Ääriliikkeet yleistyvät vasemmalla ja oikealla, mutta myös poliittisen värikartan tummanvihreällä laidalla. Äärioikeistolainen retoriikka on normalisoitunut esimerkiksi Perussuomalaisilla ja puolueen reunamilla on avoimesti kansallissosialistisia arvoja tukevia ryhmiä. Somessa vihaa lietsotaan kulttuurisia, etnisiä ja seksuaalisia vähemmistöjä vastaan. Käänsin, kommentoin ja editoin äärioikeistolaisuutta käsittelevän Wikipedian esseen omaksi ilokseni, mutta myös jakaakseni tietoa.
Äärioikeisto saavutti Ruotsissa merkittävän voiton, kun rasismilla ja muukalaisvastaisuudella puoliavoimesti flirttaileva Ruotsidemokraatit nousi Ruotsin valtiopäivien toiseksi suurimmaksi puolueeksi.
Äärioikeistolle voidaan povata menestystä myös mm. Italian vaaleissa, jossa avoimesti äärioikeistolaisia arvoja edustaa mm. La Lega. Ranskassa Marine Le Penin johtaman Kansallisen rintaman (Rassemblement National) kannatus on vakaalla pohjalla ja Unkari uhkaa luisua anti-demokraattiseen ja anti-liberaaliin fasismiin.
Venäjää hallitsee ultranationalistiset, imperialistiset ja fasistiset (rushistiset) voimat. Puola ja eräät muut entiset itäblokin valtiot ovat kaventaneet demokratiaa, oikeusvaltioperiaatetta, ihmisoikeuksia ja sananvapautta.
USA:n tiedustelutietojen mukaan Venäjä on rahoittanut vuoden 2014 jälkeen äärioikeistolaisia puolueita ja poliitikkoja ainakin 300 miljoonalla dollarilla useissa valtioissa (USA:ssa, Ranskassa, Italiassa,.. Ehkä myös Suomessa?).
Oliko Brexit Venäjän rahoittama hybridioperaatio? Alexandr Dugin kuvaili hybridi- ja informaatiovaikuttamista Euroopan heikentämiseksi jo 1997 kirjassaan: ”Geopolitiikan perusteet: Venäjän geopoliittinen tulevaisuus”. Tapahtumat Euroopassa rinnastuvat hyvin siihen, mitä Dugin kirjoitti ja opetti.
- Dugin pyrki nuorena muotoilemaan ”venäläistä fasismia” ja sen ideoita ja lainasi joitain varhaisia ajatuksiaan natseilta. Nykyään hän katsoo kannattavansa traditionalistista ”neljättä poliittista teoriaa”, jonka hän erottaa sekä liberalismista, sosialismista että fasismista.Duginilla on yhteyksiä Euroopan äärioikeistoon, esimerkiksi Ranskassa. Vuonna 2014 Ranskassa nousi skandaali, kun kävi ilmi, että venäläispankki rahoitti Marine Le Penin johtamaa Kansallista rintamaa 49 miljoonalla eurolla.
Äärioikeistolaisten ideologioiden ymmärtäminen on tärkeää, jos haluamme säilyttää vapaan, tasa-arvoisen, demokraattisen ja avoimen oikeusvaltion.
Hitlerin NSDAP valittiin demokraattisesti, mutta se hallitsi totalitaristisesti Saksaa 1933-1945 tunnetuin seurauksin. Vladimir Putin on rakentanut venäläistä ultrakansallismielistä ja imperialistista rushismia vuosituhannen alkupuolelta alkaen.
Äärioikeistolainen ideologia on pelon ja vihan uskonto. Sellaisena se on uhka vähemmistöille, rauhalle, ihmisoikeuksille ja sääntöpohjaiselle maailmanjärjestykselle.
Saatteeksi
Oikeisto ja vasemmisto ymmärretään usein talouspoliittisina ideologioina, joiden ääripäissä on kovan linjan kapitalismi ja marxilainen kommunismi.
Vasemmisto-oikeisto jaottelulla viitattiin alkuaan konservatiiviseen ja uudistusmieliseen politiikkaan. Oikealla istuivat perinteistä sääty-yhteiskuntaa kannattavat ja vasemmalla uudistusmieliset ja sääty-yhteiskuntaa vastustavat päättäjät.
Äärioikeistolainen politiikka, jota kutsutaan myös radikaalioikeistolaiseksi ja laitaoikeistolaiseksi, on politiikkaa, joka sijoittuu poliittisen spektrin oikealle äärilaidalle. Ideologiassa korostuvat usein autoritaarisuus ja ultranationalistisuus. Siihen liittyy myös nativistisia aatteita ja suuntauksia.[1]
- Ultranationalismi on äärimmäistä nationalismia, joka korostaa yhden valtion tai kansalaisuuden ylivertaisuutta muihin verrattuna. Ultranationalismi yhdistettynä ajatukseen ”kansallisesta uudelleensyntymisestä” on keskeistä fasismissa.Janusz Bugajskin mukaan ultranationalismi äärimmäisissä ja kehittyneimmissä muodoissaan muistuttaa fasismia siinä esiintyvien ksenofobisen, muita valtioita halveksuvan autoritäärisen ja totalitaristisen politiikan järjestelyn suhteen.
- nativistiset liikkeet, vastustavat vieraita kulttuureja
Historiallisesti äärioikeistolla viitataan tavallisesti fasismiin, natsismiin ja falangismiin. Nykyisin äärioikeistolaiseen politiikkaan kuuluvat uusfasismi, uusnatsismi, Third Position, alt-right, valkoinen ylivalta ja muut ideologiat tai organisaatiot, joissa on autoritaarisia piirteitä, kuten:
Lisään listaan Alexandr Duginin ultranationalistisen neljännen poliittisen teorian, joka on saavuttanut suosiota Venäjällä. Putinin nykypolitiikassa on selviä viitteitä Duginin uudesta geopolitiikasta.
Äärioikeistolainen politiikka on käytännössä aina johtanut sortoon, poliittiseen väkivaltaan, vähemmistöjen vainoon, pakotettuun assimilaatioon, etnisiin puhdistuksiin ja kansanmurhiin etnisten ryhmien ideologisen ja väitetyn eriarvoisuuden vuoksi.
Äärioikeistolaista ideologiaa perustellaan uhalla, jonka tietyt vähemmistöt muodostavat alkuperäiselle etniselle ryhmälle ja sen puhtaudelle, kansakunnalle, valtiolle, uskonnolle, hallitsevalle kulttuurille tai konservatiivisille sosiaalisille instituutioille [3][4][5][6].
Oman lisänsä oikeistopopulistiseen poliittiseen debattiin tuo äärioikeistolaiset salaliittoteoriat, jotka elävät verkon hämärämmillä kulmilla omaa elämäänsä. Ne ovat muuttuneet yllättävän vähän 100-200 vuodessa, mutta se ei ole vähentänyt niiden suosiota.
Salaliittojen aikaa kestävä luonne vahvistaa Brandolinin lakia, eli hevonpaskan epäsymmetriaperiaatetta: Brandolinin laki, tai tarkemmin hevonpaskan epäsymmetriaperiaate toteaa: ”The amount of energy needed to refute bullshit is an order of magnitude bigger than to produce it.”
Yleiskatsaus: Mitä on oikeistolaisuus?
Äärioikeistoa on loogista tarkastella suhteessa konservatiiviseen oikeistoon.
Oikeistopolitiikka määritellään yleensä vasemmistolaisen politiikan vastakohdaksi. Vasemmisto-oikeistolainen poliittinen spektri on yksi laajimmin hyväksytyistä poliittisista jaoitteluista.
Käsitteenä oikeisto voi viitata poliittisen puolueen tai järjestelmän osaan, joka kannattaa vapaata yrittäjyyttä, yksityisomistusta, yksilön vahvoja oikeuksia ja valtion vähäistä sääntelyä sekä tyypillisesti perinteisiä arvoja (koti, uskonto, isänmaa, perinteet, yhtenäinen kansa, laki: kuri ja järjestys).
Oikeistoon kuuluvat yleisemmin sosiaalikonservatiivit ja finanssikonservatiivit, kun taas pieni vähemmistö oikeistoliikkeistä, kuten fasistit, kannattaa antikapitalistista järjestelmää. Oikeistoon kuuluu lisäksi ryhmiä, jotka ovat kulttuurisesti liberaaleja, mutta verotuksellisesti konservatiivisia, kuten oikeistolibertaarit.
Yleiskatsaus: äärioikeistolaisuus
Äärioikeistolaisen maailmankuvassa voi havaita organisistisiä vivahteita. Alkuaan biologiasta omaksutun filosofisen näkemyksen mukaan yhteiskunta toimii täydellisenä, järjestäytyneenä ja homogeenisena elävänä olentona, jossa yksilöillä on oma hierarkkisesti ja tarkasti määritelty asemansa.
Organisistinen filosofia mukautetaan yhteiskuntaan (valtioon), jossa suositaan hierarkkista jakoa etnisen alkuperän, kansallisuuden, uskonnon, rodun, kallonmuodon, seksuaalisuuden, älyn yms. seikkojen perusteella.
Äärioikeisto vastustaa universalismia ja globalismia sekä kaikenlaista etnisten ja kulttuuristen vaikutteiden sekoittumista. Ideologia tukee autofiliaa, alterofobiaa ja ksenofobiaa. Ajattelu idealisoi ”meidät” suhteessa ”heihin”, jotka eivät kuulu meihin etnisen taustansa, uskontonsa, seksuaalisen identiteettinsä, kehitysvammaisuuden tms. tekijöiden vuoksi.
Äärioikeistolaisessa ajattelussa korostuu myyttiset narratiivit oman kansan historiallisesta merkityksestä ja sankarillisuudeesta. Rodullinen ylivertaisuus voi olla Jumalan määräämä taikka fysiologinen, älyllinen ja geneettinen ominaisuus, mutta se korostuu uskona oman kansan ja kulttuurin absoluuttiseen paremmuuteen ja pelkona siihen, että kansa heikkenee sekoittuessaan muihin etnisiin tai kulttuurisiin ryhmiin.
Äärioikeistolaiselle ajattelulle ei ole vierasta heikommaksi katsotun kansallisen aineksen kitkeminen väestöstä eutanasialla. Tällainen hyytävä ajattelu oli melko hyväksyttyä ja yleistä vielä viime vuosisadan alkupuolella.
Organisismi on biologiasta johdettu filosofinen oppi, jonka mukaan maailmankaikkeutta ja sen eri osia (kuten ihmisyhteisöt) tulee pitää elävinä ja luonnollisesti järjestäytyneinä, aivan kuten eläviä organismeja.
Yhteiskunnallisen aseman kannalta olennaista on teoria, jonka mukaan orgaaniset elementit eivät ole uinuvia ”asioita sinänsä”, vaan dynaamisia komponentteja kattavassa järjestelmässä, joka kokonaisuudessaan on alati muuttuva.
Organisismi kukoisti jonkin aikaa saksalaisen romantiikan intellektuelliliikkeen aikana. Friedrich Wilhelm Joseph Schelling piti sitä tärkeänä periaatteena biologisten tutkimusten alalla.
John Scott Haldane oli ensimmäinen biologi, joka käytti termiä laajentaakseen filosofista kantaansa vuonna 1917. Monet 1900-luvun akateemikot ja ammattilaiset, kuten Theodor Adorno ja Albert Dalcq, seurasivat Haldanen jälkiä.
Organisismia on myös käytetty luonnehtimaan erilaisten 1800-luvun lopun yhteiskuntatieteilijöiden esittämiä käsityksiä, jotka rinnastivat sosiaaliset järjestelmät luonnollisten organismien – ja yksilöt organismin solujen kanssa.
Tällaista orgaanista sosiologiaa esittivät muun muassa Alfred Espinas, Paul von Lilienfeld, Jacques Novicow, Albert Schäffle, Herbert Spencer ja René Worms.
Hitler ja eräät muut Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ( Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei, NSDAP) jäsenet omaksuivat aikansa filosofeilta ontologis-epistemologisia ja teoreettisia näkökulmia ekologiseen antropologiaan, tieteelliseen rasismiin, organisistiseen yhteiskunnalliseen malliin sekä monimutkaisten järjestelmien muodostamiseen ja orgaanis-rodullisten yhteiskuntien teoretisointiin.
Yksi merkittävimmistä ideologisista vaikuttajista natseihin oli 1800-luvun saksalainen nationalistifilosofi Johann Gottlieb Fichte, jonka teokset olivat inspiroineet Hitleriä ja muita natsipuolueen jäseniä ja joista laadittiin Völkisch-nationalismin perusta.
Tavoitteista laajemmin
Äärioikeisto pyrkii absolutisoimaan kansojen, rotujen, yksilöiden tai kulttuurien väliset erot, koska ne häiritsevät pyrkimystä ”suljettuun” ja luonnollisesti järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Erottelu on edellytys vahvan yhteiskunnan ja kansan metafyysiselle uudelleensyntymälle.
Äärioikeistolaiset kokevat yhteisönsä (kansan/valtion) rappiotilassa, jonka rappiota hallitseva eliitti (esim. vihervasemmistolaiset) ylläpitää ja vahvistaa. Tässä viitekehyksessä äärioikeisto määrittelee ajamansa ideologian luonnolliseksi, järkeväksi vaihtoehdoksi. Politiikan tehtävä on pelastaa valtio tuholta (kuten islamisaatiolta, vihervasemmistolaisuudelta, homosaatiolta ja monikulttuurisuudelta).
Äärioikeisto vastustaa sekä kansallista poliittista järjestelmää (edustuksellisen demokratia, monipuoluejärjestelmä, oikeusvaltioperiaate) että globaalia geopoliittista järjestystä, kuten Euroopan unionia ja Yhdistyneitä kansakuntia (mukaan lukien näiden instituutioiden arvot: poliittinen liberalismi ja tasa-arvoinen humanismi, oikeusvaltioperiaate, universaalit ihmisoikeudet). Näistä järjestelmistä on äärioikeistolaisen filosofian mukaan luovuttava tai ne on puhdistettava (tarvittaessa pakkoa ja väkivallaltaa hyödyntäen) kaikista epäpuhtauksista ja haitallisista elementeistä.
Äärioikeistolainen yhteisö on idealisoitu suurten arkkityyppisten hahmojen (kultainen aika, pelastaja, rappio ja globaalit salaliittoteoriat) kautta. Ne myös ylistävät ei-rationalistisia ja ei-materialistisia arvoja.
Politologi Cas Mudde väittää, että äärioikeisto voidaan nähdä yhdistelmänä neljästä laajasti määritellystä käsitteestä:
- eksklusivismista (rasismi, muukalaisviha, etnosentrismi, etnopluralismi, šovinismi tai hyvinvointišovinismi),
- antidemokraattisuus ja anti-individualismi (persoonallisuuskultti, hierarkkismi, monismi, populismi, monipuoluevastaisuus, organisistinen valtionäkemys),
- traditionalistinen arvojärjestelmä(esim. laki ja järjestys, perhe, etninen, kielellinen ja uskonnollinen yhteisö)
- sosioekonominen ohjelma, joka yhdistää korporatiivisuuden, tiettyjen sektoreiden valtion hallinnan, agrarismin ja vaihtelevan uskon sosiaalidarwinististen markkinavoimien vapaaseen leikkiin.
Mudden mukaan äärioikeiston tulee jakaa maltillisiin ja radikaaleihin suuntauksiin niiden poissulkemisasteen ja essentialismin mukaan. [7][8]
Benito Mussolini, diktaattori ja äärioikeistolaisen italialaisen fasismin perustaja
Määritelmiä | vertaileva analyysi
The Encyclopedia of Politics: The Left and the Right toteaa, että äärioikeistopolitiikkaan kuuluvat ”henkilöt tai ryhmät, joilla on äärimmäisiä nationalistisia, muukalaisvihamielisiä, rasistisia, uskonnollisesti fundamentalistisia tai muita taantumuksellisia näkemyksiä”.
Vaikka termiä äärioikeisto käytetään tyypillisesti fasisteihin ja uusnatseihin, sitä on käytetty myös viittaamaan oikeistopolitiikan valtavirran oikealla laidalla oleviin henkilöihin ja ryhmiin. [9]
Politologi Lubomír Kopečekin mukaan ”nykyajan äärioikeiston selkein määritelmä saattaa olla Cas Mudden Länsi-Euroopan alueelle ehdottama neljän elementin yhdistelmä nationalismista, muukalaisvihasta, laista ja järjestyksestä sekä hyvinvointišovinismista.” [10]
Näihin käsitteisiin tukeutuen äärioikeistolainen politiikka ei rajoitu autoritaarisuuden, antikommunismin ja nativismin oppeihin. Väitteet siitä, että ylemmillä ihmisillä pitäisi olla suuremmat oikeudet kuin alemmilla ihmisillä yhdistetään usein äärioikeistoon, koska äärioikeisto on historiallisesti suosinut elitististä ja sosiaalidarwinistista yhteiskunnallista hierarkiaa, joka perustuu uskoon oletetun ylivoimaisen kansanosan hallinnon legitiimiydestä verrattuna alempaan kansanosaan.[10][11][12]
Kansallisuuden, kulttuurin ja muuttoliikkeen sosiokulttuurisen ulottuvuuden äärioikeistolainen tulkinta on, että etnisten, rodullisten tai uskonnollisten ryhmien tulee pysyä erillään, koska meidän on asetettava oman kansallisen ryhmämme edut etusijalle (vrt. MAGA).[13]
Länsi-Euroopassa äärioikeistopuolueet ajavat maahanmuuttoa sekä globalismia ja Euroopan unionia vastustavaa politiikkaa. Puolueet ovat nationalistisia ja muukalaisvihamielisiä. Äärioikeiston nationalismi on etnistä ja rodullista nationalismia liberaalin kansalaisnationalismin sijaan.
Monien äärioikeistolaisten ideologioiden ajattelussa korostuu antiliberaali politiikka, kuten vähemmistöjen oikeuksien ja monikulttuurisuuden vastustaminen.
-
Suurin ero monikulttuurisuuden ja pluralismin välillä on se, että monikulttuurisuudessa ei ole hallitsevaa kulttuuria, mutta pluralismissa on hallitseva kulttuuri.
-
Sekä monikulttuurisuus että pluralismi ovat kulttuurisen monimuotoisuuden (kulttuuridiversiteetin) ilmiöitä.
- Monikulttuurisuus tarkoittaa erilaisten uskonnollisten, etnisten tai kulttuuristen ryhmien rinnakkaiseloa yhteiskunnassa.
- Sitä vastoin kulttuurinen pluralismi viittaa ilmiöön, jossa vähemmistöryhmät osallistuvat täysimääräisesti yhteiskuntaan, mutta säilyttävät kulttuurierot.
1990-luvulla maahanmuuttajavastaisia työntekijöitä ja toimihenkilöitä houkuteltiin taloudellista liberalismia tukevaan äärioikeistolaiseen liikkeeseen. 2000-luvulla poliittinen suunta fokusoitui hyvinvointišovinismiin. [14]
Länsi-Euroopan ja kommunismin jälkeisen Keski-Euroopan äärioikeistoa analysoituaan Kopeček kirjoitti: ”Keski-Euroopan äärioikeistolle oli tyypillistä vahva antikommunismi, paljon selvemmin kuin Länsi-Euroopassa”.
Kopeček päätteli, että Keski-Euroopan äärioikeistopuolueiden vertailu Länsi-Euroopan puolueisiin vahvistaa, että ”neljä äärioikeistoa määrittävää elementtiä ovat läsnä myös Keski-Euroopassa, vaikkakin hieman muunnetussa muodossa. Tämä toteutuu riippumatta erilaisista poliittisista, taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista. [10]
Amerikkalaisessa ja yleisemmin anglosaksisessa maailmassa yleisin termi on ”radikaalioikeisto”, jolla on laajempi merkitys kuin eurooppalaisella radikaalioikeistolla.[15][10]
Mudde määrittelee amerikkalaisen radikaalioikeiston ”nativismin, populismin ja keskushallintoon kohdistuvan vihamielisyyden opiksi, joka kehittyi toisen maailmansodan jälkeen ultranationalismin, antikommunismin, kristillisen fundamentalismin, muukalaisvastaisuuden ja militarismin yhdistelmäksi.[15]
Jodi Dean väittää, että ”äärioikeistolaisen antikommunismin nousu monissa maissa” tulisi tulkita ”pelon politiikkana, joka hyödyntää kapitalismin synnyttämää tyytymättömyyttä ja vihaa” (vasemmistoliberaaleja, vihreitä ja ylikansallisia yhtiöitä kutsutaan ”kommunisteiksi” jos se palvelee äärioikeistolaista ideologiaa.”) [16]
Teoksessaan Hate in the Homeland: The New Global Far Right, Cynthia Miller-Idriss tarkastelee äärioikeistoa globaalina liikkeenä. Äärioikeisto on päällekkäisten antidemokraattisten, antiliberaalien, antiegalitaaristen ja valkoisten ylivaltaa ajavien uskomusten klusteri.
Nämä uskomukset sisällytetään autoritääriseen politiikkaan, etnisiin puhdistuksiin tai etniseen siirtolaisuuteen. Ideologialla perustellaan erillisten etnovaltioiden ja erillisalueiden perustamista rodullisten ja etnisten ominaisuuksien perusteella. [17]
Moderni debatti
Terminologia
Jean-Yves Camus’n ja Nicolas Lebourgin mukaan äärioikeistopolitiikan määritelmän epäselvyydet johtuvat siitä, että poliittiset vastustajat käyttävät äärioikeistolaisuutta leimakirveenä, jolla kaikki nationalismin muodot voidaan leimata italialaisen fasismin tai saksalaisen kansallissosialismin imitaatioiksi. [18]
Mudde huomauttaa, että termiä ei käytetä vain tieteellisiin tarkoituksiin, vaan myös poliittisiin tarkoituksiin. Monet kirjoittajat määrittelevät äärioikeistoliikkeen eräänlaiseksi omien arvojensa ja uskomustensa antiteesiksi. [19]
Vaikka tällaisen poliittisen liikkeen olemassaolo tunnustetaan laajalti tutkijoiden keskuudessa, äärioikeistoon liittyvät henkilöt hyväksyvät harvoin tämän tulkinnan ja suosivat ideologiastaan termejä kuten ”kansallinen liike” tai ”kansallinen oikeisto”.[18]
Keskustelua käydään myös siitä, kuinka osuvia nimikkeet uusfasisti tai uusnatsi ovat. Mudden sanoin termejä uusnatsi ja vähemmässä määrin uusfasismi käytetään yksinomaan puolueille ja ryhmille, jotka ilmoittavat haluavansa palauttaa Kolmannen valtakunnan tai lainaavat historiallista kansallissosialismia poliittisessa ohjelmassaan. [20]
Tärkeä kysymys on: pitäisikö äärioikeistolaiset puolueet leimata radikaaleiksi vai äärimmäisiksi?
Saksan liittovaltion perustuslakituomioistuin tekee tämän eron päättäessään, pitäisikö puolue kieltää vai ei. Ero äärioikeiston ja radikaalin oikeiston välillä on olemassa:
Äärioikeisto on vallankumouksellinen. Se vastustaa kansan demokraattista valtaa ja enemmistöhallintoa. Osa äärioikeistolaisista ryhmistä tukee poliittista väkivaltaa.
Radikaali oikeisto on reformistinen. Se hyväksyy vapaat vaalit, mutta vastustaa liberaalin demokratian eräitä peruselementtejä, kuten vähemmistöjen oikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta tai vallanjakoa. [21]
Akateemista kirjallisuutta analysoituaan Mudde päätteli, että tutkijat käyttävät monia äärioikeistoa kuvaavia termejä ristiin tai synonyymeinä (esim. äärioikeisto ja oikeistopopulismi).
Äärioikeiston suhde oikeistopolitiikkaan
Italialainen filosofi ja politologi Norberto Bobbio väittää, että asenteet eriarvoisuuteen ovat ensisijaisesti se, mikä erottaa vasemmistolaisen politiikan oikeistostolaisesta politiikasta.[22]
”vasemmiston ajattelussa ihmisten välinen eriarvoisuus nähdään keinotekoisena ja negatiivisena ilmiönä; valtion tehtävänä on korjata tämä eriarvoisuus. Oikeisto uskoo, että ihmisten välinen eriarvoisuus on luonnollinen ja myönteinen ilmiö, jota valtion tulisi joko tukea tai olla puuttumatta siihen.” [23]
Joidenkin oikeistopuolueiden agendalla voi havaita äärioikeistolaisia ajatuksia ja pyrkimyksiä: erityisesti ajatus siitä, että paremmassa asemassa olevien henkilöiden tulee hallita yhteiskuntaa, kun taas ei-toivotut elementit tulisi puhdistaa yhteiskunnasta. Ääritapauksissa tällainen ajattelu on johtanut kansanmurhiin.[24]
Charles Grant tekee eron fasismin ja äärioikeistolaisiksi miellettyjen oikeistonationalististen puolueiden (esim. Ranskan National Front) välillä. Mudde huomauttaa, että menestyneimmät eurooppalaiset äärioikeistopuolueet vuonna 2019 olivat entisiä valtavirran oikeistopuolueita, jotka ovat muuttuneet populistisiksi radikaalioikeistolaisiksi puolueiksi.[25][26]
Historioitsija Mark Sedgwickin mukaan ei ole yksimielisyyttä siitä mihin valtavirta päättyy ja mistä ääripää alkaa, ja jos tästä olisi koskaan päästy yksimielisyyteen, viimeaikainen poliittinen muutos haastaisi konsensuksen.[27]
Politiikan hevosenkenkäteorian mukaan ärivasemmistolla ja äärioikeistolla on enemmän yhteistä toistensa kanssa ääriliikkeinä kuin niillä on yhteistä keskustalaisten tai maltillisten kanssa. Hevosenkenkäteoria ei kuitenkaan saa tukea akateemisissa piireissä, ja sitä on kritisoitu toteamalla, että keskustalaiset ovat tukeneet äärioikeistolaisia ja fasistisia hallintoja.[28][29][30][31][32]
Kannatuksen luonne
Jens Rydgren luettelee havaintoja siitä, miksi yksilöt tukevat äärioikeistolaisia aatteita ja puolueita. Aihetta käsittelevä akateeminen kirjallisuus erottaa äänestäjien etuja, tunteita, asenteita ja mieltymyksiä käsittelevät kysyntäpuolen teoriat puolueohjelmia, puolueorganisaatioita ja poliittisten järjestelmien mahdollisuuksia käsittelevistä tarjontapuolen teorioista.[33]
Yleisimmät kysyntäpuolen teoriat ovat:
- sosiaalisen hajoamisen teesi:
Sosiaalisen hajoamisen teesi (anomie-social breakdown thesis) on teoria, jonka mukaan henkilöt, jotka ovat sosiaalisesti eristyksissä – jotka elävät sosiaalisesti rikkinäisissä yhteiskunnissa – tukevat todennäköisesti oikeistopopulistisia puolueita.Sosiaalisen hajoamisen teorian mukaan: kun perinteiset luokkaan ja uskontoon perustuvat yhteiskuntarakenteet ovat murtumassa, yksilöiltä puuttuu yhteenkuuluvuuden tunne, jota haetaan konservatiivisista ja etnontationalistisia arvoja ilmentävistä puolueista. Psykologisesti tällaisten puolueiden kannatus ja jäsenyys lisää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja itsevarmuutta.
- suhteellinen deprivaatioteesi:
Suhteellinen deprivaatio on koettua puutetta resursseista, kuten ravinto, elämäntapa, aktiviteetit ja palvelut, joihin yksilö tai ryhmä on tottunut tai joiden saavuttamista ihannoidaan yhteiskunnassa, johon he kuuluvat.Suhteellisen puutteen mittaaminen mahdollistaa objektiivisen vertailun yksilön tai ryhmän tilanteen välillä muuhun yhteiskuntaan verrattuna. Suhteellinen deprivaatio voi korostaa henkilön kokemaa tyytymättömyyttä, jos häneltä riistetään jotain, johon hän uskoo olevansa oikeutettu.
- modernisaatiohäviäjien teesi:
Modernisaatiohäviäjien teesi on Hans-Georg Betzin teoria, jonka mukaan yksilöt tukevat äärioikeistolaisia poliittisia puolueita, koska he haluavat kumota modernisaatioon liittyvät yhteiskunnalliset muutokset.Modernisaatiohäviäjien teoria on nähty kahden teorian (a) suhteellisen deprivaatioteorian ja (b) sosiaalisen hajoamisen teorian yhdistelmänä. Betz päättelee, että siirtyminen teollisesta taloudesta jälkiteolliseen talouteen on yksi tätä poliittista modernisaatioon liittyvää vastustusta selittävä näkökohta.
- etnisen kilpailun teesi:
Etnisen kilpailun teesi (etninen kilpailuteoria) on teoria, jonka mukaan yksilöt tukevat äärioikeistolaisia puolueita, koska he haluavat vähentää maahanmuuttajien kilpailua niukoista resursseista, kuten työpaikoista, asunnoista, pariutumismahdollisuuksista ja sosiaalietuuksista. [34]
Äärioikeistopuolueiden kannatuksen nousussa on nähty merkkejä siitä, että äänestäjät ovat hylänneet postmaterialistiset arvot.
Tämä teoria, joka tunnetaan käänteisenä postmaterialistisena teesinä (reverse post-material thesis), syyttää sekä vasemmistolaisia että liberaaleja puolueita postmaterialistisen agendan (feminismi, ympäristönsuojelu, LGBT) omaksumisesta. Post-materialistinen agenda vieraannuttaa perinteiset arvokonservatiiviset työväenluokan äänestäjät arvoliberaaleista puolueista.[35][36]
Eräässä toisessa tutkimuksessa väitetään, että äärioikeistopuolueisiin liittyvät henkilöt määrittävät, kehittyvätkö puolueet merkittäviksi poliittisiin toimijoiksi vai jäävätkö ne äänekkään opposition vihaisiksi pienpuolueiksi.[37]
Varhaiset akateemiset tutkimukset omaksuivat psykoanalyyttisiä selityksiä äärioikeiston tuelle.
Wilhelm Reichin vuonna 1933 julkaisu The Mass Psychology of Fascism esitti teorian, jonka mukaan kansallissosialistit tulivat valtaan Saksassa seksuaalisen sorron seurauksena.
Joillekin Länsi-Euroopan äärioikeistopuolueille maahanmuuttokysymyksestä on tullut puolueen identiteettiä hallitseva agenda. Maahanmuuttovastaisiksi profiloituneet puolueet voivat pääsääntöisesti toimia poliittisen kentän valtavirrassa, kuten Perussuomalaiset Suomessa ja Ruotsidemokraatit Ruotsissa. [38]
Äärioikeiston historia
Tausta
Ranskan suuri vallankumous (1789) loi suuren muutoksen poliittiseen ajatteluun haastamalla vakiintuneet hierarkkiset säätyjärjestelmää tukevat hallinnon mallit uusilla yleismaailmallista tasa-arvoa ja vapautta ihannoivilla aatteilla.[39]
Ranskan suuren vallankumouksen aikana syntyi moderni jako vasemmistolaiseen ja oikeistolaiseen politiikkaan. Demokraatit ja yleisen äänioikeuden kannattajat istuivat Ranskan edustajakokouksen vasemmalla puolella, kun taas monarkistit istuivat kauimpana oikealla. Tämä jako on yhä käytössä useimmissa parlamenteissa: uudistusmieliset istuvat vasemmalla ja konservatiivit oikealla.[18]
Liberalismin ja demokratian kiivaimmat vastustajat 1800-luvulla, kuten Joseph de Maistre ja Friedrich Nietzsche, arvostelivat voimakkaasti Ranskan vallankumousta.[39]
Ne, jotka puolsivat paluuta absoluuttiseen monarkiaan 1800-luvulla, kutsuivat itseään ”ultramonarkisteiksi” ja omaksuivat ”mystisen” ja ”providentialistisen” näkemyksen maailmasta, jossa kuninkaallisia dynastioita pidettiin ”jumalan tahdon varastoina”.
Liberaalin modernismin vastustus perustui uskomukseen, että hierarkia ja juurtuminen ovat tärkeämpiä kuin tasa-arvo ja vapaus, joista kaksi jälkimmäistä ovat dehumanisoivia.[40]
Äärioikeiston emergenssi
Vuoden 1917 bolshevikkivallankumouksen jälkeisessä Ranskan julkisessa keskustelussa äärioikeistolla tarkoitettiin äärivasemmiston vahvimpia vastustajia.[5]
Monet äärioikeiston ajattelijat kertoivat saaneensa poliittisen herätyksensä antimarxilaisesta ja tasa-arvoisuuden vastaisesta sosialismin määritelmästä, joka perustui a) sotilaalliseen toveruuteen, b) hylkäsi marxilaisen luokka-analyysin, jota Oswald Spengler oli kutsunut ”veren sosialismiksi” ja c) jota tutkijat kuvailevat joskus ”sosialistisen revisionismin” muodoksi.[41]
Heihin kuuluivat esimerkiksi Charles Maurras, Benito Mussolini, Arthur Moeller van den Bruck ja Ernst Niekisch.[42][43][44]
Monet oikeistolaiset ja vasemmistolaiset ajattelijat riitautuivat kansallismielisistä linjoista alkuperäisessä kommunistisessa liikkeessä. Karl Marx ja Friedrich Engels eivät hyväksyneet kansallismielisiä teorioita, koska heidän aatteensa mukaan ”työläisillä [ei ollut] maata”. [45]
Pääsyy ideologiseen hämmennykseen löytyy Ranskan ja Preussin välisen vuoden 1870 sodan seurauksista, jotka sveitsiläisen historioitsija Philippe Burrinin mukaan maalasivat uudelleen Euroopan poliittisen maiseman synnyttämällä idean antiindividualistisesta ”kansallisesta yhtenäisyydestä”, joka kohoaa oikeiston ja vasemmiston yläpuolelle.[44]
Kun käsite ”massat” tuotiin poliittiseen keskusteluun teollistumisen ja yleisen äänioikeuden kautta, alkoi muodostua uusi kansallisiin ja yhteiskunnallisiin ideoihin perustuva oikeisto, jota Zeev Sternhell on kutsunut ”vallankumoukselliseksi oikeistoksi” ja fasismin esikuvaksi. Vasemmiston ja nationalistien välistä kuilua korosti lisäksi antimilitarististen ja isänmaavastaisten liikkeiden, kuten anarkismin ja syndikalismin kehittyminen; niillä oli vielä vähemmän yhtäläisyyksiä äärioikeiston kanssa.[45]
Syndikalismi alkoi kehittää ”nationalistista mystiikkaa”, joka poikkesi vasemmistolaisuudesta kuin yö päivästä. Antisemitismistä tuli äärioikeiston uskontunnustus, mikä merkitsi irtiottoa perinteisestä taloudellisesta ”antijudaismista”, jota osa äärivasemmistoa puolusti. Kehitys hyödytti rodullisen ”toiseuden” ( alterity) pseudotieteellistä oppia.
Erilaisia nationalistisia liigoja, kuten Pan-German League tai Ligue des Patriotes alkoi muodostua eri puolilla Eurooppaa. Näiden yhteinen tavoite oli yhdistää massat sosiaalisista jakolinjoista piittaamatta.[46][47]
Völkisch ja vallankumouksellinen oikeisto
Sinisen divisioonan espanjalaiset falangistijoukot matkustavat San Sebastianiin
Völkisch-liike syntyi 1800-luvun lopulla. Se sai inspiraationsa saksalaisesta romantisimista ja sen viehtymyksestä keskiaikaiseen harmonisen ja hierarkkisen järjestykseen valtakuntaan.
”Veren ja maaperän” ihanteesta syntynyt liike oli 1900-luvulta lähtien lisääntyvän eksklusiivisen ja rodullisten mielleyhtymien seurauksena rasistinen, populistinen, agraarinen, romanttinen, nationalistinen ja antisemitistinen.[48]
Völkisch-liike idealisoi myytin ”alkuperäisestä kansasta”, jota vielä heidän aikanaan voitiin löytää Saksan maaseutualueilta. Se oli eräänlaista ”primitiivistä demokratiaa, joka oli vapaasti alistettu luonnolliselle eliitille”. [43]
Arthur de Gobineaun johtamat ajattelijat, Houston Stewart Chamberlain, Alexis Carrel ja Georges Vacher de Lapouge vääristelivät Darwinin evoluutioteoriaa puolustaakseen ”rotutaistelua” ja hygienististä näkemystä maailmasta. Völkisch-liikkeen teoretisoiman biomystisen ja alkukantaisen kansan puhtaus nähtiin vieraiden elementtien, erityisesti juutalaisten, turmelemana.[48]
Biomystisismi – tulkittuna Maurice Barrèsin käsitteellä ”maa ja kuolleet” – vaikutti esifasistiseen ”vallankumoukselliseen oikeistoon” kaikkialla Euroopassa. Alkukantaisen kansan puhtaudessa oli viitteitä fin de sièclen intellektuaalisesta hämmennyksestä. Fritz Sternin ”kulttuurinen epätoivo” hahmotteli modernin maailman rationalismin ja tieteellisyyden piiristä repeytyneestä ihmisestä.[49]
Ajattelulle oli ominaista vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen hylkääminen, vallankumoukselliset suuntaukset, kapitalismin vastaiset asenteet, populismi, väkivallan puolustaminen toimintakeinona ja kehotus yksilölliseen ja kollektiiviseen palingeneesiin (”regeneraatio, uudestisyntyminen”).[50]
Nykyaikainen ajattelu
Mark Sedgwick väittää, että nykyajan äärioikeistopolitiikan avainajattelijoilla on neljä keskeistä teemaa:
Apokalyptinen ajattelu alkaa Oswald Spenglerin teoksessa The Decline of the West, ja sitä jakavat Julius Evola ja Alain de Benoist. Ideologia jatkuu Pat Buchananin teoksessa The Death of the West sekä Euroopan islamisoitumisen peloissa. Äärioikeistolaiseen ideologiaan liittyy globaalin eliitin pelko. Globaalin eliitin uskotaan olevan vastuussa länsimaiden rappeutumisesta.
Ernst Jünger oli huolissaan juurettomista kosmopoliittisista eliiteistä, kun taas de Benoist ja Buchanan vastustivat johtajavaltiota (managerial state). Curtis Yarvin vastustaa ”Katedraalia”. Schmittin ystävä-vihollinen ero on inspiroinut ranskalaista Nouvelle Droite -ajattelua etnopluralismista, josta on tullut tärkeä suuntaus alt-right-liikkeessä, jossa se yhdistyy amerikkalaiseen rasismiin.[51]
Ranskalainen uusfasistinen kirjailija Maurice Bardèche esitteli vuonna 1961 eurooppalaista äärioikeistoa inspiroineessa kirjassaan ajatuksen, että fasismi voi selviytyä 1900-luvulla uudella metapoliittisella hahmolla, joka mukautetaan ajan muutoksiin.
Sen sijaan, että Bardèche olisi elvyttänyt tuomittuja hallintoja yksipuoluejärjestelmällä, salaisen poliisin ja autoritarismin malleilla, Bardèche väitti, että uuden fasismin teoreetikkojen tulisi edistää fasismin filosofista ydinideaa sen viitekehyksestä riippumatta; siis käsitystä, että vain fyysisesti terveempi, moraalisesti puhtaampi ja kansallisista eduista tietoisempi väestönosa voi parhaiten edustaa yhteisöä ja palvella vähemmän lahjakkaita siinä, mitä Bardèche kutsuu uudeksi ”feodaaliseksi sopimukseksi”.[6][52]
Toinen vaikuttaja nykyajan äärioikeistolaiseen ajatteluun on ollut Traditionalistinen koulukunta, johon kuului Julius Evola ja joka on vaikuttanut Steve Bannoniin ja Aleksandr Duginiin, Donald Trumpin ja Vladimir Putinin neuvonantajiin sekä Unkarin Jobbik-puolueeseen.
Tohtori Rene Leal Santiagon yliopistosta Chilestä toteaa, että alueen uusliberaalien hallitusten alainen työvoiman sorto ja riisto vauhditti äärioikeistopolitiikan kasvua alueella.[54]
Äärioikeisto maailmalla
Afrikka
Fascism in Africa
Ruanda
Valokuvia kansanmurhan uhreista Kigalin kansanmurhan muistokeskuksessa
Monet äärioikeistolaiset ja puolisotilaalliset ryhmät suorittivat Ruandan kansanmurhan Hutu Powerin rotuhygienia-ideologian mukaisesti. Aatesuunnan kehitti toimittaja ja hutuylivaltaa kannattanut Hassan Ngeze.[55]
5. heinäkuuta 1975, tasan kaksi vuotta Ruandan vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen, äärioikeistolainen National Republican Movement for Democracy and Development (MRND) perustettiin presidentti Juvénal Habyarimanan johdolla. Vuosina 1975–1991 MRND oli maan ainoa laillinen poliittinen puolue. Sitä hallitsivat hutut, erityisesti Habyarimanan kotialueelta Pohjois-Ruandassa. MRND-puolueen jäsenten eliittiryhmä, jonka tiedettiin vaikuttaneen presidenttiin ja hänen vaimoonsa Agathe Habyarimanaan, tunnetaan nimellä akazu. Se oli hutujen ääriliikkeiden epävirallinen järjestö, jonka jäsenet suunnittelivat ja johtivat vuoden 1994 Ruandan kansanmurhaa.[56][57]
Huomattava hutu liikemies ja akazun jäsen, Félicien Kabuga oli yksi kansanmurhien päärahoittajista ja toimitti tuhansia viidakkoveitsiä, joita käytettiin kansanmurhan toteuttamiseen.
Kabuga perusti Radio Télévision Libre des Mille Collinesin, jota käytettiin lähettämään propagandaohjelmaa génocidaires. Kabuga pidätettiin Ranskassa 16. toukokuuta 2020 ja häntä syytettiin rikoksista ihmisyyttä vastaan.[58][59]
Interahamwe
Interahamwe
Hutu Power-hallituksen tukea nauttinut Interahamwe perustettiin vuonna 1990 MRND:n nuorisosiiveksi. Interahamwe ajettiin ulos Ruandasta sen jälkeen, kun Tutsi-johtoinen Ruandan isänmaallinen rintama voitti Ruandan sisällissodassa heinäkuussa 1994. Monet Afrikan ja länsimaiden hallitukset pitävät sitä terroristijärjestönä. Interahamwe ja hajanaiset puolisotilaalliset ryhmät, kuten Ruandan vapauttamisvoimat jatkoivat kapinaa Ruandaa vastaan naapurimaista, missä ne osallistuivat paikallisiin konflikteihin ja terrorismiin.
Interahamwet olivat pääasialliset syyllistyneet Ruandan kansanmurhaan, jonka aikana arviolta 500 000–1 000 000 tutsia, twaa ja maltillista hutua murhattiin huhtikuun ja heinäkuun 1994 välisenä aikana. Interahamwe laajennettiin kattamaan kaikkia siviilijoukkoja, jotka tappoivat tutseja.[60][61]
Tasavallan puolustusliitto
Coalition for the Defence of the Republic
Muita mukana olevia äärioikeistoryhmiä ja puolisotilaallisia ryhmiä olivat antidemokraattinen Tasavallan Puolustusliitto (CDR), joka vaati hutujen täydellistä erottelua tutseista. CDR:llä oli puolisotilaallinen siipi, joka tunnettiin nimellä Impuzamugambi. Yhdessä Interahamwen miliisin kanssa Impuzamugambilla oli keskeinen rooli Ruandan kansanmurhassa.[62][55]
Etelä Afrikka
Herstigte Nasionale Party
Herstigte Nasionale Party
Etelä-Afrikan äärioikeisto syntyi Herstigte Nasionale -puolueeksi (HNP) vuonna 1969. Albert Hertzog muodosti puolueen hallitsevasta Etelä-Afrikan oikeistopuolueesta irtautuneesta afrikanner-etnationalistisesta puolueesta, joka toteutti rasistista, segregaatiota edistävää apartheid-ohjelmaa, sekä rotujen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen erottelun oikeusjärjestelmää. Ohjelman tarkoituksena oli säilyttää ja laajentaa valkoisen vähemmistön poliittista ja taloudellista valtaa Etelä-Afrikassa.[63][64][65]
HNP muodostettiin sen jälkeen, kun Etelä-Afrikan kansallispuolue palautti diplomaattisuhteet Malawin kanssa ja sääti maoripelaajien ja katsojien maahanpääsyn sallivan lain vuoden 1970 Uuden-Seelannin rugbyliiton Etelä-Afrikan kiertueen aikana. HNP kannatti kalvinistista, rodullisesti erotettua ja afrikaansia puhuvaa kansakuntaa.[66][67]
Afrikaner Weerstandsbeweging
Afrikaner Weerstandsbeweging
Vuonna 1973 entinen poliisi Eugène Terre’Blanche perusti Afrikaner Weerstandsbewegingin (Afrikaner Resistance Movement), eteläafrikkalaisen uusnatsien puolisotilaallisen järjestön, jota kuvataan valkoisten ylivaltaa kannattavaksi ryhmäksi.[68][69][70]
Siitä lähtien, kun Eugène Terre’Blanche ja kuusi muuta äärioikeistolaista afrikaneria perustivat sen vuonna 1973, sen ideologia on keskittynyt separatistiselle afrikanerinationalismille ja itsenäisen buuri-afrikaneritasavallan luomiselle osassa Etelä-Afrikkaa. Apartheidin lopettamista koskevien neuvottelujen aikana Etelä-Afrikassa 1990-luvun alussa järjestö terrorisoi ja tappoi mustia eteläafrikkalaisia.[71]
Togo
Human rights in Togo
Togoa ovat hallinneet Gnassingbén perhe ja äärioikeistolainen sotilasdiktatuuri, joka tunnettiin aiemmin nimellä Rally of the Togolese People. Huolimatta poliittisten puolueiden laillistamisesta vuonna 1991 ja demokraattisen perustuslain ratifioinnista vuonna 1992, RTP jatkaa yhä ihmisoikeuksia polkevaa politiikkaa.
Vuonna 1993 Euroopan unioni keskeytti Togolle annettavat avustukset reaktiona hallinnon ihmisoikeusrikkomuksille. Eyademan kuoleman jälkeen vuonna 2005 hänen poikansa Faure Gnassingbe otti vallan, erosi sitten ja hänet valittiin uudelleen vaaleissa, joita kuvailtiin laajalti vilpillisiksi. Vaalien aiheuttamat väkivaltaisuudet aiheuttivat jopa 600 ihmisen kuolemaan ja 40 000 ihmisen pakolaisaallon Togosta naapurimaihin. [72]
Vuonna 2012 Faure Gnassingbe hajotti RTP:n ja loi Unionin tasavallan puolesta. Gnassingbén perheen hallituskauden ajan Togo on polkenut asukkaiden ihmisoikeuksia.
Yhdysvaltain ulkoministeriön vuoden 2010 olosuhteiden raportin mukaan ihmisoikeusloukkaukset ovat yleisiä. Togo on vastenmielisimpiä esimerkkejä äärioikeistolaisen järjestelmän vaaroista. Niihin kuuluu:
-
turvallisuusvoimien liiallinen voimankäyttö (kuten kuolemaan tai vammautumiseen johtaneet kidutukset)
-
virallinen rankaisematta jättäminen hallinnon rikoksista
-
ankarat ja hengenvaaralliset vankilaolosuhteet
-
mielivaltaiset pidätykset ja vangitsemiset
-
pitkät tutkintavankeudet
-
toimeenpanovallan vaikutus oikeuslaitokseen
-
kansalaisten yksityisyyden ja oikeuksien loukkaaminen
-
lehdistön-, kokoontumis- ja liikkumisvapauden rajoittaminen
-
virkamieskorruptio
-
naisiin kohdistuva syrjintä ja väkivalta
-
lasten hyväksikäyttö
-
tyttöjen sukuelinten silpominen sukupuolielinten silpominen yleisemmin
-
lasten seksuaalinen hyväksikäyttö
-
alueellinen ja etninen syrjintä
-
ihmiskauppa, erityisesti naisten ja lasten kauppa
-
vammaisten yhteiskunnallinen syrjintä
-
homoseksuaalisten henkilöiden virallinen ja yhteiskunnallinen syrjintä
-
HIV-tartunnan saaneiden yhteiskunnallinen syrjintä ja pakkotyö
-
myös lasten pakkotyö
[73][74][75][76]
Amerikka
Fascism in North America and Fascism in South America
Brasilia
Lapset tekevät natsitervehdyksen Presidente Bernardesissa São Paulossa, noin vuonna 1935
Ennen toista maailmansotaa natsit olivat tehneet ja levittäneet propagandaa etnisten saksalaisten keskuudessa Brasiliassa. Natsihallinto loi läheiset siteet Brasiliaan Brasiliassa tuolloin asuneiden arviolta 100 000 syntyperäisen saksalaisen ja miljoonan saksalaisen jälkeläisen kautta.[77]
Vuonna 1928 natsipuolueen brasilialainen siipi perustettiin Timbóssa, Santa Catarinassa. Tämä osasto sai 2 822 jäsentä, ja se oli suurin natsipuolue Saksan ulkopuolella. Brasiliassa asui tuolloin noin 100 tuhatta saksalaista ja noin miljoona saksalaisten jälkeläistä.[78][79][80]
1920- ja 1930-luvuilla syntyi paikallinen uskonnollisen fasismin ideologia, joka tunnettiin nimellä integralismi; vihreäpaitainen puolisotilaallinen järjestö, jolla oli virkapukuiset jäsenet, hallittuja katumielenosoituksia sekä marxismin ja liberalismin vastaista retoriikkaa.[81]
Saksan tappion jälkeen monet natsisotarikolliset pakenivat Brasiliaan ja piiloutuivat saksalais-brasilialaisten yhteisöjen joukkoon. Tunnetuin tapaus oli Josef Mengele, lääkäri, joka tuli tunnetuksi ”Kuoleman enkelinä” Auschwitzin keskitysleirillä. Mengele hukkui Bertiogassa São Paulon osavaltion rannikolla, ilman että häntä olisi koskaan tunnistettu.[82]
Äärioikeisto on jatkanut toimintaansa kaikkialla Brasiliassa. Nykyisin vaikuttavia äärioikeistopuolueitaovat: Patriota, Brasilian työväenpuolue, Kansallisen järjestyksen jälleenrakennuspuolue, National Renewal Alliance ja Sosiaaliliberaalipuolue. Niiden lisäksi Brasiliassa on kuolemanpartioita, kuten Command for Hunting Communists.[83]
Brasilian presidentti Jair Bolsonaro on äärioikeistolaisen ja nationalistisen Alliance for Brazil -järjestön jäsen. Ryhmä pyrkii poliittiseksi puolueeksi.Lukuisat mediaorganisaatiot ovat kuvanneet Bolsonaroa äärioikeistolaiseksi.[84][85][86][87]
Keski-Amerikan kuolemanpartiot
National Liberation Movement (Guatemala)
Guatemalassa äärioikeistolainen Carlos Castillo Armasin hallitus käytti kuolemanpartioita noustuaan valtaan vuoden 1954 Guatemalan vallankaappauksessa. Castillo Armas perusti muiden äärioikeistolaisten ääriliikkeiden kanssa kansallisen vapautusliikkeen (Movimiento de Liberación Nacional, MLN). Puolueen perustajat kuvasivat sitä ”järjestäytyneen väkivallan puolueeksi”.[88][89][90]
Uusi hallitus kumosi nopeasti Guatemalan vallankumouksen aikana aloitetut demokraattiset uudistukset ja maatalouden uudistusohjelman (asetus 900), joka oli presidentti Jacobo Arbenz Guzmanin pääprojekti ja joka vaikutti suoraan sekä United Fruit Companyn että Guatemalan maanomistajien etuihin. [91]
Mano Blanca, joka tunnetaan myös nimellä Movement of Organised Nationalist Action, perustettiin vuonna 1966 MLN:n rintamana toteuttamaan väkivaltaisempaa toimintaa yhdessä monien muiden vastaavien ryhmien, kuten New Anticommunist Organizationin ja Guatemalan antikommunistisen neuvoston kanssa.[90][92][93][94]
Mano Blanca toimi eversti Carlos Arana Osorion ja kenraali Kjell Laugerud Garcían hallitusten aikana, ja kenraali Fernando Romeo Lucas Garcia hajotti sen vuonna 1978. Guatemalan asevoimien tuella ja koordinoinnilla aseistettu Mano Blanca aloitti kampanjan, jota Yhdysvaltain ulkoministeriö syytti ”sieppauksista, kidutuksista ja teloituksista”.[93][95]
Yksi Mano Blancan pääkohteista oli Vallankumouksellinen puolue, antikommunistinen ryhmä, joka oli ainoa suuri uudistusmielinen puolue, joka sai toimia armeijan hallinnon aikana. Muita kohteita olivat kielletyt vasemmistopuolueet.Ihmisoikeusaktivisti Blase Bonpane kuvaili Mano Blancan toimintaa olennaiseksi osaksi Guatemalan hallituksen politiikkaa ja laajemmin Yhdysvaltain hallituksen ja Keskustiedustelupalvelun politiikkaa. Kaiken kaikkiaan Mano Blanca oli vastuussa tuhansista murhista ja kidnappauksista, minkä vuoksi matkakirjailija Paul Theroux kutsui ryhmää ”Guatemalan versioksi vapaaehtoisesta Gestapo-yksiköstä”.[91][93] [96[97]
Chile
Chilen kansallissosialistinen liike (MNSCH) perustettiin 1930-luvulla Chilen saksalaisen väestön rahoituksella.[98]
Vuonna 1938 MNSCH hajotettiin sen jälkeen, kun se yritti vallankaappausta, mutta se loi itsensä uudelleen Popular Freedom Alliance -puolueena, joka myöhemmin fuusioitui maaseutupuolueen kanssa muodostaen Agrarian Labour Partyn (PAL).[99]
PAL kävi läpi useita fuusioita, ennen kuin siitä tuli Partido Nacional Popular (Chile) [es], sitten National Action ja lopulta National Party. Natsi-Saksan kaatumisen jälkeen monet natsit pakenivat Chileen.[100]
Kansallispuolue tuki Chilen vuoden 1973 vallankaappausta, jota seurasi Augusto Pinochetin sotilasdiktatuuri. Pinochet johti äärioikeistolaista diktatuuria Chilessä vuosina 1973–1990.[54][101]
Peter Levendan mukaan Pinochet oli ”avoimesti natsien kannattaja” ja käytti entisiä Gestapon jäseniä kouluttaakseen omaa Dirección de Inteligencia Nacionalin (DINA) henkilökuntaa. Pinochetin DINA lähetti poliittisia vankeja chilelais-saksalaiseen Colonia Dignidadin kaupunkiin. Pinochetin hallitus puolusti kaupungin toimia.[100][102][103]
Keskustiedustelupalvelu ja Simon Wiesenthal toimittivat myös todisteita Josef Mengelen läsnäolosta Colonia Dignidadissa. Entinen DINA-jäsen Michael Townley totesi, että siirtokunnassa tehtiin biologisen sodankäynnin asekokeita.[100][103][104]
Pinochetin hallituksen päätyttyä kansallispuolue hajoaisi keskustalaisemmaksi National Renewaliksi (RN), kun taas Pinochetia tukeneet henkilöt perustivat itsenäisen demokraattisen liiton (UDI). UDI on äärioikeistolainen poliittinen puolue.[105][106][107][108]
Vuonna 2019 UDI-poliitikko José Antonio Kast perusti äärioikeistolaisen republikaanipuolueen. Coxin ja Blancon mukaan republikaanipuolue esiintyi Chilen politiikassa samalla tavalla kuin Espanjan Vox-puolue: molemmat puolueet erosivat olemassa olevasta oikeistopuolueesta kerätäkseen pettyneitä äänestäjiä.[109][110][111][112][113]
El Salvadorin kuolemanpartiot
Death squads in El Salvador
Salvadoran sisällissodan aikana äärioikeistolaiset kuolemanpartiot, jotka tunnetaan espanjaksi nimellä Escuadrón de la Muerte, kirjaimellisesti ”Kuolemanlentue, saavuttivat mainetta, kun tarkka-ampuja murhasi arkkipiispa Óscar Romeron, kun tämän pitäessä messua maaliskuussa 1980.
Joulukuussa 1980 , käskyjen mukaan toiminut sotilasyksikkö joukkoraiskasi, murhasi ja ryösti kolme amerikkalaista nunnaa ja maallikkotyöntekijää. Kuolemanpartiot olivat avainasemassa tuhansien talonpoikien ja aktivistien tappamisessa. Ryhmät rahoittivat pääasiassa oikeistolaisia salvadorilaisia liikemiehiä ja maanomistajia. El Salvadorin kuolemanpartiot saivat epäsuorasti aseita, rahoitusta, koulutusta ja neuvoja Jimmy Carterin, Ronald Reaganin ja George H. W. Bushin hallinnon aikana. Jotkut kuolemanpartiot, kuten Sombra Negra, toimivat edelleen El Salvadorissa.[114] [115] 116]
Hondurasin kuolemanpartiot
Death squads in Honduras
Myös Hondurasissa oli aktiivisia äärioikeistolaisia kuolemanpartioita 1980-luvulla. Näistä tunnetuin oli pataljoona 316. Hallituksen tukemat joukot murhasivat satoja opettajia, poliitikkoja ja ammattiliittojen johtajia. Pataljoona 3-16 sai rahoitusta, tukea ja koulutusta Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelulta (CIA).[117]
Ainakin 19 sen jäsenistä valmistui School of the Americasista. Vuoden 2006 puolivälistä lähtien seitsemällä pataljoona 3-16 jäsenellä, kuten Billy Joya, oli tärkeä rooli presidentti Manuel Zelayan hallinnossa.[118][119][120]
Vuoden 2009 Hondurasin perustuslakikriisin jälkeen entisestä pataljoonan 3–16 jäsenestä Nelson Willy Mejía Mejíasta tuli maahanmuuttoasioiden pääjohtajaja. Billy Joya oli presidentti Roberto Micheletin turvallisuusneuvonantaja.[121][122][123]
Napoleón Nassar Herrera, toinen entinen pataljoonan 3–16 jäsen, oli Luoteisalueen korkea poliisikomissaari Zelayan ja Michelettin alaisuudessa, ja hänestä tuli jopa Michelettin alaisuudessa ”vuoropuhelun” turvallisuusministeri. [120][124]125][126]
Zelaya väitti, että Joya oli aktivoinut kuolemanpartion uudelleen, ja kymmeniä hallituksen vastustajia oli murhattu Michilettin ja Lobon hallitusten nousun jälkeen.[123]
Mexico
Kansallinen synarkistiliitto
National Synarchist Union
Meksikon suurin äärioikeistopuolue on National Synarchist Union. Se oli historiallisesti roomalaiskatolisen äärioikeiston liike, joka muistutti jollain tapaa pappisfasismia ja falangismia ja vastusti voimakkaasti Meksikoa vuosina 1929–2000 ja 2012–2012 hallinneen Institutionaalisen vallankumouksellisen puolueen ja sen edeltäjien vasemmistolaista ja sekularistista politiikkaa. 2018.[127][128]
Peru
Alan Garcían presidenttikauden ja Perun sisäisen konfliktin aikana Perun asevoimat loivat Plan Verden: vallankaappaussuunnitelman, joka sisälsi sellaisen sotilasjuntan johtaman uusliberaalia talouspolitiikkaa noudattavan hallinnon perustamisen, joka toteuttaisi köyhien ja alkuperäiskansojen kansanmurhan sekä tiedotusvälineiden valvontaa tai sensuuria.[129][130][131]
Sotilassuunnittelijat odottivat uusliberalistisen ehdokkaan Mario Vargas Llosan tulevan valituksi Perun parlamenttivaaleissa 1990.[132][133]
Vargas Llosa kertoi myöhemmin, että Yhdysvaltain Perun-suurlähettiläs Anthony C. E. Quainton kertoi hänelle henkilökohtaisesti, että CIA:n vuotamat asiakirjat, joiden väitettiin tukevan hänen vastustajansa Alberto Fujimoria, olivat aitoja. Asevoimien ja Fujimorin välillä tehtiin sopimus sen jälkeen, kun hänet asetettiin presidentiksi, ja Fujimori toteutti monia Plan Verden tavoitteista.[132][134][135]
Fujimori loi fujimorismin; ideologian, jolla oli autoritaarisia ja fasistisia piirteitä. Fujimori johti Perua Montesinoksen rinnalla diktaattorina vuoden 1992 Perun vallankaappauksen jälkeen, kunnes hän pakeni Japaniin vuonna 2000 Vladivideos-skandaalin aikana. Japanissa ollessaan Fujimori ilmoitti aikovansa asettua ehdolle Japanin ylähuoneen vaaleissa heinäkuussa 2007 äärioikeistolaisen People’s New Partyn ehdokkaana.[136][137][138][139][140][141]
Alberto Fujimorin pidätyksen ja oikeudenkäynnin jälkeen hänen tyttärensä Keiko Fujimori otti Fujimoristi-liikkeen johtajuuden ja perusti äärioikeistolaisen poliittisen puolueen, Popular Forcen.[142][143][144]
Vuoden 2016 Perun parlamenttivaalit johtivat poliittiseen kriisiin. Vuoden 2021 Perun vaalien suosikiksi ennakoitiin äärioikeistolaista Rafael López Aliagaa ja hänen puoluettaan Popular Renewal, mutta vaalivoittajaksi julistettiin sosialisti Pedro Castillo. [145][146][147][148][149][150]
Yhdysvallat
Fascism in the United States
Yhdysvaltojen politiikassa termit ”laitaoikeisto”, ”äärioikeisto”, ”radikaali oikeisto” ja ”ultraoikeisto” ovat nimikkeitä, joita käytetään kuvaamaan ”kapinallisen vallankumouksellisen oikeistoideologian militantteja muotoja ja separatistista etnosentristä nationalismia”, kuten:
Nämä äärioikeistoryhmät jakavat antisemitistisiä salaliittoteorioita. Ryhmien ideologioita yhdistää myös se, että ne hylkäävät pluralistisen demokratian ja tavoittelevat orgaanista oligarkiaa, joka yhdistäisi rodultaan homogeenisen Völkish-kansakunnan.[151][154]
Yhdysvaltojen äärioikeisto koostuu useista uusfasistisista, uusnatsistisista, nationalistisista ja valkoisten ylivaltaa kannattavista järjestöistä ja verkostoista, joiden tiedetään tavoittelevan rotujen välisten konfliktien ”kärjistämistä” väkivaltaisin keinoin, kuten salamurhien, murhien ja terrorin avulla. Tavoitteena on vallitsevan (rappeutuneen) yhteiskunnan kaataminen ja valkoisen (usein myös teokraattisen) rodullisesti puhtaan valtion perustaminen. Capitolin mellkka 6.1.2021 antoi hieman esimakua valkoista ylivaltaa ajavan MAGA-äärioikeiston tavoitteista ja menetelmistä . [154]
Radikaali oikeisto
Radical right (United States)
Ku Klux Klan-paraati, Washington, D.C., syyskuu 1926
1870-luvulta lähtien ja jatkuen 1800-luvun loppuun asti Yhdysvaltojen etelä-osissa toimi lukuisia valkoisten ylivaltaa ajavia puolisotilaallisia ryhmiä, joiden tavoitteena oli organisoitua republikaanipuolueen kannattajia vastaan ja pelotella heitä.
Esimerkkejä tällaisista ryhmistä olivat Red Shirts ja White League. Toinen Ku Klux Klan, joka perustettiin vuonna 1915, yhdisti protestanttisen fundamentalismin ja moralismin äärioikeistolaisiin arvoihin ja tavoitteisiin. Sen suuri tuki tuli eteläisistä kaupungeista, Keskilännestä ja Tyynenmeren rannikolta.[155]
Vaikka Klaani sai alun perin ylemmän keskiluokan tukea, sen kiihkoilu ja väkivalta vieraannuttivat yläluokkaiset jäsenet, ja sitä alkoivat hallita vähemmän koulutetut ja köyhemmät jäsenet.[156]
Ku Klux Klan kehitti 1920-luvun ja 1930-luvun välillä nativistisen, anglosaksimielisen protestanttisen, katolisen, irlantilaisen, italialaisen ja juutalaisvastaisen ideologian suhteessa kasvavaan poliittiseen, taloudelliseen ja juutalaisvastaiseen ilmapiiriin. Yhteiskunnallinen epävarmuus liittyi eurooppalaisten (irlantilaisten, italialaisten, ja Itä-Euroopan juutalaisten*) maahanmuuttajien saapumiseen Amerikan maaperälle.[157]
[*Klaani vastusti myös suomalaisia mongoli-maahanmuuttajia]
Ku Klux Klan väitti, että Yhdysvalloissa on salainen paaville uskollinen katolinen armeija. Tämän salaliittoteorian mukaan miljoona Kolumbuksen ritaria aseistautui ja irlantilais-amerikkalaiset poliisit valmistautuivat ampumaan protestantteja harhaoppisina.
Sensaatiomaiset väitteet kehittyivät lopulta täysimittaiseksi poliittisiksi salaliittoteorioiksi; Klaanin mukaan roomalaiskatoliset suunnittelivat Washingtonin valtaamista ja Vatikaanin (Paavin) asettamista valtaan. Eikä siinä vielä kaikki: Klaanin mukaan roomalaiskatoliset olivat vastuussa kaikista presidenttien salamurhista.[158][159]
Antisemitistinen D. C. Stephenson väitti, että juutalaiset pankkiirit olivat ensimmäisen maailmansodan aiheuttajia ja aikoivat tuhota kristittyjen taloudelliset mahdollisuudet. Juutalaisbolshevistisessa salaliittoteoriassa kerrottiin, että Venäjän vallankumous ja kommunismi olivat juutalaisten ohjaamia. → Saksan kansallissosialistit puhuivat juutalaisbolshevisteista ja kulttuuribolshevisteista; nykyään kulttuurimarxismia käytetään vastaavassa merkityksessä.
Klaani painotti antisemitismissa Siionin vanhimpien pöytäkirjoja (Venäjällä väärennetty dokumentti juutalaisten maailmanvalloituspyrkimyksistä). New Yorkia Klaani piti juutalaisten ja roomalaiskatolisten hallitsemana (pahana) kaupunkina. Klaanin pelon kohteet vaihtelivat paikallisesti: pelkojen kohteisiin kuului afroamerikkalaisia, amerikkalaisia roomalaiskatolisia, juutalaisia, ammattiliittoja, viinaa ja aasialaisia. He olivat myös anti-elitistejä ja hyökkäsivät ”intellektuelleja vastaan” pitäen itseään tavallisen ihmisen tasa-arvoisina puolustajina.[160]
Suuren laman aikana Yhdysvalloissa vaikutti suuri määrä pieniä nativistiryhmiä, joiden ideologiat ja tukiperustat olivat samanlaisia kuin aikaisemmilla nativistiryhmillä. Kuitenkin proto-fasistiset liikkeet, kuten Huey Longin Share Our Wealth ja Charles Coughlinin National Union for Social Justice erosivat muista oikeistoryhmistä hyökkäämällä suuryrityksiä vastaan, vaatimalla taloudellisia uudistuksia ja torjumalla nativismin. Coughlinin ryhmä kehitti myöhemmin rasistisen ideologian.[161]
Kylmän sodan ja punaisiin liittyvien pelkojen aikana äärioikeisto näki vakoojia ja kommunisteja vaikuttamassa hallitukseen ja viihteeseen. Huolimatta kahden puolueen antikommunismista Yhdysvalloissa, oikeisto kävi suurta ideologista taistelua kommunisteja vastaan.[162]
1958 perustettu John Birch Society on ehkä näkyvin esimerkki äärioikeistolaisesta organisaatiosta, joka oli keskittynyt pääasiassa kommunismin vastustamiseen ja punaiseen vaaraan. Valkoisten ylivaltaa kannattavan The Order -ryhmän uusnatsi-militantti Robert Jay Matthews tuki John Birch Societya, kun konservatiivi-ikoni Barry Goldwater pyrki presidentiksi republikaanipuolueen ehdokkaana. Äärioikeistolaiset konservatiivit pitävät John Birchia ensimmäisenä kylmän sodan uhrina.[163]
1990-luvulla monet konservatiivit kääntyivät silloista presidenttiä George H. W. Bushia vastaan. Bush ei nauttinut republikaanipuolueen maltillisten ja äärioikeistolaisten kannatusta. Tämän seurauksena äärioikeistolainen Pat Buchanan valittiin republikaanipuolueessa Bushin vastaehdokkaaksi.
2000-luvulla presidentti George W. Bushin konservatiivisen unilateralismin arvostelijat väittivät, että se voidaan jäljittää sekä varapresidentti Dick Cheneyyn, joka omaksui politiikan 1990-luvun alussa että republikaanien äärioikeistolaiseen siipeen. [10]
Yhdysvalloissa oli ollut pieniä militanttiryhmiä 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta ryhmät tulivat suositummiksi 1990-luvun alussa useiden kansalaisten ja liittovaltion hallituksen agenttien välisten aseellisten konfliktien jälkeen (kuten 1992 Ruby Ridgen piirityksen ja 1993 Waco’n piiritys).
Aseelliset militanttiryhmät ilmaisivat huolensa hallituksen tyranniasta Yhdysvalloissa, ja heillä oli yleensä perustuslaillisia, libertaarisia ja oikeistolibertaarisia poliittisia näkemyksiä etenkin keskittyen perustuslain toisen lisäyksen aseoikeuksiin ja veroprotesteihin. He myös omaksuivat monia samoja salaliittoteorioita kuin edeltäjäryhmät radikaalioikeistossa, erityisesti Uuden maailmanjärjestyksen salaliittoteorian.
Esimerkkejä nykyisistä äärioikeistolaisista ryhmistä ovat patriootti- ja miliisiliikkeet Oath Keepers ja Three Percenters. Militanttisten ryhmieb vähemmistö, kuten Aryan Nations ja Posse Comitatus, ovat valkoisia nationalisteja, jotka näkevät militantti- ja patrioottiliikkeet eräänä valkoisena vastarintana liberaalia ja monikulttuurista hallitusta vastaan. Militantti- ja patrioottijärjestöt osallistuivat vuoden 2014 Bundyn yhteenottoon ja vuoden 2016 Malheurin kansallisen villieläinsuojelualueen miehitykseen.[164][165] [166][167]
Syyskuun 11. päivän terroriiskujen jälkeen jihadin vastainen liike, jota tukivat muun muassa Stop Islamisation of America ja henkilöt, kuten Frank Gaffney ja Pamela Geller, saavuttivat kannatusta amerikkalaisen oikeiston keskuudessa.
Jihadin vastaisia jäseniä kutsuttiin ”islamofobisiksi”, koska he kritisoivat äänekkäästi islamilaista uskontoa ja sen perustajaa Muhammadia ja uskoivat, että Amerikassa asuvat muslimit aiheuttavat yhteiskunnalle merkittävän uhan.[168]
Islamofobit uskoivat, että Yhdysvaltoja uhkasi ”islamilainen ylivalta”. He syyttivät Yhdysvaltain ja islamilaisten suhteiden neuvostoa ja jopa merkittäviä konservatiiveja, kuten Suhail A. Khania ja Grover Norquistia radikaalien islamististen ryhmien ja järjestöjen, kuten Muslim Brotherhoodin, tukemisesta.
Alt-right syntyi Yhdysvaltain 2016 presidentinvaalisyklin aikana tukemaan Donald Trumpin presidentinvaalikampanjaa (katso: Trumpismi). Alt-right saa vaikutteita paleokonservatismista, paleolibertarismista, valkoisesta nationalismista, manosfääristä sekä identitaarisista ja uusreaktionaalisista liikkeistä. Alt-oikeisto eroaa aikaisemmista radikaalioikeistoliikkeistä, koska se elää Internetissä 4chanin kaltaisilla verkkosivuilla.[169]
Chetan Bhatt kirjoittaa kirjassa White Extinction: Metaphysical Elements of Contemporary Western Fascism: ””valkoisten sukupuuttoon liittyvä pelko” ja siihen liittyvät uhkakuvat väestöeugeniikasta ovat kulkeneet kauas ja edustavat laajempaa poliittista pelkoa ”valkoisten syrjäytymisestä” Yhdysvalloissa, Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Euroopassa. Tämä pelko on ruokkinut oikeistolaisia liikkeitä, joihin viittaa tuo desinfioiva sana ”populismi”, termi, joka välttelee siististi huomiota sitä energisoivaan rasismiin ja valkoisen majoritarianismiin.”[170]
Aasia
Fascism in Asia
Japani
Uyoku dantai
Japanese nationalism ja Racism in Japan
Vuonna 1996 National Police Agency arvioi, että Japanissa oli yli 1 000 äärioikeistoryhmää, joissa on yhteensä noin 100 000 jäsentä. Nämä ryhmät tunnetaan japaniksi nimellä Uyoku dantai. Vaikka ryhmien välillä on poliittisia erimielisyyksiä, ryhmiä yhdistää vasemmistovastainen filosofia, vihamielisyys Kiinaa, Pohjois- ja Etelä-Koreaa kohtaan sekä Japanin roolin ja sotarikosten valkopesu toisessa maailmansodassa.
Uyoku dantai -ryhmät tunnetaan hyvin näkyvistä kaiuttimilla varustetuista propaganda-ajoneuvoistaan, jotka on merkitty näkyvästi ryhmän nimellä ja propagandalauseilla. Ajoneuvot soittavat isänmaallisia tai sodan aikaisia japanilaisia kappaleita. Tällaisiin ryhmiin liittyvät aktivistit ovat käyttäneet Molotov-cocktaileja ja aikapommeja pelotellakseen maltillisia japanilaisia poliitikkoja ja julkisuuden henkilöitä, kuten entinen varaulkoministeri Hitoshi Tanaka ja Fuji Xeroxin puheenjohtaja Yotaro Kobayashi. Oikeistoryhmän entinen jäsen sytytti tuleen liberaalidemokraattisen puolueen poliitikon Koichi Katon talon. Koichi Kato ja Yotaro Kobayashi olivat vastustaneet Koizumin vierailuja Yasukunin pyhäkössä. Avoimesti revisionistista Nippon Kaigia pidetään ”Japanin suurimpana oikeistolaisena järjestönä.”[171][172][173]
Eurooppa
Fascism in Europe
Kroatia
Far-right politics in Croatia
Kroatiassa äärioikeistolaista politiikkaa käyttävät yksilöt ja ryhmät yhdistetään useimmiten historialliseen Ustaše-liikkeeseen, joten heillä on yhteyksiä uusnatsismiin ja uusfasismiin. Toisen maailmansodan aikainen poliittinen liike oli tuolloin äärijärjestö, jota tukivat saksalaiset natsit ja italialaiset fasistit. Slavko Goldstein on kutsunut assosiaatiota ustašein kanssa uusustashismiksi.[174]
Kroatian aktiivisimmat äärioikeistolaiset poliittiset puolueet ilmaisevat avoimesti jatkuvuutensa Ustašen kanssa. Näitä ovat Croatian Party of Rights ja Authentic Croatian Party of Rights. Kroatian äärioikeisto puoltaa usein teoriaa, jonka mukaan Jasenovacin keskitysleiri oli ”työleiri”, jossa joukkomurhaa ei tapahtunut. Miroslav Škoron äärioikeistolaisen Homeland Movementin johtama koalitio sijoittui kolmanneksi vuoden 2020 parlamenttivaaleissa saaden 10,89 % äänistä ja 16 paikkaa. Ustašen kannattama serbien kansanmurha oli julma ja järkyttävä jopa saksalaisten mielestä. [175][176][177][178]
Viro
Andres Larka 1933
Viron tärkein äärioikeistoliike oli vapsiliike. Sen ideologisen edeltäjän Valve Liitin perusti amiraali Johan Pitka, ja se kiellettiin myöhemmin. Järjestö politisoitui ja Vapsista tuli pian fasistinen liike. Vuonna 1933 virolaiset äänestivät vapsin ehdottamia muutoksia perustuslakiin ja puolue sai myöhemmin suuren osan äänistä. Konstantin Päts julisti kuitenkin hätätilan ja vangitsi vapsien johdon. Vuonna 1935 kaikki poliittiset puolueet kiellettiin.
Vuonna 1935 löydettiin myös vapsien laatima vallankaappausyritys, joka johti heitä salaa auttaneen ja aseistaneen Suomen Isänmaallisen kansanliikkeen nuorisosiive kieltämiseen.[179][180][181]
Toisen maailmansodan aikana Viron hallitusta johti vapsin jäsen Hjalmar Mäe.2000-luvulla koalitiota hallitsevaa Viron konservatiivista kansanpuoluetta kuvailtiin äärioikeistolaiseksi.
Uusnatsiterroristijärjestö Feuerkrieg Division toimii maassa. Jotkut Viron konservatiivisen kansanpuolueen jäsenet ovat olleet yhteydessä Feuerkrieg-divisioonaan. Puolueen nuorisojärjestö Blue Awakening järjestää vuosittain soihtumarssin Tallinnan läpi Viron itsenäisyyspäivänä. Simon Wiesenthal -keskus on arvostellut tapahtumaa ankarasti, ja kuvailee sitä ”nürnbergilaiseksi” verraten osallistujien ideologiaa virolaisten natsien yhteistyökumppaneiden ideologiaan.[[182][183][184][185][186][187][188]
Suomi
Far-right politics in Finland
Talonpoikaismarssi, Lapua-liikkeen voimannäyte Helsingissä 7.7.1930
Suomessa äärioikeiston tuki oli laajimmillaan vuosina 1920-1940, jolloin maassa toimi Akateeminen Karjala-seura, Lapua-liike, Isänmaallinen Kansaliike ja Vientirauha, jossa oli satojatuhansia jäseniä.[189]
Äärioikeistoryhmät käyttivät huomattavaa poliittista valtaa tänä aikana painostaen hallitusta kieltämään kommunistiset puolueet ja sanomalehdet ja karkottamaan vapaamuurarit asevoimista.[190][191]
Kylmän sodan aikana kaikki fasistisiksi katsotut puolueet kiellettiin Pariisin rauhansopimusten mukaisesti ja kaikkien entisten fasistiaktivistien oli löydettävä uudet poliittiset kodit. Suomalaistamisesta huolimatta monet jatkoivat julkisuudessa. Kolme entistä Waffen SS:n jäsentä toimi puolustusministereinä; Sulo Suorttanen ja Pekka Malinen sekä Mikko Laaksonen[fi].[192][193][194]
Kapteeni Arvi Kalsta, SKJ
Skinhead-kulttuuri kehittyi Suomessa 1980-luvun lopulla ja saavutti suosion huipun 1990-luvun lopulla. Pakolaisia vastaan tehtiin lukuisia viharikoksia, mukaan lukien rasistisia murhia.[195][196]
Nykyään näkyvin uusnatsiryhmä on Pohjoismainen vastarintaliike, joka on yhdistetty useisiin murhiin, murhien yrityksiin ja poliittisten vihollisten pahoinpitelyihin. Liike perustettiin 2006 ja kiellettiin vuonna 2019. Näkyviä äärioikeistopuolueita ovat Sini-musta Liike ja Valta kuuluu kansalle.[197]
Perussuomalaisia, on kuvattu äärioikeistoiseksi. Perussuomalaiset ovat tukeneet useaan otteeseen äärioikeisto- ja uusnatsiliikkeitä, kuten Soldiers of Odinia, Pohjoismaiden vastarintaliikettä, Suomen vastarintaliikettä, Rajat Kiinni ja Suomen Kansa Ensin (SKE). ”[198][199][200][201][202]
Suomen vastarintaliike (lyhenne SVL, tunnettiin myös nimillä Kansallissosialistinen Suomen Vastarintaliike ja Kansallinen Vastarinta) oli vuosina 2008–2018 toiminut suomalainen uusnatsijärjestö.
Järjestö oli ideologialtaan avoimen rasistinen, homofobinen, ulkomaalaisvastainen ja antisemitistinen. Järjestö hyväksyi väkivallan käytön, ja monia sen jäseniä oli tuomittu vakavista väkivallanteoista. Mediassa näkyväksi teoksi nousi muun muassa Helsingin Asema-aukion pahoinpitely. Suojelupoliisin mukaan järjestössä oli vuonna 2017 vajaat sata jäsentä.
Suomen vastarintaliike toimi yhteistyössä Ruotsin, Tanskan ja Norjan vastaavien järjestöjen kanssa, joista koostuu edelleen toiminnassa oleva Pohjoismainen vastarintaliike (PVL). Pohjoismaista vastarintaliikettä on ehdotettu lisättäväksi Yhdysvaltain kansainväliselle terroristijärjestöjen listalle. On arveltu, että Suomen vastarintaliikettä johdettiin Ruotsista. Pohjoinen perinne ry oli Pohjoismaisen vastarintaliikkeen epäitsenäinen alayhdistys. Se julkaisi Magneettimedia-lehteä, piti verkkokauppaa ja keräsi varoja PVL:lle.
Suomen vastarintaliike määrättiin toimintakieltoon vuonna 2018, mutta poliisin esitutkinnan mukaan yhdeksän järjestön jäsentä on jatkanut sen toimintaa uudella Kohti vapautta! -nimellä.
Suomen vastarintaliike kannatti valkoista ylivaltaa, kansallissosialismia ja pohjoismaisen valtion perustamista. Perustettavan valtion hallintomuoto olisi tasavalta. Järjestön mukaan tulevan valtion on toimittava sopusoinnussa luonnon kanssa, ja järjestö julkaisikin usein luontoa ja luonnonmukaisesti tuotettua ravintoa käsitteleviä artikkeleita.
Liike vastusti homoseksuaalisuutta, juutalaisia ja ihmisiä, joilla on eri ihonväri. Kiellettyjä olivat huumeet, alkoholi ja tatuoinnit. Se myös sanoi vastustavansa ”uhkaavaa kansamme sulautumista muiden rotujen ja kansanryhmien kanssa” sekä monikulttuurisuutta, islamia, maahanmuuttoa, Euroopan unionin jäsenyyttä ja sionismia. Liike omaksui Adolf Hitleriltä ”juutalaiskapitalistista” järjestelmää vastustavan aatteensa. Liikkeen edustajat perustelivat oikeudenkäynnissä rotueroista puhumista sillä, että tavoitteena on edistää vapaiden kansojen maailmaa, jossa rodut elävät toisistaan erillään mutta silti yhteistyössä.
Ranska
History of far-right movements in France
Euroopan suurin äärioikeistopuolue on Ranskan maahanmuuttovastainen National Rally, joka tunnetaan virallisesti nimellä National Front. Puolue perustettiin vuonna 1972, ja se yhdisti useita ranskalaisia äärioikeistoryhmiä Jean-Marie Le Penin johdolla.Vuodesta 1984 lähtien se on ollut ranskalaisen nationalismin tärkein voima. Jean-Marie Le Penin tytär Marine Le Pen valittiin hänen seuraajakseen puoluejohtajaksi vuonna 2012. Jean-Marie Le Penin johdolla puolue herätti raivoa vihapuheesta, mukaan lukien holokaustin kieltäminen ja islamofobia.[203][204][205] [206][207][208]
Saksa
Far-right politics in Germany (1945–present)
Vuonna 1945 liittoutuneiden voimat ottivat Saksan haltuunsa ja kielsivät hakaristit, natsipuolueen ja Mein Kampfin julkaisemisen. Natsi- ja uusnatsijärjestöt on kielletty Saksassa. Vuonna 1960 Länsi-Saksan parlamentti äänesti yksimielisesti vihaan yllyttämisen, väkivallan lietsomisen ja etnisten, uskonnollisten ja seksuaalisten vähemmistöjen loukkaamisen, pilkamisen tai herjaamisen laittomaksi. Saksan laki kieltää kaiken, mikä hyväksyy, ylistää tai oikeuttaa kansallissosialistien väkivaltaisen ja despoottisen hallinnon.[209]
Strafgesetzbuchin (Rikoslaki) § 86a kieltää kaiken perustuslain vastaisten järjestöjen symbolien käytön muualla kuin ” taide tai tiede, tutkimus ja opetus. Laki kieltää ensisijaisesti natsisymbolien, lippujen, merkkien, univormujen, iskulauseiden ja tervehdysmuotojen käytön. 2000-luvulla Saksan äärioikeisto koostuu useista pienistä puolueista ja kahdesta suuremmasta ryhmästä: Alternative for Germany (AfD) ja Pegidasta.[209][210][211][212][213]
Maaliskuussa 2021 Saksan tiedustelupalvelu Liittovaltion perustuslain suojeluvirasto asetti AfD:n valvontaan. Tämä oli ensimmäistä kertaa sodan jälkeisenä aikana, kun suuri oppositiopuolue oli joutunut tällaisen tarkastelun kohteeksi.[214]
Kreikka
Metaxism
Metaxism
Ioannis Metaxas
Kreikan äärioikeisto nousi valtaan ensimmäisen kerran diktaattori Ioannis Metaxasin kehittämän metaksismin ideologian seurauksena.[215]
Metaksismi vaati Kreikan kansakunnan elvyttämistä ja etnisesti homogeenisen valtion perustamista. Metaksismi väheksyi liberalismia ja piti individuaalisia etuja kansakunnan eduille alisteisina ja pyrki mobilisoimaan Kreikan kansan kurinalaisena joukkona palvelemaan ”uuden Kreikan” luomista.[216]
Metaxasin hallitusta ja sen virallisia oppeja verrataan usein tavanomaisiin totalitaris-konservatiivisiin diktatuureihin, kuten Francisco Francon Espanjaan tai António de Oliveira Salazarin Portugaliin.[215][217]
Metaxisti-hallitus sai auktoriteettinsa konservatiivisista instituutioista ja sen opit tukivat voimakkaasti perinteisiä instituutioita, kuten Kreikan ortodoksista kirkkoa ja Kreikan kuninkaallista perhettä. Aate oli pohjimmiltaan taantumuksellista ja siitä puuttui selvä ideologian radikaalit ulottuvuudet, toisin kuin italialaiselta fasismilta ja saksalaiselta kansallissosialismilta.[215][217]
Akselivaltojen miehitys ja sen jälkimainingit
Axis occupation of Greece
Saksalaiset sotilaat nostivat Saksan sotalipun Akropoliin ylle
Metaxis-hallinto päättyi akselivaltojen hyökättyä Kreikkaan. Akselivaltojen miehitys alkoi huhtikuussa 1941. Miehitys tuhosi Kreikan talouden ja aiheutti vakavia vaikeuksia Kreikan siviiliväestölle.[218][219]
Kreikan juutalainen väestö hävitettiin lähes täysin. Sotaa edeltävästä 75–77 000 juutalaisvähemmistöstä vain noin 11–12 000 selviytyi joko liittymällä vastarintaliikkeeseen tai piiloutumalla.[220]
Georgios Papandreoun lyhytaikaisen väliaikaishallituksen jälkeen armeija kaappasi vallan Kreikassa vuoden 1967 vallankaappauksen aikana ja korvasi väliaikaisen hallituksen Yhdysvaltojen tukemalla oikeistolaisella Kreikan juntalla. Juntat hallitsivat Kreikkaa vuosina 1967–1974. Diktatuurille oli ominaista oikeistolainen kulttuuripolitiikka, kansalaisvapauksien rajoittaminen sekä poliittisten vastustajien vangitseminen, kidutus ja maanpako. Juntan hallinto päättyi 24. heinäkuuta 1974 Turkin Kyprokselle hyökkäyksen seurauksena, mikä johti Metapolitefsiin (”hallinnon muutos”) demokratiaan ja Kolmannen Helleenien tasavallan perustamiseen.[221][222]
2000-luvulla Kreikan hallitseva äärioikeistopuolue on ollut uusnatsien ja Mataxistien inspiroima Kultainen aamunkoitto. Toukokuussa 2012 pidetyissä Kreikan parlamenttivaaleissa Golden Dawn sai useita paikkoja Kreikan parlamenttiin. Puolue sai 6,92 % äänistä. Nikolaos Michaloliakosin perustama Golden Dawn sai alkunsa liikkeestä, joka halusi palauttaa Kreikkaan oikeistolaisen sotilasdiktatuuriin. Puolueen kannattajan vuonna 2013 suorittaman antifasistisen räppäri Pavlos Fyssasin murhasta tehdyn tutkimuksen jälkeen Michaloliakos ja useita muita Golden Dawn -parlamentaarikkoja ja puolueen jäseniä pidätettiin ja pidettiin tutkintavankeudessa epäiltynä puolueen toimimisesta rikollisjärjestönä. Oikeudenkäynti alkoi 20. huhtikuuta 2015 ja jatkui vuodesta 2019. Golden Dawn menetti myöhemmin kaikki jäljellä olevat paikkansa Kreikan parlamentissa vuoden 2019 parlamenttivaaleissa. Vuoden 2020 tutkimus osoitti, että puolueen suosio putosi vain 1,5 prosenttiin, kun se edellisvuoden vaaleissa oli 2,9 prosenttia.[223][224][225][226][227][228][229][230][231][232][233][234][235][236][237][238][239][240][241][242][243][244][245][246]
Unkari
Unkarin kuningaskunta oli akselivalta toisen maailmansodan aikana. Unkari kävi salaisia neuvotteluja liittoutuneiden kanssa. Saksa hyökkäsi Unkariin maaliskuussa 1944.[247]
Fidesz – Unkarin kansalaisliitto (Fidesz – Magyar Polgári Szövetség), lyhyemmin Fidesz, on keskusta-oikeistolainen puolue. Puolueen puheenjohtajana on vuodesta 2003 lähtien toiminut Viktor Orbán. Fidesz on vähitellen liukunut äärioikeistolaiseen suuntaan (avoin rasismi, etnosentrisyys, opposition tukahduttaminen, sananvapauksien leikkaaminen). Ukrainan sodan alkamisen jälkeen Unkarin ja EU:n välit ovat huonontuneet samalla, kun Unkari on lähentynyt Venäjää.
Italia
Äärioikeisto on ylläpitänyt jatkuvaa poliittista läsnäoloa Italiassa Mussolinin kukistumisen jälkeen. Uusfasistisesta puolueesta Italian Social Movement (1946–1995), tuli yksi Euroopan äärioikeiston tärkeimmistä viitepisteistä toisen maailmansodan jälkeen.
Silvio Berlusconi ja hänen Forza Italia -puolueensa hallitsivat politiikkaa vuodesta 1994. Joidenkin tutkijoiden mukaan se antoi uusfasismille uutta nostetta Italiassa. Caio Giulio Cesare Mussolini, Benito Mussolinin pojanpoika, asettui ehdolle vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaaleissa äärioikeistolaisen Brothers of Italy -puolueen jäsenenä. Vuonna 2011 uusfasistisella CasaPound-puolueella oli noin 5 000 jäsentä. Nimi on johdettu fasistisesta runoilijasta Ezra Poundista. Puolueeseen on vaikuttanut Veronan manifesti, vuoden 1927 työoikeuskirja ja fasismin sosiaalilainsäädäntö.[248][249][250][251]
CasaPoundin ja identiteettiliikkeen välillä on ollut yhteistyötä. Euroopan siirtolaiskriisistä on ollut yhä enemmän eripuraa Italiassa. Sisäministeri Matteo Salvini on flirttaillut äärioikeistolaisten äänestäjien kanssa. Hänen Pohjoisen Liiga -puolueestaan on tullut maahanmuuttajien vastainen, nationalistinen liike. Italian äärioikeisto on käyttänyt Mussoliiniin liittyvää nostalgiaa edistääkseen tavoitteitaan.[249][252][253]
Alankomaat
Netherlands in World War II
Puolueettomuudesta huolimatta natsi-Saksa hyökkäsi Alankomaihin 10. toukokuuta 1940 osana Fall Gelbia. Noin 70 % maan juutalaisväestöstä tapettiin miehityksen aikana, mikä on paljon suurempi osuus kuin vastaavissa maissa, kuten Belgiassa ja Ranskassa.[254][255]
Suurin osa maan eteläosasta vapautettiin vuoden 1944 jälkipuoliskolla. Loput, erityisesti edelleen miehitetty maan länsi- ja pohjoisosa, kärsivät nälänhädästä vuoden 1944 lopulla (nälkätalvi). 5. toukokuuta 1945 koko maa vapautettiin lopulta kaikkien saksalaisten joukkojen antautuessa.
Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Alankomaissa on ollut useita pieniä äärioikeistolaisia ryhmiä ja puolueita, joista suurin ja menestynein on Geert Wildersin johtama Vapauspuolue.
Muita äärioikeistolaisia ryhmiä ovat uusnatsien Dutch Peoples-Union, Keskustapuolue, Keskustapuolue ’86, Dutch Block, New National Party ja ultranationalistinen National Alliance.[256][257][258][259]
Puola
Far-right politics in Poland
Kommunistisen Puolan romahtamisen jälkeen poliittiselle kentälle syntyi joukko äärioikeistolaisia ryhmiä, kuten National Revival of Poland, Euroopan kansallisrintama sekä Traditio- ja kulttuuriyhdistys ”Niklot”.[260]
All-Polish Youth ja National Radical Camp perustettiin uudelleen vuonna 1989 ja 1993, ja niistä tuli Puolan merkittävin äärioikeistolainen järjestö. Vuonna 1995 Anti-Defamation League arvioi äärioikeistolaisten ja valkoisten valtaa kannattavien skinheadien määrän Puolassa 2 000:ksi.[261]
2000-luvun lopusta lähtien pienemmät fasistiset ryhmät sulautuivat muodostaen uusnatsistisen Autonome Nationalistenin. Useat äärioikeistopuolueet, kuten Puolan perheiden liitto ja National Movement ovat asettaneet ehdokkaita vaaleissa, mutta heikolla menestyksellä.[262]
Vuonna 2019 Confederation Liberty and Independence saavutti tähän mennessä parhaan tuloksen kaikista äärioikeistolaisista koalitioista, sillä se sai 1 256 953 ääntä, mikä oli 6,81 % kaikista äänistä vaaleissa, joissa äänestysprosentti oli historiallisen korkea.
Äärioikeistolaisten ryhmien jäsenet muodostavat merkittävän osan niistä, jotka osallistuvat Varsovan keskustassa vuonna 2009 alkaneeseen itsenäisyysmarssiin itsenäisyyspäivän kunniaksi. Noin 60 000 osallistui itsenäisyyden 99-vuotispäivän kunniaksi 2017, ja marssissa nähtiin kylttejä, kuten ”Puhdas veri”.[263]
Romania
Greater Romania Party
Greater Romania Party
Tunnetuin äärioikeistopuolue Romaniassa on Suur-Romanian puolue, jonka perusti vuonna 1991 Tudor. Hänet tunnettiin aiemmin kommunistisen diktaattorin, Nicolae Ceaușescun ja hänen kirjallisen mentorinsa, kirjailija Eugen Barbun ”hovirunoilijana” vuonna 1991.
Tudor julkaisi päivälehteä nimeltä Tricolorul. Suur-Romania viittaa ajatukseen luoda uudelleen entinen Romanian kuningaskunta, joka oli olemassa sotien välisenä aikana. Koska se oli suurin Romanian nimeä kantava kokonaisuus, rajat pyhitettiin tarkoituksena yhdistää useimmat etnisten romanialaisten asuttamat alueet yhdeksi valtioksi.
Toisen maailmansodan jälkeisen kommunistisen Romanian sisäisten olosuhteiden vuoksi Suur-Romania oli ilmaisuna kielletty julkaisuissa Romanian vallankumouksesta vuoteen 1989. Puolueen alkuperäinen menestys johtui osittain Ceaușescun kansallisen kommunismin syvästä juurtumisesta Romaniassa.[264][265]
Sekä Suur-Romanian puolueen ideologia että pääpoliittinen painopiste heijastuu Tudorin usein äärimmäisen nationalistisiin artikkeleihin. Puolue on vaatinut etnisen unkarilaisen puolueen, Romanian unkarilaisten demokraattisen liiton, julistamista lainvastaiseksi, koska sen väitetään suunnittelevan Transilvanian erottamista Romaniasta.[266]
Serbia
Far-right politics in Serbia
Jugoslavian kuningaskunnassa useat äärioikeistolaiset järjestöt ja puolueet toimivat myöhään sotien välisenä aikana, kuten Yugoslav National Movement (Zbor), Jugoslavian Radical Union (JRZ) ja Organization of Yugoslav Nationalists (ORJUNA).
Zboria johti Dimitrije Ljotić, joka toisen maailmansodan aikana teki yhteistyötä akselivaltojen kanssa. Ljotić kannatti italialaista fasismia ja keskitetyn Jugoslavian valtion perustamista, jota hallitsisivat serbit, sekä paluuta kristillisiin perinteisiin.[267] [268][269]
Zbor oli Jugoslavian ainoa rekisteröity poliittinen puolue, joka edisti avoimesti antisemitismiä ja muukalaisvihaa.[270]
Oikeistopoliitikko Milan Stojadinović, joka ihaili italialaista fasismia, rekisteröi JRZ:n poliittiseksi puolueeksi vuonna 1934. JRZ oli alun perin Stojadinovićin, Anton Korošecin ja Mehmed Spahon kannattajien koalitio. Puolue oli Jugoslavian etnisten nationalistien ja Karađorđević-dynastian kannattajien tärkein tukija.[271][272]
ORJUNA oli 1920-luvulla näkyvä järjestö, joka sai vaikutteita fasismista. Toisen maailmansodan aikana tšetnikit, etninen ultranationalistinen liike, nousivat tunnetuksi.Tšetnikit olivat jyrkästi kommunistisia ja tukivat monarkismia ja suur-Serbian valtion luomista. He, mukaan lukien heidän johtajansa Draža Mihailović, tekivät yhteistyötä akselivaltojen kanssa toisen maailmansodan jälkipuoliskolla.[268][273] [274][275][276]
Sen jälkeen kun monipuoluejärjestelmä perustettiin uudelleen Serbiaan vuonna 1990, useat oikeistoliikkeet ja puolueet alkoivat saada suosiota, joista Serbian radikaalipuolue oli menestynein. Puolueen perustanut Vojislav Šešelj edisti 1990-luvulla suosittuja käsityksiä ”kansainvälisestä salaliitosta serbejä vastaan”, mikä lisäsi hänen kannatustaa vuosien 1992 ja 1997 vaaleissa.[268][277]
1990-luvulla SRS:ää on kuvattu uusfasistiseksi, koska he tukivat äänekkäästi etnistä ultranationalismia ja irredentismia. Puolueen suosio laski vuoden 2008 vaalien jälkeen, kun sen virkaatekevä johtaja Tomislav Nikolić erosi puolueesta ja muodosti Serbian edistyspuolueen.[278][279][280]
SRS:n lisäksi 2000-luvulla useat uusfasistiset ja uusnatsistiset liikkeet saivat kannatusta. Näihin kuuluivat Nacionalni stroj, Obraz ja 1389 Movement.[281]
Poliittiseksi puolueeksi muuttunut järjestö Dveri, oli myös näkyvä äärioikeistolaisen sisällön edistäjä. Heidät tunnettiin pääasiassa uskonnollisfasistisista, sosiaalisesti konservatiivisista ja lännenvastaisista kannoistaan.[282][283]
Vuodesta 2019 lähtien äärioikeiston Serbian puolueen vallanpitäjät ovat saavuttaneet suosiota pääasiassa ultranationalististen näkemysten ansiosta. Näihin kytkeytyy avoimesti uusfasistinen Leviathan-liike.[284][285][286]
Yhdistynyt Kuningaskunta
Far-right politics in the United Kingdom
Britannian äärioikeisto kehitty fasistisesta liikkeestä. Vuonna 1932 Oswald Mosley perusti British Union of Fassist (BUF), joka oli kielletty toisen maailmansodan aikana.[287]
A. K. Chestertonin vuonna 1954 perustamasta League of Empire Loyalistsista tuli tuolloin suurin brittiläinen äärioikeistolainen ryhmä. Se oli pikemminkin painostusryhmä kuin poliittinen puolue, eikä se osallistunut vaaleihin. Suurin osa sen jäsenistä kuului konservatiiviseen puolueeseen ja tunnettiin poliittisesti kiusallisista temppuista puoluekonferensseissa.[288]
Muita fasistisia puolueita olivat National Front (NF), White Defense League ja National Labour Party, jotka lopulta sulautuivat muodostaen British National Partyn (BNP).[289]
Brittiläisen imperiumin taantuessa, brittiläiset äärioikeistopuolueet kiinnittivät huomionsa sisäisiin asioihin. 1950-luvulla maahanmuutto Yhdistyneeseen kuningaskuntaan oli lisääntynyt entisistä siirtomaista, erityisesti Intiasta, Pakistanista, Karibialta ja Ugandasta. John Beanin ja Andrew Fountainen johtama BNP vastusti näiden ihmisten pääsyä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Useat sen mielenosoitukset, kuten vuonna 1962 Trafalgar Squarella järjestetty, päättyivät rotumellakoihin.
Muutaman varhaisen menestyksen jälkeen puolue joutui vaikeuksiin ja kaatui sisäisten riitojen seurauksena. Vuonna 1967 se yhdisti voimansa John Tyndallin ja Chestertonin League of Empire Loyalists -järjestön jäänteiden kanssa muodostaakseen Britannian suurimman äärioikeistolaisen järjestön National Frontin (NF).[290]
BNP ja NF tukivat Pohjois-Irlannissa äärilojalismia ja houkuttelivat konservatiivipuolueen jäseniä, jotka olivat pettyneet Harold Macmillanin tunnustettua Afrikan siirtokuntien oikeuden itsenäisyyteen ja kritisoitua apartheidia Etelä-Afrikassa.[291]
Pohjoisirlantilaisilla puolisotilaallisilla ryhmillä on yhteyksiä äärioikeisto- ja uusnatsiryhmiin Britanniassa (Combat 18, British National Socialist Movement ja NF). 1990-luvulta lähtien puolisotilaalliset lojalistijoukot ovat olleet vastuussa lukuisista rasistisista hyökkäyksistä.[292][293][294][295][296]
1970-luvulla NF:n mielenosoituksista tuli säännöllinen ilmiö Britannian politiikassa. Vaalitulokset säilyivät vahvoina muutamilla työväenluokan kaupunkialueilla, ja puolue voitti useita paikallisneuvoston paikkoja, mutta ei koskaan saavuttanut edustusta parlamentissa. 1970-luvulta lähtien NF:n tuki on ollut laskussa, kun taas Nick Griffinin ja BNP:n suosio on kasvanut.
2000-luvun vaihteessa BNP voitti useita valtuustopaikkoja. Puolue jatkoi maahanmuuton vastaista politiikkaa. Vahingollinen BBC:n dokumentti johti siihen, että Griffiniä syytettiin rotuvihaan yllytyksestä, mutta hänet vapautettiin syytteistä.[297][298]
Oceania
Australia
Far-right politics in Australia
Kapteeni Francis de Groot julistaa Sydneyn satamasillan avatuksi maaliskuussa 1932
Äärioikeisto on tullut tunnetuksi Sydneyssä New Guardin (1931) ja Centre Partyn (1933) muodostamisen myötä, ja se on ollut mukana Australian poliittisessa keskustelussa toisesta maailmansodasta lähtien.[299]
Nämä protofasistiset ryhmät olivat luonteeltaan monarkistisia, antikommunistisia ja autoritaarisia. Varhaisia äärioikeistolaisia ryhmiä seurasi selvästi fasistinen Australia First Movement (1941).[300][301]
Australian äärioikeisto omaksui 1960- ja 1970-luvuilla selvemmin rodullisia konnotaatioita ja kehittyi itsejulistautuneiksi natsistisiksi, fasistisiksi ja juutalaisvastaisiksi, ei-valkoisten ja ei-kristittyjen maahanmuuttoa vastustaviksi järjestöiksi, kuten National Socialist Party of Australia. (1967) ja militantti valkoisen ylivallan kannattaja National Action (1982).[302][303][304]
1980-luvulta lähtien termiä on käytetty lähinnä kuvaamaan niitä, jotka ilmaisevat haluavansa säilyttää juutalais-kristillisen, anglo-australialaisen kulttuurin ja niitä, jotka kampanjoivat aboriginaalien maaoikeuksia, monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja turvapaikanhakijoita vastaan. Vuodesta 2001 lähtien Australiassa on kehittynyt moderneja uusnatsi-, uusfasistisia tai alt-right-ryhmiä, kuten True Blue Crew, United Patriots Front, Fraser Anningin konservatiivinen kansallispuolue ja Antipodean Resistance.[305]
Uusi Seelanti
Far-right politics in New Zealand
Uudessa-Seelannissa on vaikuttanut kourallinen äärioikeistojärjestöjä toisen maailmansodan jälkeen. Näitä olivat Conservative Front, New Zealand National Front ja National Democrats Party.[306][307]
Uuden-Seelannin äärioikeistopuolueilla ei ole merkittävää kannatusta. Äärioikeiston protestit aiheuttavat usein vastamielenosoituksia.Christchurchin moskeijaammuskelun jälkeen vuonna 2019 National Front ”sulki julkisesti kaupan” ja meni suurelta osin maan alle muiden äärioikeistolaisten tavoin.[308][309][310]
Fiji
Nationalist Vanua Tako Lavo Party
Nationalist Vanua Tako Lavo Party
Nationalistinen Vanua Tako Lavo oli äärioikeistolainen poliittinen puolue, joka kannatti Fidžin etnistä nationalismia.Vuonna 2009 puoluejohtaja Iliesa Duvuloco pidätettiin, koska hän rikkoi sotilashallinnon hätätilalakeja jakamalla pamfletteja, joissa vaadittiin kapinaa sotilashallintoa vastaan. Tammikuussa 2013 sotilashallinto otti käyttöön määräyksiä, jotka olennaisesti poistivat puolueen rekisteristä.[311][312][313][314]
Online
Useat Internet-sivut ja foorumit keskittyvät äärioikeistoon ja ovat niiden suosiossa. Näitä ovat esimerkiksi Stormfront ja Iron March.
Stormfront
Stormfront (website)
Stormfront on vanhin ja näkyvin uusnatsien verkkosivusto. Southern Poverty Law Center ja muut mediajärjestöt kuvailevat sitä ”Internetin murhapääkaupungiksi”.
Elokuussa 2017 Stormfront poistettiin käytöstä hieman yli kuukaudeksi, kun rekisterinpitäjä takavarikoi verkkotunnuksen. Perusteluna oli, että Stormfront lietsoi vihaa ja joitain sen jäsenistä epäiltiin murhasta. Lawyers’ Committee for Civil Rights Under Law painosti Stormfrontin verkkoisäntäverkkopalvelua, Network Solutionsia estämään verkkotunnuksen, koska sivuston katsottiin yllyttävän väkivaltan.[315][316][317]
Iron March
Iron March
Iron March oli fasistinen verkkofoorumi, jonka perusti venäläinen nationalisti Alexander ”Slavros” Mukhitdinov vuonna 2011.
Tuntematon henkilö latasi Iron Marchin käyttäjien tietokannan Internet-arkistoon marraskuussa 2019. Tämän seurauksena useita uusnatsikäyttäjiä tunnistettiin, mukaan lukien ICE:n pidätyskeskuksen kapteeni ja useita Yhdysvaltain armeijan aktiivisia jäseniä. Vuoden 2018 puolivälissä Southern Poverty Law Center yhdisti Iron Marchin lähes 100 murhaan.Mukhitdinov pysyi hämäränä hahmona vuotojen aikaan.[318][319][320][318] [321]
Äärioikeistolainen terrorismi
Right-wing terrorism
1980 Bologna massacre by Nuclei Armati Rivoluzionari
Oikeistoterrorismi on terrorismia, jonka motiivina ovat useat äärioikeistolaiset ideologiat ja uskomukset, kuten antikommunismi, uusfasismi, uusnatsismi, rasismi, muukalaisviha ja maahanmuuton vastustus. Tämäntyyppinen terrorismi on ollut satunnaista, ja kansainvälistä yhteistyötä on tehty vain vähän tai ei ollenkaan.[322]
Moderni oikeistoterrorismi ilmestyi ensimmäisen kerran Länsi-Euroopassa 1980-luvulla ja Itä-Euroopassa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.Oikeistoterroristit pyrkivät kaatamaan hallitukset ja korvaamaan ne nationalistisilla tai fasistisilla hallituksilla.[322][323]
Liikkeen ytimeen kuuluvat uusfasistiset skinheadit, äärioikeistolaiset huligaanit, nuoret kannattajat ja influensserit, jotka uskovat, että valtion on päästävä eroon vieraista aineksista suojellakseen omia etnisiä kansalaisiaan.[323]
Äärioikeistolaiselta terrorismilta puuttuu yleensä vahva ideologia ja teot ovat usein enemmänkin yksittäisten ihmisten viharikoksia. Cas Mudden mukaan äärioikeiston terrorismiin ja väkivaltaan lännessä ovat viime aikoina syyllistyneet lähinnä yksilöt tai yksilöryhmät, ”joilla on parhaimmillaan perifeerinen yhteys” poliittisesti merkittäviin äärioikeistojärjestöihin. Siitä huolimatta, Mudde toteaa, ”viime vuosina äärioikeiston väkivalta on muuttunut suunniteltummaksi, säännöllisemmäksi ja tappavammaksi, kuten Christchurchissa (2019), Pittsburghissa (2018) ja Norjassa (2011) tehdyt terroristihyökkäykset osoittavat.”[26][323]
Kuvien lähde: https://en.wikipedia.org/wiki/Far-right_politics
Viittaukset
- Other names:
Nationalism:
Anti-communism:
Nativism and authoritarianism:
- Fascism and Nazism:
Alt-right, white supremacy:
- Lyons, Matthew N. (20 January 2017). . Political Research Associates. Retrieved 3 September 2019.
Ultranationalist, racist, homophobic, xenophobic etc.:
- Ethnic persecution, forced assimilation, cleansing, etc.:
Traditional social institutions:
- Camus & Lebourg 2017, p. 22.
- Camus & Lebourg 2017, p. 21.
- Bar-On 2016, p. xiii.
- Mudde, Cas. ”The Extreme Right Party Family: An Ideological Approach” (PhD diss., Leiden University, 1998).
- Camus & Lebourg 2017, pp. 44–45.
- Carlisle 2005, p. 694.
- Kopeček, Lubomír (2007). ”The Far Right in Europe”. Středoevropské politické studie. International Institute of Political Science, Masaryk University in Brno. IX (4): 280–293. Retrieved 21 December 2020 – via Central and Eastern European Online Library.
- Hilliard, Robert L. and Michael C. Keith, Waves of Rancor: Tuning in the Radical Right (Armonk, New York: M.E. Sharpe 1999, p. 43.
- Woshinsky 2008, pp. 154–155.
- Widfeldt, Anders, ”A fourth phase of the extreme right? Nordic immigration-critical parties in a comparative context”. In: NORDEUROPAforum (2010:1/2), 7–31, Edoc.hu
- Art, David (2011). Inside the Radical Right : the Development of Anti-Immigrant Parties in Western Europe. New York: Cambridge University Press. pp. 10–29. ISBN 978-1-139-07710-1. OCLC 727944932.
- Mudde 2002, ”Ctrl-Alt-Delete: The origins and ideology of the Alternative Right”p. 13.
- Kuligowski, Piotr; Moll, Łukasz; Szadkowski, Krystian (2019). ”Anti-Communisms: Discourses of Exclusion”. Praktyka Teoretyczna. Adam Mickiewicz University in Poznań. 1 (31): 7–13. Retrieved 21 December 2020 – via Central and Eastern European Online Library.
- Miller-Idriss, Cynthia (2020). Hate in the Homeland: The New Global Far Right. Princeton University Press. p. 18. ISBN 978-0-691-20589-2.
- Camus & Lebourg 2017, pp. 1–2.
- Mudde 2002, p. 10.
- Mudde 2002, p. 12.
- Mudde 2019, p. 12: ”The extreme right rejects the essence of democracy, that is, popular sovereignty and majority rule. The most infamous example of the extreme right is fascism, which brought to power German Führer Adolf Hitler and Italian Duce Benito Mussolini, and was responsible for the most destructive war in world history. The radical right accepts the essence of democracy, but opposes fundamental elements of liberal democracy, most notably minority rights, rule of law, and separation of powers. Both subgroups oppose the postwar liberal democratic consensus, but in fundamentally different ways. While the extreme right is revolutionary, the radical right is more reformist. In essence, the radical right trusts the power of the people, the extreme right does not.”
- Bobbio, Norberto (1997). Left and Right: The Significance of a Political Distinction. Translated by Cameron, Allan. University of Chicago Press. ISBN 0-226-06246-5.
- Mudde 2019, p. 11.
- Woshinsky 2008, p. 156.
- Baker, Peter (28 May 2016). ”Rise of Donald Trump Tracks Growing Debate Over Global Fascism”. The New York Times. ISSN 0362-4331. Retrieved 7 June 2016.
- Mudde 2019, p. [page needed].
- Sedgwick 2019, p. xiii.
- William Safire. Safire’s Political Dictionary. Oxford, England, UK: Oxford University Press, 2008. p. 385.
- Berlet, Chip; Lyons, Matthew N. (2000). Right-Wing Populism in America: Too Close for Comfort. New York: Guilford Press. p. 342.
- Filipović, Miroslava; Đorić, Marija (2010). ”The Left or the Right: Old Paradigms and New Governments”. Serbian Political Thought. 2 (1–2): 121–144. doi:10.22182/spt.2122011.8.
- Pavlopoulos, Vassilis (20 March 2014). Politics, economics, and the far right in Europe: a social psychological perspective. The Challenge of the Extreme Right in Europe: Past, Present, Future. Birkbeck, University of London.
- Choat, Simon (12 May 2017) ”’Horseshoe theory’ is nonsense – the far right and far left have little in common”. The Conversation. Retrieved 10 June 2020.
- Rydgren 2007, pp. 241–263.
- Rydgren 2007, p. 247.
- Bornschier, Simon (2010). Cleavage politics and the populist right the new cultural conflict in Western Europe. Temple University Press. OCLC 748925475.
- Merkel, P. and Weinberg, L. (2004) Right-wing Extremism in the Twenty-first Century, Frank Cass Publishers: London, pp 52–53
- Art, David (2011). Inside the Radical Right. New York: Cambridge University Press. ISBN 9781139498838.
- Allen, Trevor J. (8 July 2015). ”All in the party family? Comparing far right voters in Western and Post-Communist Europe”. Party Politics. 23 (3): 274–285. doi:10.1177/1354068815593457. ISSN 1354-0688. S2CID 147793242.
- Beiner 2018, p. 11.
- Beiner 2018, p. 14.
- Bar-On, Tamir (7 December 2011), Backes, Uwe; Moreau, Patrick (eds.), ”Intellectual Right – Wing Extremism – Alain de Benoist’s Mazeway Resynthesis since 2000”, The Extreme Right in Europe (1 ed.), Vandenhoeck & Ruprecht, pp. 333–358, doi:10.13109/9783666369223.333, ISBN 9783525369227
- Woods, Roger (25 March 1996). The Conservative Revolution in the Weimar Republic. Springer. pp. 1–2. ISBN 9780230375857.
- François, Stéphane (24 August 2009). ”Qu’est ce que la Révolution Conservatrice ?”. Fragments sur les Temps Présents (in French). Retrieved 23 July 2019.
- Camus & Lebourg 2017, pp. 7–8.
- Camus & Lebourg 2017, pp. 9–10.
- Camus & Lebourg 2017, pp. 11–12.
- Dupeux, Louis (1994). ”La nouvelle droite ” révolutionnaire-conservatrice ” et son influence sous la république de Weimar”. Revue d’Histoire Moderne & Contemporaine. 41 (3): 474–75. doi:10.3406/rhmc.1994.1732.
- Camus & Lebourg 2017, pp. 16–18.
- Stern, Fritz R. (1974). The Politics of Cultural Despair: A Study in the Rise of the Germanic Ideology. University of California Press. ISBN 9780520026438.
- Camus & Lebourg 2017, p. 19.
- Sedgwick 2019.
- Desbuissons, Ghislaine (1990). ”Maurice Bardèche, écrivain et théoricien fasciste?”. Revue d’histoire moderne et contemporaine (in French). 37 (1): 148–159. doi:10.3406/rhmc.1990.1531. ISSN 0048-8003. JSTOR 20529642.
- Teitelbaum, Benjamin R. (2020). War for Eternity: The Return of Traditionalism and the Rise of the Populist Right. Penguin Books Limited. pp. 2–3, 11, 58. ISBN 978-0-14-199204-4.
- Leal, Rene (2020). ”The Rise of Fascist Formations in Chile and in the World”. Social Sciences. 9 (12): 230. doi:10.3390/socsci9120230. the ‘West’ and the ‘Rest’, considering the hegemony of neoliberalism in current global capitalism and the relevance of its ideology in the emergence of the far right. Among the ‘Rest’ who live in Latin America, and in particular in Chile, fascism is no stranger: Chile was a battlefield falling to the dictatorship of the far-right Pinochet regime
- Saha, Santosh C, ed. (2008). Ethnicity and sociopolitical change in Africa and other developing countries: a constructive discourse in state building (first ed.). Lexington Books. p. 92. ISBN 978-0-7391-2332-4.
- Aspegren, Lennart (2006). Never again?: Rwanda and the World. Human Rights Law: From Dissemination to Application — Essays in Honour of Göran Melander. The Raoul Wallenberg Institute human rights library. Vol. 26. Martinus Nijhoff Publishers. p. 173. ISBN 9004151818.
- Des Forges, Alison (March 1999). Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda – History → The Army, the Church and the Akazu. New York: Human Rights Watch. ISBN 1-56432-171-1.
- ”MICT-13-38”. United Nations International Residual Mechanism for Criminal Tribunals. 11 November 2013. Retrieved 4 June 2020.
- ”Mechanism fugitive Félicien Kabuga arrested today” (Press release). International Residual Mechanism for Criminal Tribunals. 16 May 2020. Archived from the original on 25 November 2020.
- Reyntjens, Filip (21 October 2014). ”Rwanda’s Untold Story. A reply to ”38 scholars, scientists, researchers, journalists and historians””. African Arguments.
- Des Forges, Alison (March 1999). Leave None to Tell the Story: Genocide in Rwanda – The Organization → The Militia. New York: Human Rights Watch. ISBN 1-56432-171-1.
- ”Rwanda genocide of 1994”. Encyclopædia Britannica. Encyclopædia Britannica, Inc. p. 3. Retrieved 3 June 2020.
- ”The End of Apartheid”. Archive: Information released online prior to January 20, 2009. United States Department of State. 2009. Archived from the original on 5 February 2009. Retrieved 5 February 2009.
- ”The prohibition of the African National Congress, the Pan-Africanist Congress, the South African Communist Party and a number of subsidiary organizations is being rescinded”. www.cvet.org.za. CVET – Community Video Education Trust. 2 February 1990. Organizations: Nationalist Party
- ”National Party”. 30 March 2011.
- Brotz, Howard (1977). The Politics of South Africa: Democracy and Racial Diversity. Oxford, UK: Oxford University Press. p. 45. ISBN 9780192156716.
- Du Toit, Brian M. (1991). ”The Far Right in Current South African Politics”. The Journal of Modern African Studies. Cambridge University Press. 29 (4=): 627–67. doi:10.1017/S0022278X00005693. ISSN 1469-7777. JSTOR 161141.
- Turpin-Petrosino, Carolyn (2013). The Beast Reawakens: Fascism’s Resurgence from Hitler’s Spymasters to Today’s Neo-Nazi Groups and Right-Wing Extremists. Taylor and Francis. ISBN 9781134014248. There are hate groups in South Africa. Perhaps among the most organized is the Afrikaner Resistance Movement or AWB (Afrikaner Weerstandsbeweging). Included in its ideological platform are neo-Nazism and White supremacy.
- Robyn Curnow; Nkepile Mabuse (5 April 2010). ”South Africa’s neo-Nazis drop revenge vow”. CNN.
- Clark, Nancy; Worger, William (2013). South Africa: The Rise and Fall of Apartheid. Routledge. p. xx. ISBN 9781317861652. Terre’Blanche, Eugene (1941–2010): Began career in the South African police. In 1973 founded the Afrikaner Weerstandsbeweging as a Nazi-inspired militant right-wing movement upholding white supremacy.
- ”Amnesty decision”. Truth and Reconciliation Commission. 1999. Retrieved 22 April 2007.
- ”Togo profile”. BBC News. Retrieved 11 January 2013.
- ”Togo : le RPT est mort, que vive l’Unir” (in French). Radio France Internationale. 15 April 2012. Retrieved 28 April 2012.
- Yvette Attiogbé (14 April 2012). ”The Dissolution of the RPT – It is Official”. togo-online.co.uk. Archived from the original on 9 August 2013. Retrieved 28 April 2012.
- Folly Mozolla (15 April 2012). ”Faure Gnassingbé has created his party Union pour la République (UNIR) in Atakpamé”. togo-online.co.uk. Archived from the original on 7 August 2013. Retrieved 28 April 2012.
- ”2010 Human Rights Report: Togo”. US Department of State. Retrieved 11 January 2013.
- René E. Gertz (June 1996). ”Influencia política alemã no Brasil na década DE 1930”. Estudios Interdisciplinarios de America Latina y el Caribe (E.I.A.L). 7 (1). Archived from the original on 4 June 2011. Retrieved 19 September 2011.
- Marcelo Carneiro (14 November 2001). ”Heil, Hitler – Novos documentos contam a história do Partido Nazista no Brasil de Vargas”. VEJA. Archived from the original on 18 March 2009.
- Dietrich, Ana Maria (2007). Nazismo tropical? O partido Nazista no Brasil. Teses.usp.br (Thesis). Universidade de São Paulo. doi:10.11606/T.8.2007.tde-10072007-113709. Retrieved 28 February 2017.
- ”EXTREMA DIREITA E QUESTÃO NACIONAL: o nazismo no Brasil dos anos 30” (PDF). 4 March 2009. Archived from the original (PDF) on 4 March 2009.
- Benzaquém de Araújo, Ricardo (1988). Totalitarismo e Revolução: o Integralismo de Plínio Salgado. Rio de Janeiro: Jorge Zahar Editor. pp. 30–33 & 46–48. ISBN 85-85061-83-9.
- ”Josef Mengele”. United States Holocaust Memorial Museum. 2009. Retrieved 22 August 2019.
- ”Fascist? Populist? Debate Over Describing Brazil’s Bolsonaro”. The New York Times.
- Amaral, Luciana (12 November 2019). ”Bolsonaro anuncia saída do PSL e confirma novo partido: Aliança pelo Brasil” (in Portuguese). Uol. Retrieved 13 November 2019.
- Nolasco, Thiago (12 November 2019). ”Bolsonaro anuncia saída do PSL e criança do Aliança pelo Brasil” (in Portuguese). R7. Retrieved 13 November 2019.
- Mazui, Guilherme; Rodrigues, Paloma (12 November 2019). ”Bolsonaro anuncia saída do PSL e criação de novo partido” (in Portuguese). G1. Retrieved 13 November 2019.
- Far-right Bolsonaro:
- Blunck, Julia (17 October 2018). ”Why Brazil’s far-right challenger Jair Bolsonaro has already won”. New Statesman. Retrieved 4 November 2018.
- Phillips, Tom; Phillips, Dom (7 October 2018). ”Far-right populist Jair Bolsonaro leads as Brazil goes to vote”. The Guardian. Retrieved 4 November 2018.
- ”Brazil far-right politician enters presidential race”. BBC News. 23 July 2018. Retrieved 4 November 2018.
- Londoño, Ernesto; Darlington, Shasta (17 October 2018). ”Jair Bolsonaro Wins Brazil’s Presidency, in a Shift to the Far Right”. The New York Times. Retrieved 4 November 2018.
- Cuadros, Alex (8 October 2018). ”Brazil Turns Its Back on Democracy”. The Atlantic. Retrieved 4 November 2018.
- Frederowski, Bruno; Mandl, Carolina (8 October 2018). ”Brazil’s far-right Bolsonaro: No coalition politics in cabinet picks”. Reuters. Retrieved 4 November 2018.
- Meredith, Sam (9 October 2018). ”Who is the ’Trump of the Tropics?’: All you need to know about Brazil’s presidential frontrunner”. CNBC. Retrieved 24 November 2018.
- Romero, Luiz (6 October 2018). ”Brazilians are so averse to the Workers’ Party they’re willing to elect a radical far-right populist”. Quartz. Retrieved 24 November 2018.
- Forsythe, David P (2009). Encyclopedia of Human Rights, Volume 1. Oxford, United Kingdom: Oxford University Press. p. 344. ISBN 9780195334029. Retrieved 17 June 2020. The far-right National Liberation Movement (MLN), led by Mario Sandoval Alarcon, became an important political player; after 1969 it was responsible for the first death-squad killings of activists and regime opponents.
- Bartrop, Paul R.; Leonard Jacobs, Steven (2014). Modern Genocide: The Definitive Resource and Document Collection. Santa Barbara, California, United States: ABC-CLIO. p. 970. ISBN 9781610693646.
- Levenson-Estrada, Deborah (Winter 2003). ”The Life That Makes Us Die/The Death That Makes Us Live: Facing Terrorism in Guatemala City”. Radical History Review. 2003 (85): 94–104. doi:10.1215/01636545-2003-85-94. S2CID 143353418.
- Bonpane, Blase (12 May 2000). Guerrillas of Peace: Liberation Theology and the Central American Revolution. iUniverse. pp. 30–50. ISBN 978-0-595-00418-8.
- Rothenburg, David, ed. (2012). Memory of Silence: The Guatemalan Truth Commission Report. Palgrave Macmillan. pp. 112–113. ISBN 978-1-137-01114-5.
- Grandin, Greg; Klein, Naomi (30 July 2011). The Last Colonial Massacre: Latin America in the Cold War. University of Chicago Press. pp. 87–89. ISBN 978-0-226-30690-2.
- Batz, Giovanni (2013). ”Military Factionalism and the Consolidation of Power in 1960s Guatemala”. In Garrard-Burnett, Virginia; Lawrence, Mark Atwood; Moreno, Julia E. (eds.). Beyond the Eagle’s Shadow: New Histories of Latin America’s Cold War. University of New Mexico Press. pp. 64–65. ISBN 978-0-8263-5369-6.
- Janda, Kenneth (1980). ”GUATEMALA: The Party System in 1950-1954 and 1953-1962”. Political Parties: A Cross-National Survey. New York: The Free Press. pp. 635–636. Archived from the original on 27 September 2007 – via janda.org.
- Blum, William (2003). Killing Hope: US Military and CIA interventions since World War II. Zed Books. pp. 233–234. ISBN 978-1-84277-369-7.
- Theroux, Paul (2014). The Old Patagonian Express. Houghton Mifflin Harcourt. pp. 100–103. ISBN 978-0-547-52400-9.
- Stanley G. Payne, A History of Fascism: 1914-1945, London: Routledge, 2001, p. 341
- Garay, Cristián. 1990. El Partido Agrario Laborista. 1945-1958. Editorial Andrés Bello. Santiago. OCLC 25534586 ISBN 956-13-0889-3 (pages 133-135)
- Levenda, Peter (2002). Unholy Alliance: A History of Nazi Involvement in the Occult. London: Bloomsbury Academic. ISBN 0826414095.
- McCarthy, Julie (14 September 2006). ”A Dictator’s Legacy of Economic Growth”. NPR. Retrieved 16 December 2021.
- Falconer, Bruce (1 September 2008). ”The Torture Colony”. The American Scholar. Retrieved 10 May 2019.
- Infield, Glenn, Secrets of the SS, 1981, p. 206.
- Staff writers (30 March 2005). ”Michael Townley fue interrogado por muerte de Frei Montalva”. Radio Cooperativa (in Spanish). Archived from the original on 29 July 2012. Retrieved 21 April 2016.
- Hunter, Wendy (1997). ”Continuity or Change? Civil-Military Relations in Democratic Argentina, Chile, and Peru”. Political Science Quarterly. Academy of Political Science. 112 (3): 458. doi:10.2307/2657566. JSTOR 2657566. Rather than moving toward the center, they were motivated by the imperatives of Chile’s binomial electoral system, which induces parties to form coalitions, to ally with the far right Union Democratica Independiente (UDI)
- Bresnahan, Rosalind (November 2003). ”The Media and the Neoliberal Transition in Chile: Democratic Promise Unfulfilled”. Latin American Perspectives. SAGE Publishing. 30 (6): 45. doi:10.1177/0095399703256257. S2CID 145784920. the far right party the Unión Democrática Independiente (Independent Democratic UDI)
- Blofield, Merike H.; Haas, Liesl (2005). ”Defining a Democracy: Reforming the Laws on Women’s Rights in Chile, 1990-2002”. Latin American Politics and Society. Cambridge University Press. 47 (3): 42. The far-right Independent Democratic Union (UDI) forms an … electoral alliance with … National Renovation (RN)
- McGowan, Charis. ”Women in Chile voice fears over far-right presidential candidate”. Al Jazeera. Retrieved 16 December 2021.
- ”El Partido Republicano: el proyecto populista de la derecha radical chilena”. Revista Uruguaya de Ciencia Política. 30 (1): 105–134. June 2021. In their ideological core, the radical populist rights are composed of the combination of three traits: nativism, authoritarianism and populism. … This recap allows to identify dimensions of analysis applicable to the Republican Party.
- Funk, Robert L (26 October 2021). ”The Rise of José Antonio Kast in Chile”. Americas Quarterly. Retrieved 24 November 2021.
- ”Far-right populist, ex-protest leader set for runoff vote in Chile’s presidential election”. The Guardian. 21 November 2021. Retrieved 24 November 2021.
- ”Chile’s Bolsonaro? Hard-right Kast rises, targeting ’crime and violence'”. Reuters. 22 November 2021.
- Dávila, Mireya (January 2020). ”La reemergencia del pinochetismo”. Barómetro de política y equidad. 16: 49–69.
- Bonner, Raymond, Weakness and Deceit:: U.S. Policy and El Salvador, New York Times Books, 1984, p.330
- Arnson, Cynthia J. ”Window on the Past: A Declassified History of Death Squads in El Salvador” in Death Squads in Global Perspective: Murder with Deniability, Campbell and Brenner, eds, 88
- ”El Salvador Death Squads Still Operating”. Banderasnews.com. Retrieved 13 November 2011.
- ”When a wave of torture and murder staggered a small U.S. ally, truth was a casualty. –”. The Baltimore Sun. 11 June 1995. Archived from the original on 30 September 2007. Retrieved 13 November 2011.
- ”U.S. continues to train Honduran soldiers”. Republic Broadcasting Network. 21 July 2009. Archived from the original on 23 July 2011. Retrieved 3 August 2009.
- Imerman, Vicky; Heather Dean (2009). ”Notorious Honduran School of the Americas Graduates”. Derechos Human Rights. Archived from the original on 4 December 2008. Retrieved 3 August 2009.
- Holland, Clifton L. (June 2006). ”Honduras – Human Rights Workers Denounce Battalion 3–16 Participation in Zelaya Government” (PDF). Mesoamérica Institute for Central American Studies. Archived from the original (PDF) on 20 July 2011. Retrieved 3 August 2009.
- Hodge, James; Linda Cooper (14 July 2009). ”U.S. continues to train Honduran soldiers”. National Catholic Reporter. Archived from the original on 1 August 2009. Retrieved 5 August 2009.
- ”Comunicado” (in Spanish). COFADEH. 3 July 2009. Retrieved 5 August 2009.
- Goodman, Amy (31 July 2009). ”Zelaya Speaks”. Z Communications. Archived from the original on 24 December 2013. Retrieved 1 August 2009.
- Comité de Familiares de Detenidos Desaparecidos en Honduras (February 2007). ”Hnd – Solicitan al Presidente Zelaya la destitución de integrantes del Batallón 3–16 nombrados en el Ministerio del Interior”. Nizkor. Archived from the original on 24 September 2009. Retrieved 7 August 2009.
- Leiva, Noe (2 August 2009). ”No se avizora el fin de la crisis hondureña”. El Nuevo Herald/AFP. Archived from the original on 5 August 2009. Retrieved 7 August 2009.
- Mejía, Lilian; Mauricio Pérez; Carlos Girón (18 July 2009). ”Pobladores Exigen Nueva Ley De Minería: 71 Detenidos Y 12 Heridos En Batalla Campal” (in Spanish). MAC: Mines and Communities. Archived from the original on 17 September 2009. Retrieved 7 August 2009.
- Hammett, Brian (1999). A Concise History of Mexico.
- Smith, Benjamin T. (2009). Pistoleros and Popular Movements: The Politics of State Formation in Postrevolutionary Oaxaca. Lincoln: University of Nebraska Press. p. 289. ISBN 978-0-8032-2280-9.
- Rospigliosi, Fernando (1996). Las Fuerzas Armadas y el 5 de abril: la percepción de la amenaza subversiva como una motivación golpista. Lima, Peru: Instituto de Estudios Peruanos. pp. 46–47.
- Gaussens, Pierre (2020). ”The forced serilization of indigenous population in Mexico in the 1990s”. Canadian Journal of Bioethics. 3 (3): 180+. doi:10.7202/1073797ar. S2CID 234586692. a government plan, developed by the Peruvian army between 1989 and 1990s to deal with the Shining Path insurrection, later known as the ’Green Plan’, whose (unpublished) text expresses in explicit terms a genocidal intention
- Burt, Jo-Marie (September–October 1998). ”Unsettled accounts: militarization and memory in postwar Peru”. NACLA Report on the Americas. Taylor & Francis. 32 (2): 35–41. doi:10.1080/10714839.1998.11725657. the military’s growing frustration over the limitations placed upon its counterinsurgency operations by democratic institutions, coupled with the growing inability of civilian politicians to deal with the spiraling economic crisis and the expansion of the Shining Path, prompted a group of military officers to devise a coup plan in the late 1980s. The plan called for the dissolution of Peru’s civilian government, military control over the state, and total elimination of armed opposition groups. The plan, developed in a series of documents known as the ”Plan Verde,” outlined a strategy for carrying out a military coup in which the armed forces would govern for 15 to 20 years and radically restructure state-society relations along neoliberal lines.
- Avilés, William (Spring 2009). ”Despite Insurgency: Reducing Military Prerogatives in Colombia and Peru”. Latin American Politics and Society. Cambridge University Press. 51 (1): 57–85. doi:10.1111/j.1548-2456.2009.00040.x. S2CID 154153310.
- Rospigliosi, Fernando (1996). Las Fuerzas Armadas y el 5 de abril: la percepción de la amenaza subversiva como una motivación golpista. Lima, Peru: Instituto de Estudios Peruanos. pp. 28–40.
- Rendón, Silvio (2013). La intervención de los Estados Unidos en el Perú. Editorial Sur. pp. 145–150. ISBN 9786124574139.
- Alfredo Schulte-Bockholt (2006). ”Chapter 5: Elites, Cocaine, and Power in Colombia and Peru”. The politics of organized crime and the organized crime of politics: a study in criminal power. Lexington Books. pp. 114–118. ISBN 978-0-7391-1358-5. important members of the officer corps, particularly within the army, had been contemplating a military coup and the establishment of an authoritarian regime, or a so-called directed democracy. The project was known as ’Plan Verde’, the Green Plan. … Fujimori essentially adopted the ’Plan Verde,’ and the military became a partner in the regime. … The autogolpe, or self-coup, of April 5, 1992, dissolved the Congress and the country’s constitution and allowed for the implementation of the most important components of the ’Plan Verde.’
- Asensio, Raúl; Camacho, Gabriela; González, Natalia; Grompone, Romeo; Pajuelo Teves, Ramón; Peña Jimenez, Omayra; Moscoso, Macarena; Vásquez, Yerel; Sosa Villagarcia, Paolo (August 2021). El Profe: Cómo Pedro Castillo se convirtió en presidente del Perú y qué pasará a continuación (in Spanish) (1 ed.). Lima, Peru: Institute of Peruvian Studies. pp. 13–24. ISBN 978-612-326-084-2. Retrieved 17 November 2021. Fujimorism was an unprecedented authoritarian political regime
- Quijano, Aníbal (1995). ”Fujimorism and Peru”. Socialism and Democracy. 9 (2): 45.
- Martínez, José Honorio (15 June 2009). ”Neoliberalismo y genocidio en el régimen fujimorista”. Historia Actual Online. 9.
- ”CHILE-PERU: Decision to Extradite Fujimori Sets International Precedent”. Inter Press Service. 21 September 2007. Retrieved 26 December 2021.
- ”Millonarios japoneses, al rescate de Fujimori”. El Tiempo (in Spanish). 11 August 2007. Retrieved 26 December 2021.
- ”The Decline and Fall of Yukio Hatoyama”. Washington Examiner. 2 June 2010. Retrieved 26 December 2021.
- ”¿Tiene futuro nuestra extrema derecha?”. La Republica (in Spanish). 11 January 2020. Retrieved 26 December 2021.
- ”Tribunal peruano ordena liberar a Keiko Fujimori”. Radio France Internationale. 1 May 2020. Retrieved 26 December 2021.
- Jiménez, Beatriz (14 April 2011). ”El voto de Keiko | elmundo.es”. El Mundo. Retrieved 26 December 2021.
- ”Candidato de la ultraderecha peruana es acusado de golpista por sus oponentes”. EFE (in Spanish). Retrieved 12 March 2021.
- ”Campaña sin favoritos eleva incertidumbre en Perú a un mes de las presidenciales”. France 24. 11 March 2021. Retrieved 12 March 2021.
- Cavero, Natalia Puertas (10 March 2021). ”’Uncle Porky,’ the conservative, right-wing businessman is second in Peruvian election polls”. Al Día. Retrieved 12 March 2021.
- ”Extreme Right Rises In Peruvian Politics”. Latin American Herald Tribune. Archived from the original on 10 June 2021. Retrieved 12 March 2021.
- ”Candidato ultraconservador peruano pide destituir al presidente Sagasti”. Noticieros Televisa (in Mexican Spanish). 9 March 2021. Retrieved 12 March 2021.
- Aquino, Marco. ”Peru’s Bolsonaro? The Opus Dei ultra-conservative who would kick out Odebrecht”. Reuters. Retrieved 18 March 2021.
- ”Sectors of the U.S. Right Active in the Year 2011”. The Public Eye. Political Research Associates. Retrieved 9 September 2019.
• Zaitchik, Alexander (19 October 2006). ”The National Socialist Movement Implodes”. SPLCenter.org. Montgomery, Alabama: Southern Poverty Law Center. Archived from the original on 19 September 2015. Retrieved 28 December 2020. The party’s problems began last June, when Citizens Against Hate discovered that NSM’s Tulsa post office box was shared by The Joy of Satan Ministry, in which the wife of NSM chairman emeritus Clifford Herrington is High Priestess. […] Within NSM ranks, meanwhile, a bitter debate was sparked over the propriety of Herrington’s Joy of Satan connections. […] Schoep moved ahead with damage-control operations by nudging chairman emeritus Herrington from his position under the cover of ”attending to personal matters.” But it was too late to stop NSM Minister of Radio and Information Michael Blevins, aka Vonbluvens, from following White out of the party, citing disgust with Herrington’s Joy of Satan ties. ”Satanism,” declared Blevins in his resignation letter, ”affects the whole prime directive guiding the [NSM] – SURVIVAL OF THE WHITE RACE.” […] NSM was now a Noticeably Smaller Movement, one trailed in extremist circles by a strong whiff of Satanism and related charges of sexual impropriety associated with Joy of Satan initiation rites and curiously strong teen recruitment efforts.
• ”National Socialist Movement”. SPLCenter.org. Montgomery, Alabama: Southern Poverty Law Center. 2020. Archived from the original on 8 September 2015. Retrieved 28 December 2020. The NSM has had its share of movement scandal. In July 2006, it was rocked by revelations that co-founder and chairman emeritus Cliff Herrington’s wife was the “High Priestess” of the Joy of Satan Ministry, and that her satanic church shared an address with the Tulsa, Okla., NSM chapter. The exposure of Herrington’s wife’s Satanist connections caused quite a stir, particularly among those NSM members who adhered to a racist (and heretical) variant of Christianity, Christian Identity. Before the dust settled, both Herringtons were forced out of NSM. Bill White, the neo-Nazi group’s energetic spokesman, also quit, taking several NSM officials with him to create a new group, the American National Socialist Workers Party.- ”The National Socialist Movement”. Adl.org. New York City: Anti-Defamation League. 2020. Archived from the original on 22 September 2017. Retrieved 28 December 2020.
- Upchurch, H. E. (22 December 2021). Cruickshank, Paul; Hummel, Kristina (eds.). ”The Iron March Forum and the Evolution of the ”Skull Mask” Neo-Fascist Network” (PDF). CTC Sentinel. West Point, New York: Combating Terrorism Center. 14 (10): 27–37. Archived (PDF) from the original on 27 December 2021. Retrieved 19 January 2022. The skull mask network’s ideology is a political-religious hybrid based in large part on the work of the philosopher Julius Evola. Evola mixed fascism with ”Traditionalism,” a syncretic 20th century religious movement that combines Hermetic occultism with the Hindu doctrine of cyclical time and a belief in a now-lost primordial European paganism. Adherents of this blend of doctrines, which can be termed ”Traditionalist fascism” believe that a caste-based, racially pure ”organic” society will be restored after what they believe to be an ongoing age of corruption, the Kali Yuga, is swept away in an apocalyptic war, and that it is their role to hasten the end of the Kali Yuga by generating chaos and violence.
- Lipset & Raab 1973, p. 116.
- Lipset & Raab 1973, p. 125.
- Feldman, Glenn (1999). ”Chapter 9: Race over Rum, Romans, and Republicans”. Politics, Society, and the Klan in Alabama, 1915–1949. Tuscaloosa, Alabama: University of Alabama Press. pp. 160–192. ISBN 978-0-8173-8950-5. OCLC 40830038.
- Cook, Brianne (2020) [2008]. ”Watcher on the Tower and the Washington State Ku Klux Klan”. depts.washington.edu. Seattle, Washington: Seattle Civil Rights and Labor History Project. Archived from the original on 22 November 2021. Retrieved 15 March 2022.
- Morain, Tom (4 March 2020). ”Iowa History Month: The history of the Ku Klux Klan in Iowa”. The Des Moines Register. Des Moines, Iowa. Retrieved 15 March 2022.
- Lipset & Raab 1973, pp. 138–139.
- Lipset & Raab 1973, p. 152.
- Carlisle 2005, p. 588.
- Carlisle 2005, p. 557.
- ”Examining the Sovereign Citizen Movement in the Obama Era”. Politics & Policy. Archived from the original on 2 May 2014. Retrieved 2 May 2014.
- ”Sovereign Citizens: A Growing Domestic Threat to Law Enforcement”. FBI. Retrieved 16 March 2019.
- Brown, Karina (10 May 2016). ”Bundy Filing Shows Intent Behind Refuge Takeover”. Pasadena, California. Courthouse News Service. Retrieved 11 May 2016.
- Casey, Lissa; Arnold, Michael (9 May 2016). ”Defendant Ammon Bundy’s Motion to Dismiss for Lack of Subject Matter Jurisdiction” (PDF). Retrieved 11 May 2016.
- Cimino, Richard P. (December 2005). ””No God in Common”: American Evangelical Discourse on Islam after 9/11″. Review of Religious Research. Springer Verlag on behalf of the Religious Research Association. 47 (2): 162–174. doi:10.2307/3512048. ISSN 2211-4866. S2CID 143510803.
- Hermansson, Patrik; Lawrence, David; Mulhall, Joe; Murdoch, Simon (2020). The International Alt-Right: Fascism for the 21st Century?. London: Routledge. ISBN 978-0-429-62709-5.
- Bhatt, Chetan (2020). ”White Extinction: Metaphysical Elements of Contemporary Western Fascism”. Theory, Culture & Society. SAGE Publications. 38: 49. doi:10.1177/0263276420925523. ISSN 0263-2764.
- Clemons, Steven (27 August 2006). ”The Rise of Japan’s Thought Police”. The Washington Post.
- Muneo Narusawa, ”Abe Shinzo: Japan’s New Prime Minister a Far-Right Denier of History”, The Asia-Pacific Journal, Vol 11, Issue 1, No. 1, 14 January 2013
- The Economist of Britain on 5 January 2013. Cited in: William L. Brooks (2013), Will history again trip up Prime Minister Shinzo Abe? The Asahi Shimbun, 7 May 2013
- Drago Hedl (10 November 2005). ”Croatia’s Willingness To Tolerate Fascist Legacy Worries Many”. BCR Issue 73. IWPR. Archived from the original on 16 November 2010. Retrieved 30 November 2010.
- Eremina, Natalia; Seredenko, Sergei (2015). Right Radicalism in Party and Political Systems in Present-day European States. Cambridge Scholars Publishing. p. 74. ISBN 978-1-4438-7938-5.
- Milekic, Sven (24 January 2017). ”Croatia Ex-President Shown Downplaying WWII Crimes”. Balkan Insight. BIRN.
- ”Croatian PM hails ’victory’ for conservatives in parliamentary vote”. Deutsche Welle. Retrieved 18 September 2020.
- ”Croatia’s nationalist revival points to role for far-right”. Financial Times. Retrieved 18 September 2020.
- Kasekamp, Andres (Fall 1993). ”The Estonian Veterans’ League: A fascist movement?”. Journal of Baltic Studies. 24 (3): 263–268. doi:10.1080/01629779300000151.
- Kasekamp, Andres (2003). The Radical Right in Interwar Estonia». Palgrave USA.
- Arnold Schulbach (April 1934). ”Vabside elu keskvanglas” [Free communication life in the central prison]. Vaba Maa (in Estonian). Vol. 6, no. 79. p. 1.
- Voldemar Pinn. Kahe mehe saatus: Johannes Vares, Hjalmar Mäe. Haapsalu, 1994.
- Tanner, Jari (4 March 2019). ”Far right gains in Estonia eyed for clues to EU-wide vote”. AP NEWS.
- Silver, Tambur (10 August 2020). ”A global neo-Nazi organisation led by a 13-year-old Estonian schoolboy”. Estonian World. Archived from the original on 12 May 2020. Retrieved 10 April 2020.
- ”Grupuotė, kurios narys planavo išpuolį Lietuvoje: įtraukti siekiama net ir vaikus (The group whose member planned the attack in Lithuania: even children are sought in involvement)”. Delfi (web portal). 26 June 2020. Archived from the original on 27 June 2020. Retrieved 27 June 2020.
- ”EKRE MP Ruuben Kaalep has long history of neo-Nazi activity”. Eesti Rahvusringhääling. 10 July 2019. Archived from the original on 8 May 2020. Retrieved 10 July 2019.
- ”Wiesenthal Center Criticizes Extreme Right March to Mark Estonian Independence Day”. Simon Wiesenthal Center. 5 October 2020.
- ”Nazi Hunter: Nuremberg-esque march no way to celebrate Estonian independence”. International Business Times. 5 October 2020.
- Vares, Vesa & Uola, Mikko & Majander, Mikko: Kansanvalta koetuksella. Sarjassa Suomen eduskunta 100 vuotta, Osa 3. Helsinki: Edita, 2006. ISBN 9513745430 page 248, 253
- Iltalehti Teema Historia: Lapuan liike, Alma Media, 2015, p. 34-35.
- L. J. Niinistö; ”Paavo Susitaival 1896–1993. Aktivismi elämänasenteena”, 1998.
- Jorma O. Tiainen; et al., eds. (1987). Vuosisatamme Kronikka. Jyväskylä: Gummerus. p. 668. ISBN 951-20-2893-X.
- Lars Westerlund, ed. (2008). Sotavangit ja internoidut [Prisoners of war and internees] (in Finnish, English, and Swedish). Helsinki: Kansallisarkisto [National Archives]. ISBN 978-951-53-3139-7.
- ”Palveliko entinen puolustusministeri Arvo Pentti (s.13.2.1915 – k. 1.2.1986) suomalaisessa SS-Pataljoonassa 2.Maailmansodan aikana – jos palveli, kauanko, missä ja millä sotilasarvolla?” [Did former Minister of Defense Arvo Pentti (b. 13 February 1915 – d. 1 February 1986) serve in the Finnish SS Battalion during World War II – if so, for how long, where and with what military rank?]. Kysy kirjastonhoitajalta [Ask your librarian] (in Finnish). Kirjastot.fi. 31 May 2007. Retrieved 23 September 2016.
- Seitsemän vuotta uusnatsina Helsingin sanomat 17.10.2013
- ”Right-Wing Terrorism and Militancy in the Nordic Countries: A Comparative Case Study” (PDF). University of Oslo Center for Research on Extremism. Retrieved 5 November 2020. One particularly severe episode happened in 1997, when a group of about 50 skinheads attacked Somali youths playing football in the Helsinki suburb Kontula. The violence did not stop before the police started shooting warning shots, and 22 skinheads were sentenced for the attack. Pekonen et al. also mention a number of other violent events from the 1990s, including ten particularly severe events from 1995 (not included in the RTV dataset because sufficient event details are lacking): a racist murder, an immigrant stabbed by a skinhead, four attacks on immigrants using explosives, and another four immigrants beaten severely.
- ”Extreme right radicals seeking more visible presence in Finland”. Finnish Broadcasting Company. 2 February 2013. Retrieved 1 October 2017.
- ”Finnish centre-left parties agree to form government”. FRANCE 24. 31 May 2019. Rinne led his party to a razor-thin victory in last month’s general election, holding off the far-right Finns Party which surged into second place on an anti-immigration agenda.
- ”Finland’s Social Democrats win razor-thin victory against far-right party”. euronews. 15 April 2019. Finland’s leftist Social Democrats won first place in Sunday’s general election with 17.7% of the votes, avoiding a near defeat by the far-right Finns Party, which rose in the ranks with an anti-immigration agenda.
- ”A look at euroskeptic and populist forces in the European Union”. The Japan Times. 21 May 2019. Finland’s far-right, anti-immigration Finns Party more than doubled its seats in April national elections, closely tailing the leftist Social Democrats who won only narrowly.
- ”Six MPs of the far-right Finns Party with a criminal record”. European Interest. 19 April 2019.
- ”FACTSHEET: THE FINNS PARTY”. Bridge Initiative. Georgetown University.
- ”The French National Front: On its way to power?”. Policy-network.net. 22 January 2015. Archived from the original on 15 February 2018. Retrieved 31 March 2015.
- John Lichfield (1 March 2015). ”Rise of the French far right: Front National party could make sweeping gains at this month’s local elections”. Independent. London. Retrieved 31 March 2015.
- Davies, Peter (2012). The National Front in France: Ideology, Discourse and Power. Routledge. ISBN 978-1-134-72530-4.
- Camus & Lebourg 2017, p. [page needed].
- ”Jean-Marie Le Pen fined again for dismissing Holocaust as ’detail'”. theguardian. 6 April 2016.
- ”Jean-Marie Le Pen condamné pour incitation à la haine raciale”. Le Monde.fr. lemonde.fr. 24 February 2005.
- Wildman, Sarah (16 August 2017). ”Why you see swastikas in America but not Germany”. Vox. Vox Media. Retrieved 2 June 2020.
- ”Section 86a Use of Symbols of Unconstitutional Organizations”. Criminal Code (Strafgesetzbuch, StGB). German Law Archive.
- Virchow, Fabian (2016), ”PEGIDA: Understanding the Emergence and Essence of Nativist Protest in Dresden”, Journal of Intercultural Studies, 37 (6): 541–555, doi:10.1080/07256868.2016.1235026, S2CID 151752919
- ”PEGIDA in Germany”.
- ”The Pegida Movement and German Political Culture: Is Right-Wing Populism Here to Stay?”.
- Bennhold, Katrin (3 March 2021). ”Germany Places Far-Right AfD Party Under Surveillance for Extremism”. The New York Times.
- Payne, Stanley G (1995). A History of Fascism, 1914–45. University of Wisconsin Press. ISBN 0-299-14874-2.
- Gert Sørensen, Robert Mallett. International fascism, 1919-45. London, England, UK; Portland, Oregon, USA: Frank Cass Publishers, 2002. Pp. 159.
- Lee, Stephen J. 2000. European Dictatorships, 1918-1945 Routledge; 2 edition (22 Jun 2000). ISBN 0415230462.
- Mazower, Mark Inside Hitler’s Greece: The Experience of Occupation, 1941–44, New Haven: Yale University Press, 2001 pages 22 & 145.
- Martin Seckendorf; Günter Keber; u.a.; Bundesarchiv (Hrsg.): Die Okkupationspolitik des deutschen Faschismus in Jugoslawien, Griechenland, Albanien, Italien und Ungarn (1941–1945) Hüthig, Berlin 1992; Decker/ Müller, Heidelberg 2000. Reihe: Europa unterm Hakenkreuz Band 6, ISBN 3-8226-1892-6
- Munoz, Antonio J. (2018). The German Secret Field Police in Greece, 1941–1944. Jefferson, NC: MacFarland & Company. p. 95. ISBN 9781476667843.
- Kassimeris, Christos (2006). ”Causes of the 1967 Greek Coup”. Democracy and Security. 2(1), 61–72.
- ”Clinton Says U.S. Regrets Aid to Junta in Cold War”. Los Angeles Times. 21 November 1999.
- Wodak, Ruth (2015), The Politics of Fear: What Right-Wing Populist Discourses Mean, Sage, However, Golden Dawn’s neo-Nazi profile is clearly visible in the party’s symbolism, with its flag resembling a swastika, Nazi salutes and chant of ’Blood and Honour’ encapsulating its xenophobic and racist ideology.
- Vasilopoulou; Halikiopoulou (2015), The Golden Dawn’s ’Nationalist Solution’, p. 32, The extremist character of the Golden Dawn, its neo-Nazi principles, racism and ultranationalism, as well as its violence, render the party a least likely case of success […].
- Dalakoglou, Dimitris (2013), ”Neo-Nazism and neoliberalism: A Few Comments on Violence in Athens At the Time of Crisis”, WorkingUSA, 16 (16(2): 283–292, doi:10.1111/wusa.12044
- Miliopoulos, Lazaros (2011), ”Extremismus in Griechenland”, Extremismus in den EU-Staaten (in German), VS Verlag, p. 154, doi:10.1007/978-3-531-92746-6_9, ISBN 978-3-531-17065-7, …mit der seit 1993 als Partei anerkannten offen neonationalsozialistischen Gruppierung Goldene Mörgenröte (Chryssi Avgí, Χρυσή Αυγή) kooperierte… […cooperated with the openly neo-National Socialist group Golden Dawn (Chryssi Avgí, Χρυσή Αυγή), which has been recognized as a party since 1993…]
- Davies, Peter; Jackson, Paul (2008), The Far Right in Europe: An Encyclopedia, Greenwood World Press, p. 173
- Altsech, Moses (August 2004), ”Anti-Semitism in Greece: Embedded in Society”, Post-Holocaust and Anti-Semitism (23): 12, On 12 March 2004, Chrysi Avghi (Golden Dawn), the new weekly newspaper of the Neo-Nazi organization with that name, cited another survey which indicated that the percentage of Greeks who view immigrants unfavorably is 89 percent.
- Explosion at Greek neo-Nazi office, CNN, 19 March 2010, archived from the original on 8 March 2012, retrieved 2 February 2012
- Dalakoglou, Dimitris (2012), ”Beyond Spontaneity” (PDF), CITY, 16 (5): 535–545, doi:10.1080/13604813.2012.720760, hdl:1871.1/a5f5f3bf-372b-4e1f-8d76-cbe25382a4d0, S2CID 143686910
- Donadio, Rachel; Kitsantonis, Niki (6 May 2012), ”Greek Voters Punish 2 Main Parties for Economic Collapse”, The New York Times
- Smith, Helena (21 September 2019). ”After murder, defections and poll defeat: the sun sets on Greece’s Golden Dawn”. The Observer. ISSN 0029-7712. Retrieved 22 September 2019.
- Smith, Helena (16 December 2011), ”Rise of the Greek far right raises fears of further turmoil”, The Guardian, London
- Dalakoglou, Dimitris (2012), ”Beyond Spontaneity: Crisis, Violence and Collective Action in Athens” (PDF), CITY, 16 (5): 535–545, doi:10.1080/13604813.2012.720760, hdl:1871.1/a5f5f3bf-372b-4e1f-8d76-cbe25382a4d0, S2CID 143686910, The use of the terms extreme-Right, neo-Nazi, and fascist as synonymous is on purpose. Historically in Greece, the terms have been used alternatively in reference to the para-state apparatuses, but not only. (pg: 542)
- Xenakis, Sappho (2012), ”A New Dawn? Change and Continuity in Political Violence in Greece”, Terrorism and Political Violence, 24 (3): 437–64, doi:10.1080/09546553.2011.633133, S2CID 145624655, …Nikolaos Michaloliakos, who established the fascistic far-right party Chrysi Avgi (”Golden Dawn”) in the early 1980s.
- Kravva, Vasiliki (2003), ”The Construction of Otherness in Modern Greece”, The Ethics of Anthropology: Debates and dilemmas, Routledge, p. 169, For example, during the summer of 2000 members of Chryssi Avgi, the most widespread fascist organization in Greece, destroyed part of the third cemetery in Athens…
- Gemenis, Kostas; Nezi, Roula (January 2012), The 2011 Political Parties Expert Survey in Greece (PDF), University of Twente, p. 4, Interestingly, the placement of the extreme right Chrysi Avyi does not seem to be influenced by this bias, although this has more do with the lack of variance in the data (32 out of 33 experts placed the party on 10)
- Repoussi, Maria (2009), ”Battles over the national past of Greeks: The Greek History Textbook Controversy 2006–2007” (PDF), Geschichte für Heute. Zeitschrift für Historisch-politische Bildung (1): 5
- Grumke, Thomas (2003), ”The transatlantic dimension of right-wing extremism”, Human Rights Review, 4 (4): 56–72, doi:10.1007/s12142-003-1021-x, S2CID 145203309, On October 24, 1998 the Greek right-wing extremist organization Chrisi Avgi (”Golden Dawn”) was the host for the ”5th European Youth Congress” in Thessaloniki.
- Xypolia, Ilia (June 2012). ”The rise of neo-Nazism should not be underestimated” (PDF). GPSG Pamphlet: First Thoughts on the 17 June 2012 Election in Greece: 26. Retrieved 4 March 2013.
- Henley, Jon; Davies, Lizzy (18 June 2012). ”Greece’s far-right Golden Dawn party maintains share of vote”. The Guardian. London. Retrieved 25 June 2012.
- ”Greek anti-fascist rapper murdered by ’neo-Nazi’ Golden Dawn”. The Independent. 18 September 2013.
- ”Golden Dawn leader jailed ahead of Greek criminal trial”. The Guardian. 3 October 2013. Retrieved 2 November 2013.
- Smith, Helena (7 May 2015). ”Golden Dawn leaders’ trial adjourned until next week”. The Guardian. Retrieved 17 June 2015.
- ”Neo-fascist Golden Dawn party crashes out of Greek parliament”. www.aljazeera.com. Retrieved 3 April 2020.
- ”Poll: 9 out of 10 will celebrate Easter at home – The gap in favor of ND against SYRIZA is growing (original title: Δημοσκόπηση: 9 στους 10 θα κάνουν Πάσχα στο σπίτι – Μεγαλώνει η ψαλίδα υπέρ ΝΔ έναντι ΣΥΡΙΖΑ)”. To Vima. 15 April 2020. Retrieved 18 April 2020.
- Dunn, Seamus; Fraser, T.G. (1996). Europe and Ethnicity: The First World War and Contemporary Ethnic Conflict. Abingdon-on-Thames, England, UK: Routledge. p. 97. ISBN 9780415119962.
- Ignazi 2003, p. 51.
- Mantesso, Sean (26 May 2019). ”The ghost of Benito Mussolini lingers as far-right popularity surges in Italy”. ABC News. Australian Broadcasting Corporation. Retrieved 26 May 2019.
- Tom Kington (6 November 2011). ”Italy’s fascists stay true to Mussolini’s ideology”. The Guardian. Retrieved 14 December 2013.
- Paolo Berizzi (21 June 2017). ”Saluti romani e un tocco di glamour ecco la nuova strategia di CasaPound”. la Repubblica.
- Eleonora Vio, ”Arrivano i Nazi-Pop”, dagospia.com, 26 July 2016.
- Somerville, Ewan (22 July 2019). ”Italy’s populist government to continue turning refugee rescue boats away as they boycott European crisis meeting”. The Independent. Retrieved 9 September 2019.
- Werner Warmbrunn (1963). The Dutch Under German Occupation, 1940–1945. Stanford UP. pp. 5–7. ISBN 9780804701525.
- Croes, Marnix (Winter 2006). ”The Holocaust in the Netherlands and the Rate of Jewish Survival” (PDF). Holocaust and Genocide Studies. Research and Documentation Center of the Netherlands Ministry of Justice. 20 (3): 474–499. doi:10.1093/hgs/dcl022. S2CID 37573804.
- Staal, Herman; Stokmans, Derk (12 May 2009). ”The importance of not courting Wilders”. NRC Handelsblad. The Hague. Retrieved 28 December 2010.
- Mudde 2002, pp. 118–122.
- Mudde 2002, p. [page needed].
- Scimone, Frank (8 September 2009). ”Press Review Tuesday 8 September 2009”. Radio Netherlands Worldwide. Archived from the original on 7 June 2011. Retrieved 28 December 2010.
- Liang, Christina Schori, ed. (2007). Europe for the Europeans: the foreign and security policy of neo-populist parties. Aldershot: Ashgate. pp. 265f. ISBN 9780754648512.
- Suall, Irwin; et al. (1995). The Skinhead International: A worldwide survey of Neo-Nazi skinheads. Anti-Defamation League. p. 1. ISBN 0-88464-166-X.
- ”Powstało stowarzyszenie Endecja z udziałem posłów Kukiza” [The Endecja Association was established with the participation of Kukiz MPs]. rp.pl (in Polish). 19 May 2016. Archived from the original on 20 May 2016.
- Noack, Rick (13 November 2017). ”How Poland became a breeding ground for Europe’s far right”. Washington Post. Archived from the original on 13 November 2017. Retrieved 13 November 2017.
- Verbeeck, Georgi; Hausleitner, Mariana (2011). ”Cultural Memory and Legal Responses: Holocaust Denial in Belgium and Romania”. Facing the Catastrophe: Jews and Non-Jews in Europe During World War II. Berg. p. 238. ISBN 9781845208257.
- Shafir, Michael (2004). ”Memories, Memorials and Membership: Romanian Utilitarian Anti-Semitism and Marshal Antonescu”. Romania Since 1989: Politics, Economics, and Society. Lexington Books. p. 71. ISBN 9780739105924.
- Cinpoeș, Radu (October 2012). ”The Extreme Right in Contemporary Romania”. Friedrich-Ebert-Stiftung. p. 5. ISBN 978-3-86498-334-4. Retrieved 30 June 2020.
- Hehn, Paul N. (1971). ”Serbia, Croatia and Germany 1941–1945: Civil War and Revolution in the Balkans”. Canadian Slavonic Papers. University of Alberta. 13 (4): 344–373. doi:10.1080/00085006.1971.11091249. JSTOR 40866373.
- Ramet, Sabrina P. (2006). The Three Yugoslavias: State-Building and Legitimation, 1918–2005. Bloomington, Indiana: Indiana University Press. ISBN 978-0-253-34656-8.
- Byford, Jovan (2011). ”Willing Bystanders: Dimitrije Ljotić, ”Shield Collaboration” and the Destruction of Serbia’s Jews”. In Haynes, Rebecca; Rady, Martyn (eds.). In the Shadow of Hitler: Personalities of the Right in Central and Eastern Europe. London: I.B.Tauris. ISBN 978-1-84511-697-2.
- Vucinich, Wayne S. (1969). ”Interwar Yugoslavia”. Contemporary Yugoslavia: Twenty Years of Socialist Experiment. Berkeley, California: University of California Press. OCLC 652337606.
- Đokić, Dejan (2011). ”’Leader’ or ’Devil’? Milan Stojadinović, Prime Minister of Yugoslavia, and his Ideology”. In the Shadow of Hitler: Personalities of the Right in Central and Eastern Europe. London: I.B.Tauris. p. 155. ISBN 978-1-84511-697-2.
- Maliković, Dragi; Rastović, Aleksandar; Šuvaković, Uroš (2007). Parlamentarne stranke u Kraljevini SHS-Jugoslaviji, knjiga 1, Nastanak razvoj i partijski sistemi. Kosovska Mitrovica. ISBN 9788684029142.
- Hoare, Marko Attila (2013). Bosnian Muslims in the Second World War. Oxford, UK: Oxford University Press. ISBN 978-0-231-70394-9.
- Redžić, Enver (2005). Bosnia and Herzegovina in the Second World War. Abingdon: Frank Cass. ISBN 978-0-7146-5625-0.
- Tomasevich, Jozo (1975). War and Revolution in Yugoslavia, 1941–1945: The Chetniks. Stanford: Stanford University Press. ISBN 978-0-8047-0857-9.
- Roberts, Walter R. (1987). Tito, Mihailović and the Allies: 1941–1945. New Brunswick, NJ: Duke University Press. ISBN 978-0-8223-0773-0.
- Pribićević, Ognjen (1999). ”Changing Fortunes of the Serbian Radical Right”. In Ramet, Sabrina P. (ed.). The radical right in Central and Eastern Europe since 1989. Penn State. pp. 193–212. ISBN 978-0-271-01811-9.
- Ottaway, David (1993). ”PRESIDENT OF SERBIA DISSOVLES PARLIAMENT”. Washington Post. Archived from the original on 21 December 2018. Retrieved 20 December 2018.
- Traynor, Ian (2004). ”Hardliner looks set to win poll in Serbia”. The Guardian. Retrieved 21 December 2018.
- Rossi, Michael (October 2009). Resurrecting The Past: Democracy, National Identity and Historical Memory in Modern Serbia (PhD thesis). New Brunswick, New Jersey: Rutgers University. p. 12.
- ”Posle ”Nacionalnog stroja” – ”Obraz” i ”1389””. politika.co.rs (in Serbian). Politika. 2 June 2011.
- Byford, Jovan (2008). Denial and Repression of Antisemitism. Budapest, Hungary: Central European University Press. p. 17. ISBN 9789639776159.
- Buchenau, Klaus (2005). ”From Hot War to Cold Integration? Serbian Orthodox Voices on Globalization and the European Union”. Eastern Orthodoxy in a Global Age. Walnut Creek, CA: AltaMira Press. p. 64. ISBN 9780759105362.
- ”Serbian Ultranationalists Making Mark Despite Failure At The Ballot Box”. RFE/RL. 12 March 2018.
- ”Ljubitelji životinja koji vređaju žrtve fašista – šta je, zapravo, Levijatan?”. N1. 20 May 2020. Archived from the original on 21 July 2020. Retrieved 18 July 2021.
- ”Pavle Bihali je spojio nemoguće, jevrejsko poreklo i nacističke simbole”. NOVA portal. 15 February 2020. Retrieved 9 June 2020.
- Powell, David (2004). British Politics,1910-35 – The Crisis of the Party System. Routledge. ISBN 9780415351065.
- Walker, Martin (1977). The National Front. Glasgow: Fontana. pp. 28–29. ISBN 0006348246.
- Barberis, Peter; McHugh, John; Tyldesley, Mike (2000). Encyclopedia of British and Irish Political Organizations: Parties, Groups and Movements of the 20th Century. New York: Continuum International Publishing Group. p. 177. ISBN 0826458149.
- Severs, George J. (2017). ”The ’obnoxious mobilised minority’: homophobia and homohysteria in the British national party, 1982–1999” (PDF). Gender and Education. 29 (2): 165–181. doi:10.1080/09540253.2016.1274384. S2CID 216643653.
- Myers, Frank (2000). ”Harold Macmillan’s ”Winds of Change” Speech: A Case Study in the Rhetoric of Policy Change”. Rhetoric & Public Affairs. 3 (4): 555–575. doi:10.1353/rap.2000.0012. JSTOR 41939631. S2CID 143681245.
- Goodrick-Clarke 2003, p. 45.
- McDonald, Henry (2 July 2000). ”English fascists to join loyalists at Drumcree”. The Observer. Retrieved 30 December 2010.
- Goodrick-Clarke 2003, pp. 40–41.
- Wood, Ian S.Crimes of Loyalty: A History of the UDA. Edinburgh University Press, 2006. pp.339–40.
- ”Racist war of the loyalist street gangs”. The Guardian, 10 January 2004. Retrieved 21 October 2012.
- ”BNP Policies”. Archived from the original on 4 February 2006. Retrieved 29 January 2006.
- ”BBC News: BNP leader cleared of race hate”. 10 November 2006. Retrieved 4 January 2010.
- ”New Guard Movement, 1931–35”. National Archives of Australia. Federal Australian Government. Archived from the original on 5 March 2019. Retrieved 24 April 2019.
- ”Australia First Movement – Fact sheet 28”. Archived from the original on 30 March 2019. Retrieved 3 June 2020.
- ”Australia First Movement”. Trove. 20 June 1944. Retrieved 9 February 2015.
- Henderson, Peter (November 2005). ”Frank Browne and the Neo-Nazis”. Labour History (89): 73–86. doi:10.2307/27516076. JSTOR 27516076.
- West, Andrew (29 February 2004). ”No Apology For White Australia Policy”. The Sydney Morning Herald. Retrieved 4 February 2013.
- Greason, David (1994), I was a teenage fascist, pp.283,284,289, McPhee Gribble
- Smee, Ben (4 May 2019). ”’Quite frightening’: the far-right fringe of the election campaign is mobilising”. The Guardian. Retrieved 4 May 2019.
- Neems, Jeff (6 May 2009). ”Former leader’s move may irk National Front”. Waikato Times. Archived from the original on 10 September 2012. Retrieved 30 October 2011.
- ”Two groups poles apart to rally at Parliament”. The New Zealand Herald. NZPA. 23 October 2004. Retrieved 30 October 2011.
- Nightingale, Melissa (28 October 2017). ”Clashes outside parliament as protesters face National Front”. The New Zealand Herald. Retrieved 28 October 2017.
- Daalder, Mike (10 August 2019). ”White supremacists still active in New Zealand”. Newsroom. Retrieved 30 April 2020.
- Brettkelly, Sharon (29 April 2019). ”Alt-right: underground – for now”. Newsroom. Retrieved 30 April 2020.
- ”Another poll, another possible coup”. Sydney Morning Herald. Fairfax. 6 May 2006. Retrieved 21 July 2020. When Viliame Savu, leader of the far-right Nationalist Tako Lavo Party, said the country would not tolerate a ”foreigner”, meaning Chaudhry, as prime minister, Bainimarama threatened him with arrest. Qarase said this week that if Chaudhry returned to power he believed another coup was likely. Bainimarama’s response was to threaten Qarase with arrest for inciting violence, along with his party director, Jale Baba.
- Michael Field (28 April 2009). ”Fiji coup plotter in custody”. Stuff. Retrieved 15 February 2013.
- Michael Field (16 January 2013). ”Fiji regime cracks down on political parties”. Stuff. Retrieved 28 January 2013.
- ”Just two Fiji parties apply for election registration”. Radio Australia. 15 February 2013. Retrieved 15 February 2013.
- Sources which consider Stormfront a Neo-Nazi website include:
- (Kim 2005)
- (Kaplan & Lööw 2002, p. 224). ”Also, Web Pages such as …’Stormfront’… in addition to racist, anti-Semitic, and neo-Nazi messages and illustrations, provide links…”
- (Gorenfeld 2008, p. 68). ”She has even written in to neo-Nazi Web site Stormfront, geeking out together on Peter Jackson’s film adaptation;…”
- (Friedman 2002, p. 163). ”Stormfront provides its viewers with… a general store stocked with Ku Klux Klan (KKK) and neo-Nazi literature and music…”
- (Katel 2010, p. 79). ”…a March 13 Web post by Poplawski to the neo-Nazi Web site Stormfront.”
- (Moulitsas 2010, p. 56). ”Poplawski was active on white supremacist and neo-Nazi Stormfront internet forums.”
- (Martin & Petro 2006, p. 174). ”…9/11 Internet chat-room discussions, including radical hate-group sites like the neo-Nazi Stormfront.org.”
- Hern, Alex (29 August 2017). ”Stormfront: ’murder capital of internet’ pulled offline after civil rights action”. The Guardian. Retrieved 15 June 2020.
- Stormfront taken down:
- Wilson, Jason (7 November 2019). ”Leak from neo-Nazi site could identify hundreds of extremists worldwide”. The Guardian.
- ”ICE Detention Center Captain Was on a Neo-Nazi Website and Wanted to Start a White Nationalist Group”. Vice News. 15 June 2020.
- Poulter, James (12 March 2018). ”The Obscure Neo-Nazi Forum Linked to a Wave of Terror”. Vice.
- Ross, Alexander Reid; Bevensee, Emmi (19 December 2019). ”Transnational White Terror: Exposing Atomwaffen And The Iron March Networks”. Bellingcat.
- Aubrey, Stefan M. (2004). The New Dimension of International Terrorism. Zurich: vdf Hochschulverlag AG. p. 45. ISBN 3-7281-2949-6.
- Moghadam, Assaf. The Roots of Terrorism. pp. 57–58. New York: Infobase Publishing, 2006. ISBN 0-7910-8307-1.
Bibliography
- Bar-On, Tamir (2016). Where Have All The Fascists Gone?. Routledge. ISBN 9781351873130.
- Beiner, Ronald Verfasser (2018). Dangerous Minds : Nietzsche, Heidegger, and the Return of the Far Right. ISBN 978-0-8122-9541-2. OCLC 1148094406.
- Camus, Jean-Yves; Lebourg, Nicolas (2017). Far-Right Politics in Europe. Harvard University Press. ISBN 9780674971530.
- Carlisle, Rodney P. (2005). The Encyclopedia of Politics: The Left and the Right, Volume 2: The Right. Sage Publications. ISBN 9781452265315.
- Davies, Peter J.; Lynch, Derek (2002). The Routledge Companion to Fascism and the Far Right. Routledge. ISBN 978-0-415-21495-7.
- Friedman, James, ed. (2002). Reality Squared: Televisual Discourse on the Real. Rutgers University Press. ISBN 978-0-8135-2989-9.
- Golder, Matt (2016). ”Far Right Parties in Europe” (PDF). Annual Review of Political Science. 19 (1): 477–497. doi:10.1146/annurev-polisci-042814-012441.
- Goodrick-Clarke, Nicholas (2003). Black Sun: Aryan Cults, Esoteric Nazism, and the Politics of Identity. NYU Press.
- Gorenfeld, John (2008). Bad Moon Rising: How Reverend Moon Created the Washington Times, Seduced the Religious Right, and Built an American Kingdom. Polipoint Press. ISBN 978-0-9794822-3-6.
- Hilliard, Robert L.; Keith, Michael C. (1999). Waves of Rancor: Tuning in the Radical Right. Armonk, NY: M.E. Sharpe Inc.
- Ignazi, Piero (2003). Extreme Right Parties in Western Europe. Oxford University Press. ISBN 9780198293255.
- Kaplan, Jeffrey; Lööw, Heléne, eds. (2002). The Cultic Milieu: Oppositional Subcultures in an Age of Globalization. Rowman Altamira. ISBN 978-0-7591-0204-0.
- Katel, Peter (2010). ”Hate Groups: Is Extremism on the Rise in the United States?”. Issues in Terrorism and Homeland Security: selections from CQ Researcher (2nd ed.). SAGE Publications. ISBN 978-1-4129-9201-5.
- Kim, T.K. (2005). ”Electronic Storm – Stormfront Grows a Thriving Neo-Nazi Community”. Intelligence Report. Southern Poverty Law Center (118). Archived from the original on 21 May 2006.
- Lipset, Seymour Martin; Raab, Earl (1973). The politics of unreason right-wing extremism in America, 1790-1970. New York: Harper & Row. ISBN 9780061317446.
- Martin, Andrew; Petro, Patrice, eds. (2006). Rethinking Global Security: Media, Popular Culture, and the ”War on terror”. Rutgers University Press. ISBN 978-0-8135-3830-3.
- Moulitsas, Markos (2010). American Taliban: How War, Sex, Sin, and Power Bind Jihadists and the Radical Right. Polipoint Press. ISBN 978-1-936227-02-0.
- Mudde, Cas (2002). The Ideology of the Extreme Right. Manchester University Press. ISBN 978-0-7190-6446-3.
- Mudde, Cas (2019). The Far Right Today. John Wiley & Sons. ISBN 978-1-5095-3685-6.
- Phipps, Alison (2019). ”The Fight Against Sexual Violence”. Soundings. 71 (71): 62–74. doi:10.3898/SOUN.71.05.2019. S2CID 150487619.
- Rydgren, J. (2007). ”The Sociology of the Radical Right” (PDF). Annual Review of Sociology. 33: 241–262. doi:10.1146/annurev.soc.33.040406.131752. Archived from the original (PDF) on 9 January 2019.
- Sedgwick, Mark J., ed. (2019). Key thinkers of the radical right : behind the new threat to liberal democracy. New York: Oxford University Press. ISBN 978-0-19-087760-6. OCLC 1060182005.
- Woshinsky, Oliver H. (2008). Explaining Politics: Culture, Institutions, and Political Behavior. Routledge. ISBN 9781135901349.
Notes
- Mudde 2002, p. 12: ”Simply stated, the difference between radicalism and extremism is that the former is verfassungswidrig (opposed to the constitution), whereas the latter is verfassungsfeindlich (hostile towards the constitution). This difference is of the utmost practical importance for the political parties involved, as extremist parties are extensively watched by the (federal and state) Verfassungsschutz and can even be banned, whereas radical parties are free from this control.”
- Mudde 2002, p. 13: ”All in all, most definitions of (whatever) populism do not differ that much in content from the definitions of right-wing extremism. […] When the whole range of different terms and definitions used in the field is surveyed, there are striking similarities, with the various terms often being used synonymously and without any clear intention. Only a few authors, most notably those working within the extremist-theoretical tradition, clearly distinguish between the various terms.”
Further reading
- Akkerman, Tjitske, Sarah L. de Lange and Matthijs Rooduijn, eds. Radical Right-Wing Populist Parties in Western Europe (2016)
- Arzheimer, Kai (11 March 2012). ”The Eclectic, Erratic Bibliography on the Extreme Right in Western Europe”. kai arzheimer website. Retrieved 29 March 2014.
- Davies, Peter, and Derek Lynch, eds. The Routledge companion to fascism and the far right (Psychology Press, 2002).
- Edgren, Torsten; Manninen, Merja; Ukkonen, Jari (2003). Eepos, Suomen historian käsikirja. WSOY. ISBN 951-0-27651-0.
- Hainsworth, Paul (2000). The Politics of the Extreme Right: From the Margins to the Mainstream. Pinter.
- Kundnani, A. Blind Spot? Security Narratives and Far-Right Violence in Europe (International Centre for Counter-Terrorism—The Hague, 2012)
- Lazaridis, Gabriella, Giovanna Campani, and Annie Benveniste (eds.) The Rise of the Far Right in Europe: Populist Shifts and ’Othering’ (2016)
- Macklin, Graham. ”Transnational networking on the far right: The case of Britain and Germany.” West European Politics 36.1 (2013): 176–198.
- Merkl, Peter H.; Weinberg, Leonard (2003). Right-wing Extremism in the Twenty-first Century. Frank Cass Publishers. ISBN 9780714651828.
- Mieriņa, Inta, and Ilze Koroļeva. ”Support for far right ideology and anti‐migrant attitudes among youth in Europe: A comparative analysis.” Sociological Review 63 (2015): 183–205. online
- Mudde, Cas. Populist Radical Right Parties in Europe (2007)
- Parsons, Craig; Smeedling, Timothy M. (2006). Immigration and the transformation of Europe. Cambridge University Press. ISBN 9781139458801.
- Rydgren, Jens, ed. (2018). The Oxford Handbook of the Radical Right. Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780190644185.
Toisessa kuvassa ovat valtiot, jotka ovat lähes tavoitteessa.
Kolmannessa ovat maat, joiden on tehtävä enemmän koronaepidemian kitkemiseksi. Tämä on viimeksi päivitetty 4.5. Miksi Suomi on huonoimmin selvinneiden kategoriassa? Luultavasti, koska taudin eteneminen ei ole lähtenyt toivotulla tavalla laskuun. Lähde: 
Juu. Kuva on Pixabaysta – ei minusta.
