusi säilyttää arkkityyppien raa’an ja vitaalisen laadun alitajunnan spontaaniina suodattimena eikä antaa niiden erityisille yksilöllisille ja kulttuurisille ilmauksille kuivaa, tiukkaa ja älyllisesti muotoiltua merkitystä. Ohjelmoitua käyttäytymistä tapahtuu äidin ja vastasyntyneen psykologisessa suhteessa. Vauvan avuttomuus, sen valtava merkkiärsykkeiden ja lähestymiskäyttäytymisen valikoima laukaisee äidin reaktion. Ja esimerkiksi äidin haju, ääni ja muoto laukaisevat ruokintareaktion.[5]

Vaikka arkkityyppien biologista perustaa ei ole todistettu, keskustelu niiden suhteesta biologisiin teorioihin jatkuu Jotkut tutkijat ovat pyrkineet sovittamaan arkkityyppien käsitettä yhteen evoluutio- ja neurotieteiden kanssa. He ehdottavat, että tietyt alkeelliset käyttäytymismallit ja emotionaalinen reagointikyky ovat saattaneet kehittyä evoluution kautta ja muodostaa perustan arkkityypeille. Neurotieteilijät puolestaan tutkivat aivojen rakenteita ja toimintaa, jotka mahdollisesti alustavat universaaleja kokemuksia ja symboleja.

Arkkityypit Jungin mukaan:

• ihmisen psyykessä on olemassa universaaleja ja perinnöllisiä mentaalisia malleja, joita hän kutsui arkkityypeiksi.
• arkkityypit eivät ole tietoisia ajatuksia tai muistoja, vaan pikemminkin synnynnäisiä taipumuksia kokea ja muodostaa merkitystä maailmasta tietyllä tavalla.
• arkkityypit ilmenevät myyteissä, uskonnollisissa symboleissa, taiteessa ja unissa kautta maailman kulttuurien.

Biologian näkökulma:

• Biologia tutkii elämän prosesseja ja eliöiden ominaisuuksia, usein painottaen genetiikan ja evoluution roolia.
• Evoluutiobiologiassa tutkitaan, kuinka lajit kehittyvät ajan myötä luonnonvalinnan kautta.
• Jotkut psykologit ovat spekuloineet, voisiko arkkityypeille olla evoluutiotieteellistä perustaa. Esimerkiksi, jos tietyt kokemukset tai käyttäytymismallit olisivat olleet hyödyllisiä selviytymiselle ja lisääntymiselle menneisyydessä, ne saattaisivat välittyä geneettisesti tuleville sukupolville.

Arkkityyppejä ja biologiaa yhdistävät näkökulmat:

• Jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että Jungin kuvaamat arkkityypit voivat heijastaa evoluution kautta perinnöllisiä taipumuksia, jotka auttoivat esi-isiämme selviytymään.
• Esimerkiksi, äidin ja lapsen välisen kiintymyssuhteen tärkeys on havaittu monissa lajeissa, ja jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että tähän liittyvä arkkityyppi voisi olla perinnöllinen taipumus muodostaa vahvoja sosiaalisia siteitä.

Tärkeää huomata:

• Jungin arkkityyppiteorian tieteellinen perusta on edelleen kiistanalainen, eikä ole olemassa vankkoja todisteita siitä, että arkkityyppejä olisi perinnöllistetty geneettisesti.
• Biologian ja Jungin psykologian välillä on monia metodologisia ja filosofisia eroja, mikä tekee suoraan vertailujen tekemisen haastavaksi.
• Yhteenvetona, vaikka Jung itse ei syventynyt biologian ja arkkityyppien välisen yhteyden tutkimiseen, jotkut tutkijat ovat pohtineet, voisiko näillä käsitteillä olla yhteyksiä.

Biologia

Stevens esitti, että DNA:ta voidaan tutkia arkkityyppien sijainnin ja leviämisen suhteen. Koska arkkityypit esiintyvät rinnakkain elämän kanssa, niitä tulee odottaa kaikkialla, missä elämää löytyy. Hän ehdotti, että DNA on lajin replikoituva arkkityyppi.[5]

Jungilainen analyytikko Murray Stein väittää, että kaikki sanansaattajien rajaamiseen käytetyt erilaiset termit – ’mallit, geenit, entsyymit, hormonit, katalyytit, feromonit, sosiaaliset hormonit’ – ovat arkkityyppien kaltaisia käsitteitä. Hän mainitsee arkkityyppiset hahmot, jotka edustavat lähettiläitä, kuten Hermes, Prometheus tai Kristus.[5]

Psykoanalyysi

Melanie Kleinin käsitys tiedostamattomasta fantasiasta liittyy läheisesti Jungin arkkityyppiin, koska molemmat koostuvat kuvasta ja vaikutuksesta ja ovat a priori psyyken kuvioita, joiden sisältö rakentuu kokemuksesta.

Jacques Lacan esitti, että tiedostamaton on tietoisen maailman alla oleva rakenne; tiedostamaton itse on rakentunut, kuten kieli. Tämä viittaa yhtäläisyyksiin Jungin kanssa. Lisäksi Lacanin symboliset ja kuvitteelliset järjestykset voivat olla linjassa Jungin arkkityyppisen teorian ja henkilökohtaisen alitajunnan kanssa. Symbolinen järjestys mallintaa mielikuvituksen sisältöä samalla tavalla kuin arkkityyppiset rakenteet altistavat ihmisiä tietynlaisille kokemuksille. Jos otamme esimerkin vanhemmista, arkkityyppiset rakenteet ja symbolinen järjestys altistavat meidän tunnustamisemme ja suhteemme heihin.

Lacanin käsitys Todellisuudesta lähestyy Jungin psykoidia tiedostamatonta, joka voidaan nähdä totena, mutta jota ei voida suoraan tietää. Lacan esitti, että tiedostamaton on organisoitunut monimutkaiseksi verkostoksi, jota hallitsee assosiaatio ja ennen kaikkea ”metaforiset assosiaatiot”. Verkoston olemassaolon osoittaa tiedostamattomien tuotteiden analyysi: unet, oireet ja niin edelleen.[5]

Wilfried Bionin mukaan ajatukset edeltävät ajattelukykyä. Pienen lapsen ajatuksia ei voi erottaa aistitiedoista tai järjestäytymättömistä tunteista. Bion käyttää termiä proto-ajatukset näistä varhaisista ilmiöistä. Koska proto-ajatukset ovat yhteydessä aistitietoon, ne ovat konkreettisia ja itsenäisiä (ajatuksia itsessään), mutta eivät vielä valmiita symboliseen esitykseen tai objektisuhteisiin. Ajatukset toimivat sitten ennakkokäsityksinä – muodostaen arkkityyppien kaltaisia psykosomaattisia kokonaisuuksia. Kleinia kannattavan Money-Kyrlen mukaan Bionin käsitys ennakkokäsityksistä on Platonin Idea-opin suoraa jatkumoa.[5]

Psykoanalyysin johdantoluennoissa (1916-1917) Sigmund Freud kirjoitti:

”There can be no doubt that the source [of the fantasies] lie in the instincts; but it still has to be explained why the same fantasies with the same content are created on every occasion. I am prepared with an answer that I know will seem daring to you. I believe that…primal fantasies, and no doubt a few others as well, are a phylogenetic endowment”.[55]

Freudin ehdotus siitä, että alkuperäiset fantasiat ovat jäännös erityisistä muistoista esihistoriallisista kokemuksista, on katsottu olevan linjassa arkkityyppien ajatuksen kanssa. Laplanehe ja Pontalis huomauttavat, että kaikki ns. primaaliset fantasiat liittyvät alkuperään ja että ”kollektiivisten myyttien tavoin ne väittävät tarjoavansa esityksen ja ”ratkaisun” kaikesta, mikä on lapselle arvoituksellinen.”[5]

Adaptiivinen psykoterapeutti ja psykoanalyytikko Robert Langs on käyttänyt arkkityyppistä teoriaa tapana ymmärtää sen, mitä hän kutsuu ”syväksi tiedostamattomaksi järjestelmäksi”. Langsin arkkityyppien käyttö koskee erityisesti kuoleman ahdistukseen liittyviä kysymyksiä, joita Langs pitää psyykkisten konfliktien juurena. Jungin tavoin Langs ajattelee arkkityyppejä lajinlaajuisina, syvinä tiedostamattomina tekijöinä.[56, 57]

Neurologia

Rossi (1977) ehdotti, että vasemman ja oikean aivopuoliskon välinen toiminta ja ominaisuudet voivat auttaa meitä paikantamaan oikean aivopuoliskon arkkityypit.

Hän lainaa tutkimusta, joka osoittaa, että vasemman pallonpuoliskon toiminta on ensisijaisesti verbaalista ja mielikuvallista ja oikean ensisijaisesti visuospatiaalista ja apperseptiivista. Siten vasen aivopuolisko on varustettu kriittiseksi, analyyttiseksi informaatioprosessoriksi, kun taas oikea aivopuolisko toimii ”gestalt”-tilassa.

Tämä viittaisi siihen, että oikea aivopuolisko osaa muodostaa puutteellisten tietojen varassa paremman kuvan kokonaisuudesta, kuin vasen aivopuolisko; oikea aivopuolisko on myös vasempaa tehokkaampi työskenneltäessä sekavan materialin kanssa; oikea aivopuolisko on irrationaalisempi kuin vasen ja liittyy läheisemmin kehon prosesseihin. Sisäiset hahmot, kuten varjo, anima ja animus ovat arkkityyppisiä prosesseja, joiden lähde on oikealla aivopuoliskolla.[5]

Henry (1977) viittasi Macleanin kolmiosaisten aivojen malliin, joka viittaa siihen, että matelijoiden aivot ovat aivojen vanhempi osa ja voivat sisältää arkkityyppisiä rakenteita. Ehdotus on, että oli aika, jolloin emotionaalinen käyttäytyminen ja kognitio olivat vähemmän kehittyneitä ja vanhemmat liskoaivot hallitsivat. Tällä on ilmeinen yhtäläisyys Jungin ajatukseen arkkityyppien ”kiteytymisestä” ajan myötä.[5]

Psykologia

Arkkityyppisen psykologian kehitti James Hillman 1900-luvun jälkipuoliskolla. Hillman opiskeli Jung Institutessa ja oli sen johtaja valmistumisensa jälkeen. Arkkityyppinen psykologia kuuluu jungialaiseen traditioon. Se liittyy suorimmin analyyttiseen psykologiaan ja psykodynaamiseen teoriaan, mutta poikkeaa kuitenkin radikaalisti, jopa Jungin alkuperäisestä arkkityypin käsitteestä.[58]

Arkkityyppinen psykologia suhteuttaa ja deliteralisoi egon ja keskittyy psyykeen (tai sieluun) itseensä ja arkkiin, psyykkisen toiminnan syvimpiin malleihin, ”perusfantasioihin, jotka elävöittävät koko elämää”.[59]

Arkkityyppinen psykologia on polyteistinen psykologia siinä mielessä, että se yrittää tunnistaa lukemattomia fantasioita ja myyttejä, jumalia, jumalattaria, puolijumalia, kuolevaisia ja eläimiä – jotka muokkaavat ja muovaavat psykologista elämäämme.[60]

Hillmanin mukaan ego on vain yksi psykologinen fantasia, joka on olemassa monien muiden fantasioiden sisällä.Psyykkisten sairauksien hoidossa on käytetty monia arkkityyppejä. Jungin ensimmäinen tutkimus tehtiin skitsofreniaa sairastavilla ihmisillä.[59, 61]

Pedagogia

Arkkityyppisen pedagogiikan kehitti Clifford Mayes. Mayesin työ pyrkii myös edistämään opettajien arkkityyppistä reflektiivisuutta; tämä on keino kannustaa opettajia tutkimaan ja työskentelemään psykodynaamisten asioiden, mielikuvien ja oletusten kanssa, koska nämä tekijät vaikuttavat heidän pedagogisiin käytäntöihinsä.

Viime aikoina Pearson-Marr-arkkityyppiindikaattoria (PMAI), joka perustuu Jungin sekä arkkityyppejä että persoonallisuustyyppejä koskeviin teorioihin, on käytetty pedagogisissa sovelluksissa (hieman kuten Myers-Briggs-tyyppiindikaattoria).

Arkkityyppinen ajattelu kulttuurissa

Useat tutkijat ovat maininneet arkkityypit avainhenkilöiksi sekä antiikin kreikkalaisessa että antiikin roomalaisessa kulttuurissa. Esimerkkejä muinaisesta historiasta ovat eeppiset teokset Ilias ja Odysseia.

Robert Eisner on väittänyt, että jungilaisen ajattelun anima-käsite on prototyyppimuodossa mainittujen tarinoiden jumalatarhahmoissa. Esimerkiksi Eisner mainitseeAthenan suurena vaikuttajana.[62]

Keskiajan kontekstissa brittiläisen kirjailijan Geoffrey Chaucerin teos The Canterbury Tales on mainittu esimerkkinä jungilaisten arkkityyppien näkyvästä käytöstä. Varsinkin laajemmassa tarinakokoelmassa The Wife of Bathin tarina sisältää pahan äidin ja hyvän äidin käsitteiden tutkimista. Annetun tarinan juoni sisältää lisäksi laajempia jungilaisia teemoja taikuuden harjoittamisesta, arvoitusten käytöstä ja radikaalin muutoksen luonteesta.[63]

Brittiläisen intellektuellin ja runoilijan John Miltonin eeppisessä teoksessa Kadonnut paratiisi Luciferin hahmossa on joitain arkkityyppisen sankarin ominaisuuksia, mukaan lukien rohkeus ja tahdonvoima, mutta silti Luciferin osallisuus Aadamin ja Eevan lankeemukseen ilmentää varjokäsitystä. Kuten kaksi ensimmäistä ihmistä, Lucifer on kuvattu luotuna olentona, joka on tarkoitettu palvelemaan taivaan tarkoitusperiä. Hänen kapinansa ja ylpeytensä asettavat hänet filosofisesti Aadamin ja Eevan alkuperäisen moraalisen kuuliaisuuden synkäksi peiliksi. Samoin kaksi ensimmäistä ihmistä toimivat toistensa animana ja animuksena, ja heidän romanttinen rakkautensa tekee toisistaan psykologisesti täydellisiä.[64]

Populaarikulttuurissa

Casablancan toinen päähenkilö Rick Blaine on tulkittu jungilaisen analyysin kautta klassisena sankarina, jonka hahmo on esiintyy yhdessä elokuvahistorian mieleenpainuvimmista rakkauskolmioista.

Arkkityyppejä ilmentyy runsaasti nykytaiteessa ja viihteessä, elokuvissa, kirjallisuudessa, musiikissa ja videopeleissä. Nämä kollektiivisen tiedostamattoman projektiot ilmentävät keskeisiä yhteiskunnallisia kehityskamppailuja mediassa. Sekä Jungin aikana että hänen jälkeensä tehdyt teokset ovat usein olleet akateemisen analyysin kohteena niiden psykologisten näkökohtien osalta.[66]

Elokuvien katsomisella on tärkeä psykologinen merkitys, ei vain yksilötasolla, vaan myös massayhteiskunnallisten asenteiden jakamisessa yhteisen kokemuksen kautta. Viihdeteollisuus toimii myytinteon nykymuotona. Se heijastaa yksilöiden reaktioita itselle sekä laajemmin ihmisyyden mysteereitä ja ihmeitä elokuvien, sarjakuvien, kirjallisuuden ja pelien välitttäminä.

Elokuvakritiikki on pitkään soveltanut jungilaista ajattelua erilaisiin analyyseihin. Arkkityyppejä on pidetty keskeisenä osana tarinankerrontaa valkokankaalla. Tutkijoiden Michael A. Faberin ja John D. Mayerin vuonna 2009 tekemässä tutkimuksessa havaittiin, että yksityishenkilöt voivat luotettavasti tunnistaa tietyt arkkityypit runsaiden yksityiskohtaisten medialähteiden avulla. He totesivat myös, että ihmisten elämänkokemukset ja persoonallisuus näyttivät antavan heille eräänlaisen psykologisen resonanssin tiettyjen luomusten kanssa.[67, 68]

Jungilaisten arkkityyppien uskotaan vaikuttavan käsityksiin siitä, mikä koetaan ”coolina”. James Deanin ja Steve McQueenin kaltaiset näyttelijät on tunnistettu kapinallisiksi hylkijöiksi, jotka ilmentävät tietynlaista jungilaista arkkityyppiä maskuliinisuuden suhteen.[69]

Tohtori Jekyllin ja herra Hyden pahantahoinen herra Hyde on tulkittu jungilaisen analyysin kautta varjohahmona. Nykyelokuva on runsas arkkityyppisten kuvien lähde, josta useimmiten näkyy esimerkiksi sankariarkkityyppi, joka pelastaa päivän ja on nuori ja kokematon, kuten Luke Skywalker Star Warsissa,tai vanhempi ja kyyninen sankari, kuten Rick Blaine Casablancassa, [70, 65]

American Film Institute on nimennyt kaikkien aikojen suurimmaksi elokuvasankariksi Atticus Finch’in To Kill a Mockingbirdistä, joka täyttää kolme roolia arkkityyppien suhteen: isä, sankari ja idealisti. Häntä on kuvattu ”elokuvan puhtaimmaksi arkkityyppiseksi isäksi”.[71, 72, 73]

Klassinen esimerkki jungalaisista arkkityypeistä löytyy tohtori Jekyllin ja herra Hyden tarinasta. Varjo, ego ja persoona ovat esimerkkinä Jekyllin sisäisestä kamppailusta persoonallisuutensa toisen puolen, herra Hyden kanssa. Alkuperäisessä Star Wars -trilogiassa hahmot Luke Skywalker ja Darth Vader edustavat sankarin ja varjon arkkityyppejä.[70, 74]

Markkinoinnissa arkkityyppi on symboliikkaan perustuva genre brändille. Ajatus brändiarkkityyppien käytön markkinoinnissa on ankkuroida brändi-ikonia vasten, joka on jo upotettu ihmiskunnan omaantuntoon ja alitajuntaan. Sekä brändin omistajan että yleisön mielestä brändin arkkityyppien mukautuminen tekee brändistä helpompi tunnistaa.[75]

* Uusia brändejä syntyy jatkuvasti, joten nämä esimerkit voivat olla vanhentuneita. Periaate on, että brändäyksessä hyödynnetään tuotteen herättämiä arkkityyppisiä mielikuvia.

Kritiikki

Feministinen kritiikki on keskittynyt arkkityyppisen teorian näkökohtiin, joiden katsotaan olevan reduktionistisia (pelkistäviä ja yksinkertaistavia) ja jotka tarjoavat stereotyyppisen näkemyksen feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta.[76]

Carl Jungia on myös syytetty metafyysisestä essentialismista. Hänen psykologialtaan ja erityisesti hänen ajatukseltaan hengestä puuttuu tieteellinen pohja, mikä tekee opeista mystisiä. Jungin opit perustuvat olettamuksiin empiirisen tutkimuksen sijaan. Arkkityyppejä kritisoidaan myös siksi, että myyttien esittäminen yleismaailmallisina irrottaa myytit niiden todellisesta luomishistoriasta ja kulttuurisesta kontekstista.[77]

Arkkityypit pelkistävät kulttuuriset ilmaisut dekontekstualisoiduiksi (kontekstistaan irroitetuiksi) yleiskäsitteiksi, jotka riisuvat niiden ainutlaatuisen kulttuurikontekstin ja yksinkertaistavat monimutkaisen todellisuuden joksikin ”helposti ymmärrettäväksi”.[77]

Monet kriitikot painottavat, että arkkityypit lujittavat (länsimaisen) tulkitsijan kulttuurisia ennakkoluuloja. Moderni tiede on luonnehtinut arkkityyppejä eurokeskiseksi ja kolonialistiseksi välineeksi tasoittaa yksittäisten kulttuurien ja niiden tarinoiden erityispiirteitä suuren abstraktion palveluksessa. Tämä näkyy käsitteellistämisessä ”Toisesta”, jota voi edustaa vain rajoitettu egofiktio huolimatta sen ”perustavanlaisesta käsittämättömyydestä”.[78, 79]

Jotkut ovat syyttäneet Jungia ”primitivismin” romantisoidusta ja ennakkoluuloisesta edistämisestä arkkityyppiteorian avulla. Arkkityyppiteorian on katsottu olevan tieteellisesti falsifioimaton ja se on jopa kyseenalaistettu psykologisen ja tieteellisen tutkimuksen alueena. Jung mainitsee rajan kokeellisen ja kuvailevan psykologisen tutkimuksen välillä, näkemällä arkkityyppisen psykologian välttämättömyyden juurtuneena jälkimmäiseen leiriin, joka perustuu (jossain määrin) kliiniseen tapaustutkimukseen.[80]

Post-Jungilainen kritiikki pyrkii kontekstualisoimaan, laajentamaan ja muokkaamaan Jungin alkuperäistä arkkityyppejä koskevaa diskurssia. Michael Fordham suhtautuu kriittisesti taipumukseen liittää potilaiden tuottamia kuvia vain historiallisiin rinnasteisiin (esim. alkemiasta, mytologiasta tai kansanperinteestä). Potilas, joka tuottaa arkkityyppistä materiaalia, jolla on silmiinpistäviä alkemiallisia yhtäläisyyksiä, on vaarassa erota aiempaa enemmän nykyelämästään.[5]

Lähteet

https://en.wikipedia.org/wiki/Jungian_archetypes
https://www.structural-learning.com/post/carl-jungs-archetypes

1. Weiner, Michael O.; Gallo-Silver, Les Paul (2018). The Complete Father: Essential Concepts and Archetypes. Jefferson, NC: McFarland. p. 5. ISBN 978-1-4766-6830-7.
2. Stevens, Anthony (1999). On Jung: Updated Edition (2nd ed.). Princeton, N.J.: Princeton University Press. p. 215. ISBN 069101048X. OCLC 41400920.
3. Stevens, Anthony in ”The archetypes” (Chapter 3.) Ed. Papadopoulos, Renos. The Handbook of Jungian Psychology (2006)
4. Stevens, Anthony (2015). Living Archetypes: The selected works of Anthony Stevens. Oxon: Routledge. p. 141. ISBN 978-1-317-59562-5.
5. Andrew Samuels, Jung and the Post-Jungians ISBN 0415059046, Routledge (1986)
6. C. G. Jung, Synchronicity (London 1985) p. 140
7. Jung 1928:Par. 300
8. Munro, Donald; Schumaker, John F.; Carr, Stuart C. (2014). Motivation and Culture. Oxon: Routledge. p. 2027. ISBN 9780415915090.
9. Packer, Sharon (2010). Superheroes and Superegos: Analyzing the Minds Behind the Masks: Analyzing the Minds Behind the Masks. Santa Barbara, CA: ABC-CLIO. p. 82. ISBN 978-0-313-35536-3.
10. (CW 9, pt 1, para. 155)
11. O’Brien, John A. (2017). ”The Healing of Nations”. Psychological Perspectives. 60 (2): 207–214. doi:10.1080/00332925.2017.1314701. S2CID 149140098.
12. Papadopoulos, Renos K. (2006). The Handbook of Jungian Psychology: Theory, Practice and Applications. New York: Routledge. pp. 76, 84, 85. ISBN 1-58391-147-2.
13. Coleman, Donatella Spinelli (2011). Filming the Nation: Jung, Film, Neo-Realism and Italian National Identity. New York: Routledge. p. 32. ISBN 978-0-415-55513-5.
14. Shamdasani, Sonu; Sonu, Shamdasani (2003). Jung and the Making of Modern Psychology: The Dream of a Science. Cambridge: Cambridge University Press. p. 309. ISBN 0-521-53909-9.
15. Jacobi, Jolande (7 February 2017). ”COMPLEX, ARCHETYPE, SYMBOL in the Psychology of C.G. Jung”. appliedjung.com.
16. Hoerni, Ulrich; Fischer, Thomas; Kaufmann, Bettina, eds. (2019). The Art of C.G. Jung. W. W. Norton & Company. p. 260. ISBN 978-0-393-25487-7.
17. Stevens, Anthony Archetype Revisited: an Updated Natural History of the Self. Toronto, ON.: Inner City Books, 2003. p. 74.
18. Cambray, Joseph; Carter, Linda (2004). Analytical Psychology: Contemporary Perspectives in Jungian Analysis. Hove: Brunner-Routledge. p. 43. ISBN 1-58391-998-8.
19. Aziz, Robert (1990). C. G. Jung’s Psychology of Religion and Synchronicity. Albany, NY: SUNY Press. p. 54. ISBN 0-7914-0166-9.
20. Dryden, Windy; Reeves, Andrew (2013). The Handbook of Individual Therapy, Sixth Edition. Thousand Oaks, CA: SAGE. p. 76. ISBN 978-1-4462-0136-7.
21. Jung, C.G. (1947/1954/1960), Collected Works vol. 8, The Structure and Dynamics of the Psyche, pp. 187, 211–216 (¶384, 414–420). ”Just as the ’psychic infra-red,’ the biological instinctual psyche, gradually passes over into the physiology of the organism and thus merges with its chemical and physical conditions, so the ’psychic ultra-violet,’ the archetype, describes a field which exhibits none of the peculiarities of the physiological and yet, in the last analysis, can no longer be regarded as psychic, although it manifests itself psychically.”
22. Hutchison, Elizabeth D. (2019). Dimensions of Human Behavior: Person and Environment. Thousand Oaks, CA: SAGE Publications. p. 176. ISBN 978-1-5443-3929-0.
23. Wilber, Ken (1998). The Essential Ken Wilber. Boston, MA: Shambhala Publications. p. 147. ISBN 978-1-57062-379-0.
24. Wellings, Nigel; McCormick, Elizabeth Wilde (2000). Transpersonal Psychotherapy. Thousand Oaks, CA: SAGE. p. 10. ISBN 978-1-4462-6615-1.
25. Wilber, Ken (2001). Eye to Eye: The Quest for the New Paradigm. Boston, MA: Shambhala Publications. p. 218. ISBN 1-57062-249-3.
26. Wilber, Ken (2014). The Atman Project: A Transpersonal View of Human Development. Quest Books. ISBN 978-0-8356-3092-4.
27. Stevens, Anthony (2016). Living Archetypes: The selected works of Anthony Stevens. New York, NY: Routledge. p. 155. ISBN 978-1-138-81767-8.
28. Papadopoulos, Renos K. (2006). The Handbook of Jungian Psychology: Theory, Practice and Applications. New York: Routledge. pp. 76, 84, 85. ISBN 1-58391-147-2.
29. Jones, Raya A.; Gardner, Leslie (2019). Narratives of Individuation. Oxon: Routledge. ISBN 978-0-429-51470-8.
30. Jung, quoted in J. Jacobi, Complex, Archetype, Symbol (London 1959) p. 114
31. Smith, Clare (2016). Jack the Ripper in Film and Culture: Top Hat, Gladstone Bag and Fog. London: Springer. p. 39. ISBN 978-1-137-59998-8.
32. C. G. Jung, Two Essays on Analytical Psychology (London 1953) p. 108
33. Pennington, Donald (2018-04-17). Essential Personality. Routledge. ISBN 978-1-134-66598-3.
34. Adeola, FA (2007-09-05). ”Baba: Men and fatherhood in South Africa”. Gender and Behaviour. 5 (1). doi:10.4314/gab.v5i1.23383. ISSN 1596-9231.
35. Mattoon, Mary Ann; Hinshaw, Robert (2003). Cambridge 2001: Proceedings of the Fifteenth International Congress for Analytical Psychology. Einsiedeln, Switzerland: Daimon. p. 159. ISBN 3-85630-609-9.
36. ”The Jungian Shadow”. Society of Analytical Psychology. Retrieved 2023-03-17.
37. Fordham, Michael Explorations Into the Self (Library of Analytical Psychology) Karnac Books, 1985.
38. Schlinger, Henry D. Jr; Poling, Alan (2013). Introduction to Scientific Psychology. New York: Springer Science & Business Media. p. 293. ISBN 978-1-4899-1895-6.
39. ”The Jungian Shadow”. Society of Analytical Psychology. Retrieved 2023-03-16.
40. Contemporary Fairy-Tale Magic: Subverting Gender and Genre. Leiden: BRILL. 2020. p. 198. ISBN 978-90-04-41898-1.
41. Shelburne, Walter A. (1988). Mythos and Logos in the Thought of Carl Jung: The Theory of the Collective Unconscious in Scientific Perspective. New York: SUNY Press. p. 62. ISBN 978-0-88706-695-5.
42. Jung, C. G. (1964). Man and his symbols. Marie-Luise von Franz, Joseph L. Henderson, Aniela Jaffé, Jolande Jacobi. Garden City, NY. ISBN 0-385-05221-9. OCLC 224253.
43. Sollod, Robert N.; Monte, Christopher F. (2008). Beneath the Mask: An Introduction to Theories of Personality, Eight Edition. Hoboken, NJ: John Wiley & Sons. p. 165. ISBN 978-0-471-72412-4.
44. Stevens, Anthony (2004). Archetype Revisited: An Updated Natural History of the Self. London: Routledge. p. 73. ISBN 1-58391-108-1.
45. Runco, Mark A.; Pritzker, Mark A.; Pritzker, Steven R. (1999). Encyclopedia of Creativity, Volume 2 I-Z. San Diego: Academic Press. p. 539. ISBN 0-12-227077-0.
46. Almaas, A. H. (2000-09-05). The Pearl Beyond Price: Integration of Personality into Being, an Object Relations Approach. Shambhala Publications. ISBN 978-0-8348-2499-7.
47. Jung, Emma; Franz, Marie-Luise von (1998). The Grail Legend. Princeton, NJ: Princeton University Press. p. 36. ISBN 0-691-00237-1.
48. Papadopoulos, Renos The Handbook of Jungian Psychology 2006
49. C. G. Jung, ”Approaching the Unconscious” in C. G. Jung ed., Man and his Symbols (London 1978) p. 58
50. Rancour, Patrice (1 December 2008). ”Using Archetypes and Transitions Theory to Help Patients Move From Active Treatment to Survivorship”. Clinical Journal of Oncology Nursing. 12 (6): 935–940. doi:10.1188/08.CJON.935-940. PMID 19064387.
51. Joseph Henderson, ”Ancient Myths and Modern Man”, in Jung ed., Symbols p. 123
52. Leach, Edmund (1974). Lévi Strauss. Fontana/Collins. p. 16. OCLC 894883903.
53. Stevens, Anthony (2015-06-29). Archetype Revisited: An Updated Natural History of the Self. London: Routledge. doi:10.4324/9781315740515. ISBN 978-1-315-74051-5.
54. Major, J.C. (October 2021). ”Archetypes and code biology”. Biosystems. 208: 104501. Bibcode:2021BiSys.20804501M. doi:10.1016/j.biosystems.2021.104501. PMID 34364930.
55. Freud, Sigmund (2013). Introductory Lectures On Psychoanalysis. Digireads.Com. ISBN 978-1-4209-4782-3. OCLC 1124418846.
56. R Langs. Fundamentals of Adaptive Psychotherapy and Counseling. (London 2004)
57. R Langs. Freud on a Precipice. How Freud’s Fate pushed Psychoanalysis over the Edge. (Lanham MD: 2010)
58. Butler, Jason A. (2014-04-03). Archetypal Psychotherapy. Routledge. doi:10.4324/9781315856803. ISBN 978-1-315-85680-3.
59. Hillman, James (2013). The Essential James Hillman: A Blue Fire. Hove: Taylor and Francis. ISBN 978-1-317-79961-0. OCLC 862611224.
60. Hillman, James (1992). Re-visioning psychology. HarperPerennial. ISBN 0-06-090563-8. OCLC 999588737.
61. Greco, Frank A.; Deutsch, Curtis K. (January 2017). ”Carl Gustav Jung and the psychobiology of schizophrenia”. Brain. 140 (1): e1. doi:10.1093/brain/aww273. ISSN 0006-8950. PMID 28031224.
62. Eisner, Robert (1987). The Road to Daulis: Psychoanalysis, Psychology, and Classical Mythology. Syracuse University Press. pp. 75–105. ISBN 9780815602101.
63. Brown, Eric D. (1978). ”Symbols of Transformation: A Specific Archetypal Examination of the ’Wife of Bath’s Tale'”. The Chaucer Review. 12 (4): 202–217. JSTOR 25093434.
64. Kishbaugh, Geoffrey (1 April 2016). Becoming Self: A Jungian Approach to Paradise Lost. Masters Theses (Thesis).
65. Allison, Scott T.; Goethals, George R. (2011). Heroes: What They Do and Why We Need Them. Oxford University Press. pp. 3–17, 199–200. ISBN 9780199739745.
66. Darowski, Emily; Darowski, Joseph (2016-06-01). ”Carl Jung’s Historic Place in Psychology and Continuing Influence in Narrative Studies and American Popular Culture”. Swiss American Historical Society Review. 52 (2). ISSN 0883-4814.
67. Hauke, Christopher; Alister, Ian (2001). Jung and Film. Psychology Press. pp. 1–13. ISBN 9781583911334.
68. Faber, Michael A.; Mayer, John D. (1 June 2009). ”Resonance to archetypes in media: There’s some accounting for taste”. Journal of Research in Personality. 43 (3): 307–322. doi:10.1016/j.jrp.2008.11.003.
69. Hall, Garret (April 2013). The Jungian Psychology of Cool: Ryan Gosling and the Repurposing of Midcentury Male Rebels. Proceedings of The National Conference On Undergraduate Research (NCUR) 2013. University of Wisconsin La Crosse, WI. CiteSeerX 10.1.1.911.5375.
70. Iaccino, James F. (1998). Jungian reflections within the cinema : a psychological analysis of sci-fi and fantasy archetypes. Westport, Conn.: Praeger. ISBN 978-0-313-02208-1. OCLC 518434605.
71. Campbell, Duncan (June 12, 2003). ”Gregory Peck, screen epitome of idealistic individualism, dies aged 87”. The Guardian. Retrieved April 7, 2020.
72. Higgins, Gareth (2013). Cinematic States: Stories We Tell, the American Dreamlife, and How to Understand Everything*. Conundrum Press. ISBN 9781938633348.
73. ”Jungian Archetypes” (PDF). https://www.karmasherabnamdak.org. May 2021. {{cite
web}}: External link in |website= (help)
74. Sandu, Elena-Daniela (2020). ”The Jungian Archetypes and the Conflict with the Double Self in the Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde”. Studia Universitatis Babes-Bolyai – Philologia. 65 (3): 285–294. doi:10.24193/subbphilo.2020.3.21. ISSN 1220-0484. S2CID 243218407.
75. Mark, M., & Pearson, C. S. (2001). The hero and the outlaw: Building extraordinary brands through the power of archetypes. New York: McGraw-Hill.
76. Reed, Toni (2009). Demon-Lovers and Their Victims in British Fiction. University Press of Kentucky. ISBN 978-0-8131-9290-1.[page needed]
77. Holt, Douglas; Cameron, Douglas (2010). Cultural Strategy. Oxford University Press. ISBN 978-0-19-958740-7.[page needed]
78. Adam Frank, The Constant Fire: Beyond the Science vs. Religion Debate, 1st edition, 2009
79. Rowland, Susan (1999). C.G. Jung and Literary Theory: The Challenge from Fiction. New York: St. Martin’s Press. p. 198. ISBN 978-0-312-22275-8.
80. Shelburne, Walter A. (1988). Mythos and Logos in the Thought of Carl Jung: The Theory of the Collective Unconscious in Scientific Perspective. SUNY Press. ISBN 978-0-88706-693-1.[page needed]
81. Gundry, Mark; Gundry, Mark R. (2006). Beyond Psyche: Symbol and Transcendence in C.G. Jung. Peter Lang. ISBN 978-0-8204-7867-8.[page needed]

Text is available under the Creative Commons Attribution-ShareAlike License 4.0;