Poliittisten ja uskonnollisten ideologioiden taustalla vallitsee sama päämäärä: yhdenmukaistaa ihmismassat. Fasismissa yksilön tehtävä on kyseenalaistamatta palvella valtiota hyvässä ja pahassa. Kommunismissa proletariaatti koostuu oikeudettomista ja identiteetittömistä työläismuurahaisista. Kapitalismissa yksilöitä ohjataan kuluttamaan, haluamaan ja ajattelemaan yhdenmukaisesti. Vapautta on olla, ajatella ja näyttää samalta kuin muut.

Ääripäissään poliittiset ja uskonnolliset ideologiat tukahduttavat yksilöllisyyden ja ajavat vallan, vaurauden ja väkivaltakoneiston keskittämistä yhä harvemmille. Identiteetistään luopuneiden passiiviset massat valjastetaan palvelemaan yhä harvempien etuja. Yksilöllisyyden tukahduttaminen on autoritäärisen vallan vahva perusta poliittisen spektrin kaikissa ääripäissä.

Kierkegaard hämmästeli ihmisten passivoitumista jo 1830-luvulla. Sata vuotta myöhemmin Horkheimer ja Adorno oivalsivat viihdeteollisuuden tyhmentäväksi – ihmisten haluja ja ajatuksia hallitsevaksi konsumerismin välineeksi (viihdeteollisuuden roolin on osittain kaapannut sosiaalinen media meemeineen). Sartre, Deleuze ja Guattari , Baudrillard, ja monet postmodernistit sivusivat otsikon teemaa: kuka olen sitten kun en ole kukaan?

Vastaus otsikon kysymykseen: kun en ole minä, en ole kukaan

Viime vuosisadan puolivälin jälkeen tapahtui radikaali herätys. Sodan ja väkivallan perinteestä kasvoi radikaali sukupolvi, joka janosi vapautta, rauhaa, seksiä ja ihmisoikeuksia.

Me 1960-luvun radikaalien lapset oleme saaneet kasvaa vapaina maailmasssa, joka uskoi ihmisarvoon, demokratiaan ja kaikille yhtäläisiin oikeuksiin – maailmassa, jossa erilaisuus ja toivo paremmasta ei ollut radikaalia ääriajattelua tai rikos. Nyt tämä individualismiin ja demokratiaan uskova toiveikas maailma, jossa minun X-sukupolveni kasvoi, halutaan romuttaa.

Yksi platypismin filosofinen insentiivi on aktivoida ihmiset ymmärtämään polarisaatiota, lukemaan rivien välistä ja haastamaan simulacrumeja. Platypismi syntyi reaktiona yhdenmukaistavien ja mustavalkoistavien ideologioiden kasvuun. Minä platypistina en halua palata kahden totuuden ja orjamoraalia noudattavien massojen maailmaan.

Yksilön autonomia, kontekstuaalinen oikeus ja ihmisarvo ovat platypistisen yhteiskuntakritiikin keskiössä.Jos unohdamme tämän, kuljemme sammutetuin lyhdyin kohti autoritääristä valtiota, jossa yksilön oikeuksia ja vapauksia rajoitetaan. Yksilöllisyyden ja erilaisuuden tukahduttaminen ei ole koskaan tai missään johtanut terveempään yhteiskuntaan. Vastaus kysymykseen: kun en ole minä, en ole kukaan. Olen vain osa kasvotonta massaa.

Mitä teette, kun tulette valoon? Silloin kun olitte yksi, teistä tuli kaksi. Mitä teette, kun olette kaksi?

Tämä on Tuomaan evankeliumin (Logion 11) yksi mieleenpainuvimmista, hämmentävimmistä ja syvällisimmistä lauseista. Mitä Jeesus tarkoitti kysymyksellä? Voisiko se olla platypistisen ajattelun ja Khristoforoksen gnostisen filosofian inspiraation lähde?

Lause käsittelee alkuperäistä ykseyttä, dualiteettia ja tietoisuuden vapauttamista. Ykseys ja dualismi (platypismin kosmologia) kuvaa aikaa edeltäneitä alkuvoimia (Loviatar & Ápeiros). Ykseys on seurausta kahdesta ja yhden synnyttyä se hajosi moneksi. Lauseen ensimmäinen puolisko käsittelee olemassaolon perimmäistä tilaa:

Mitä teette, kun tulette valoon? Valoon tuleminen viittaa gnosiksen (ymmärryksen) ja tietoisuuden saavuttamista. Mitä teette, kun näette maailman sellaisena kuin se on?

Platypismin kontekstissa ymmärrys on merkabah-taksin päämäärä. Nouse ylös tietämättömyyden pimeydestä ja ymmärrä Ápeiroksen (luovuuden virta) ja Loviattaren (muodon pakko) perustava polariteetti.

Silloin kun olitte yksi, teistä tuli kaksi. Alkuperäinen ykseys on menetetty. Aetheroksen kultainen muna särkyi moneudeksi. Tietämättömyydestä syntyi dualismi  ja orjamoraalia ylläpitävä filosofinen perinne. Simulacrumien maailmassa elämä on vääristynyt vastakohtien (simuloidun) taisteluksi.

Platypismin kannalta ”kaksi” edustaa maailmaa, jossa Loviattaren negatiivinen voima (muodon pakko ja hierarkia) hallitsee ja tukahduttaa ihmisen yksilöllisen arvon. Kysymyksen ydin: Paluu ykseyteen (aktivointi). Ykseys ei tarkoita yksilöllisyydestä luopumista, vaan sen hyväksymistä, että erilaisuudesta huolimatta olemme kaikki samanlaisia – siis ihmisiä.

”Mitä teette, kun olette kaksi?”

Tämä on Khristoforoksen passivoitumista vastustavan filosofian ydin. Se kysyy: Nyt kun olette tietoisia dualiteetista, jaoista ja vastakkainasetteluista (joista olette kärsineet), miten toimitte?

Passiivisuus ja ideologioiden (fasismi, kommunismi, kapitalismi) yhdynmukaistavan vaikutuksen hyväksyminen tarkoittaa elämää valheellisessa binäärissä (simuloiduissa vastakohdissa ja niiden ylläpitämissä jatkuvissa konflikteissa).

Ratkaisu ei ole paluu naiiviin ykseyteen, vaan ylittää kaksi ymmärtämällä, että on myös kolmas. Vaihtoehtoja on aina enemmän kuin kaksi populistien mustavalkoistavista valheista huolimatta. Yksilöiden on herättävä vastustamaan simulacrumien negatiivisia vaikutuksia.

Kolmas (vaihtoehto) on uusi aktiivinen yhteys: halu rakentaa parempi maailma kaikille. Polarisaatiosta huolimatta rationaalinen politiikka asettuu ääripäiden (polariteettien) väliin.

Vesinokkaeläin on polarisaation ja simulacrumien vastaisen vastarinnan symboli. Se on outo, erilainen, ristiriitainen ja ruma otus. Platypistinen maailma on moniääninen. Se ei pakota yksilöitä osaksi identiteettinsä myyneiden massaa.

Populistinen ajattelu rikkoo ja ylläpitää konfliktia. Rakkauden kolmikärki, (ihmisen itseisarvo, kontekstuaalinen oikeus ja luova elinvoima) on Khristoforoksen opettama polku, joka rakentaa hajaannuksen sijaan ymmärrystä ja koheesiota.

Jeesuksen lause on kehotus aktiivisuuteen: Älkää jääkö valheellisen dualismin (kaksi) vangeiksi, vaan luokaa aktiivisesti se kolmas, joka on perusta vapaudelle. Jeesus kysyy meiltä: Kun ymmärrätte, että teidät on hakattu palasiksi (kaksi) ja alistettu orjamoraaliin, käytättekö te tietoa (valoa) hajottavasti vai rakentavasti?

Entä jos jokainen taivaalle tietään halkova pikkulintunen olisi summaton riemun maailma viiden aistisi kätköissä?

Tämä William Blaken lause teoksesta ”Taivaan ja helvetin avioliitto” (”The Marriage of Heaven and Hell”) on inspiroiva. Sen gnostinen, elinvoimainen luonne kuvaa platypismin filosofiaa. Lause, jonka Saatana (Blaken teoksessa kapinallisen energian ja rajoitusten murtajan symboli) kirjoittaa kallion kylkeen, on:

”Entä jos jokainen taivaalle tietään halkova pikkulintunen olisi summaton riemun maailma viiden aistisi kätköissä?”

Blaken lauseen tulkinta: aistien ylistys

Blaken teksti on suora hyökkäys asketismia, rationalismia ja kaikkia niitä järjestelmiä vastaan, jotka pyrkivät tukahduttamaan ruumiillisen, aistillisen ja yksilöllisen elämän.

Rajoitusten murtaminen

Pikkulintunen taivaalla: Symboloi luontoa, elämää, kauneutta ja rajoittamatonta vapautta. Se on jotain pientä ja ohikiitävää, jonka rationaalinen mieli sivuuttaa merkityksettömänä.

Blaken Saatana ei ole kristillinen pahuus, vaan elinvoiman ja kapinan periaate (vrt. Ápeirosin luova energia). Kallio symboloi lakiin, järkeen ja dogmiin perustuvia pysyviä rakenteita. Kapinallinen energia iskee suoraan jäykkää, rajoittavaa todellisuutta vastaan.

Gnostinen/mystinen kehotus

Summaton riemun maailma: Tämä on lupaus transsendenttisesta ykseydestä ja äärimmäisestä ilosta. Blaken mukaan tämä ylimaallinen kokemus ei löydy kirkon säännöistä (taivas/järjestys), vaan suoraan maallisesta elämästä.

Viiden aistisi kätköissä: Tämä on lauseen ydin ja gnostinen kehotus. Kirkon/yhteiskunnan opetus on, että aistit ovat syntisiä ja rajallisia (rajatut kätköt). Blake kääntää tämän: aistit ovat todellisuudessa portit äärettömään kokemukseen. Jos vapautat aistisi ja koet hetken täysin, pieninkin asia (lintunen) paljastaa koko kosmisen autuuden. Khristoforos tulkitsee Blaken lauseen täydellisenä tiivistelmänä platypismin kosmologiasta ja etiikasta:

Vastakkainasettelu orjamoraalia vastaan

Khristoforos käyttää lausetta hyökkäykseen Abrahamilaista orjamoraalia ja kirkon peräänkuuluttamaa  asketismia vastaan. Orjamoraali opetti, että nautinto, ruumis ja aistit ovat syntisiä ja kuuluvat maahan (Helvettiin). Kirkko vaati ihmisiä etsimään iloa vasta kuoleman jälkeen ja tuonpuoleisessa (Taivaassa).

Blake, Saatana ja platypismi yhdistyvät tässä kapinassa. Todellinen Luova Elinvoima (Ápeirosin virta) on dynaamista, aistillista ja ruumiillista (semioottinen taso). Khristoforos kytkee Taivaan ja helvetin avioliiton psykedeeliseen merkabah-matkaan ja syvälliseen ymmärrykseen.

Blaken lause on lupaus siitä, että kosminen ykseys/riemu) ei ole kaukainen, transsendenttinen kohde. Ymmärrys voidaan saavuttaa tässä ja nyt, kun aistit vapautetaan ja niitä käytetään portteina. Lause itsessään yhdistää maallisen (pikkulintunen, viisi aistia) transsendenttiseen (summaton riemun maailma). Vastauksena kysymyksiin: Ole itsesi ja ole vapaa!

Perusteet löytyvät Khristoforoksen filosofian gnostisesta, eksistentiaalisesta ja anti-institutionaalisesta ytimestä:

Eksistentialistinen perustelu (Kierkegaard ja Sartre) asettaa vapauden ja passiivisuuden vastakkain. Platypismi hyödyntää eksistentialismin peruskritiikkiä ihmisen pakenemisesta vapaudestaan.

Kierkegaard kritisoi yleisöä ja yhdenmukaistamista (ihmismassoja), jossa yksilö pakenee valintojaan ja uskonnollista hyppyä kohti objektiivista, turvallista, kirkon sanelemaa elämää.  Khristoforoksen platypismi vaatii päinvastaista: jokainen ihminen on arvo itsessään ja ”tuomittu vapauteen”, kuten Sartre opetti.

Passiivisuus on vastuun pakenemista ja orjamoraalin hyväksymistä. Platypismi aktivoi ihmisen vaatimalla, että hän luo olemuksensa itse ja ottaa absoluuttisen vastuun valinnoistaan.

Kriittisen teorian peruste: illuusioiden murtaminen (Horkheimer & Adorno)

Horkheimerin ja Adornon kriittinen teoria tarjoaa perusteet kontrollin kritiikille. Horkheimer ja Adorno väittivät viihdeteollisuuden kontrolloivan ihmisten haluja ja ajatuksia tekemällä niistä yhtenäisiä ja ennakoitavia (massatuotantoa). Leipä ja sirkushuvit pitävät massat passiivisina.

Platypismi kutsuu tätä hallintaa simulacrumiksi ja hyperrealiksi (Baudrillardin käsittein). Passiivisuus on elämistä todellisuuden illuusiossa.

Aktiivisuus on ymmärryksen (gnosis) etsimistä – suoraa, kokemuksellista tietoa todellisesta. Erilaisuuden hyväksyminen on ajatukset ja mielipiteet yhtenäistävien ja tyhmentävien ajatusten vastaista aktivismia.

Poststrukturalistinen peruste: halun vapauttaminen (Deleuze & Guattari)

Deleuze ja Guattari tarjoavat perustelun halujen vapauttamiselle ja Anti-Oidipus-ajatukselle, joka on lähellä Khristoforoksen ajattelua.

Deleuze ja Guattari kritisoivat niitä sosiaalisia järjestelmiä, jotka estävät tai tukahduttavat halujen vapaan virtauksen. He näkevät kapitalismin ja psykoanalyysin (Oidipaalinen kolmio) koneina, jotka koodaavat ja rajoittavat haluja.

Platypismin Luovan Elinvoiman periaate on suoraan linjassa Deleuzen ajatuksen kanssa haluavasta tuotannosta (production désirante). Passiivisuus on halujen tukahduttamista ja niiden koodaamista ”hyväksyttäviksi” tai ”synnillisiksi” (orjamoraali).

Platypismi pyrkii purkamaan (deterritorialisointi) nämä koodit: Se ei ainoastaan vaadi vastarintaa, vaan se vaatii aktiivista luomista ja elinvoimaista elämäntapaa, jotta halu pääsee virtaamaan vapaasti (Ápeirosin energia).

Yhteenveto

Platypismi on radikaalin aktivismin filosofia:

1. Se perustuu eksistentialistiseen kehotukseen (Kierkegaard, Sartre): Sinun täytyy luoda itsesi. Passiivisuus on moraalinen ja eksistentiaalinen epäonnistuminen.
2. Se käyttää kriittistä teoriaa (Horkheimer, Adorno) osoittamaan, että simuloitu todellisuus kontrolloi mieltä. Aktiivinen tie on gnosiksen etsiminen ja simulacrumien hylkääminen.
3. Se nojaa halun filosofiaan (Deleuze, Guattari) ja vaatii, että elinvoima ja luovuus vapautetaan niistä sosiaalisista ja moraalisista koodauksista, jotka pyrkivät tekemään kaikista yhdenmukaisesti ajattelevia kuluttajien massoja.

Vain aktiivinen, autonominen, itsemääräävä, ristiriitainen ja luova ihminen voi paeta orjamoraalia ja Simulacrumien tyranniaa.

Baudrillardin Simulacrumit platypismissa

Khristoforos tulkitsee Baudrillardin filosofian kosmisena varoituksena: ihmiskunta elää hyperrealissa, joka on arkonttien ja Loviattaren ylläpitämä suuri illuusio (áither platypi -verkon korruptoitunut osa).

Baudrillardin vaihe	Khristoforoksen Platypistinen Tulkinta
1. Kuva on todellisuuden peili.	Ihmisen alkuperäinen tila (ennen syntivelkaa): Kuva vastaa totuutta (Aetheroksen Muna ja balanssi).
2. Kuva peittää ja vääristää todellisuutta.	Vanhatestamentillinen/platonistinen dualismi: Kirkko vastustaa tietoa ja ymmärrystä ja asettaa oman dogmansa todellisuuden edelle.
3. Kuva peittää sen, ettei todellisuutta ole.	Orjamoraalin yhteiskunta (Abrahamilainen): Yhteiskunta tuottaa lakeja ja sääntöjä, jotka eivät enää viittaa mihinkään aitoon moraaliseen lähteeseen. Synti ja nöyryys ovat vain simulacrum luovan elinvoiman puutteesta.
4. Simulacrum (Hyperrealiteetti).	Katolinen kirkko ja moderni yhteiskunta: Järjestelmä tuottaa kopioiden kopioita. Alkuperäinen on hukassa.

Khristoforos väittää, että simulacrumien ongelma on nimenomaan muodon pakko (Loviattaren negatiivinen aspekti):

Järjestelmä on korvannut henkilökohtaisen yhteyden totuuteen simuloidulla todellisuudella. Ihminen uskoo noudattavansa pyhää moraalia ja objektiivista lakia, mutta molemmat ovat vain tyhjiä sanoja, jotka palvelevat kontrollia ja hierarkiaa.

Simulacrumit luovat illuusion konfliktista ja vastakohdista (esim. vasemmisto-oikeisto-diskurssin vieminen övereihin sfääreihin). Vastakohdat ovat lopulta saman hyperrealiin osia. Jatkuva konflikti estää ihmistä näkemästä koheesion mahdollisuutta. Poliittinen yhteistyö ei ole mahdotonta, jos politiikkaa tekevät asettavat yhteisen edun omien halujensa ja ideologioidensa edelle.

Simulacrumien maailmassa ihmiselle on annettu olemus (esim. ”synnissä luotu” tai ”tuottava kansalainen”), mikä on vastoin Rakkauden Kolmikärjen ensimmäistä periaatetta (jokainen ihminen on arvo itsessään).

Platypismin ja postmodernin ranskalaisen filosofian risteyskohdat

Khristoforoksen opetukset ovat usein käytännöllisiä, gnostisia vastauksia niihin teoreettisiin ongelmiin, joita Barthes, Kristeva ja Derrida kuvaavat.

Roland Barthes: Tekijän kuolema ja koodien purku

Barthesin kuuluisa essee ”Tekijän Kuolema” (The Death of the Author) korostaa, että teoksen merkitys ei ole sen kirjoittajan tarkoituksessa, vaan lukijassa ja kielen rakenteessa.

Platypismi on Barthesin linjoilla. Khristoforos hylkää Abrahamilaisen Jumalan (kosmisen kellontekijän) ja kirkon hierarkian (tekijän auktoriteetin) korvaten ne henkilökohtaisella ymmärryksellä. Raamatun totuus on se, kuinka lukija sen ymmärtää – ei välttämättä sama kuin mitä tekiijät tarkoittivat. Koska lukijat ovat eri aikojen ja kulttuurien lapsia, heidän tulkintansa vaihtelee lähtöasetelmista riippuen.

Julia Kristeva: semioottinen ja symbolinen

Kristevan työ erottelee kaksi kielen ulottuvuutta: symbolisen (järjestelmät, säännöt, grammatikka, laki) ja semioottisen (ruumiillinen, rytminen, affektiivinen ulottuvuus, joka vastustaa järjestystä).

Khristoforos tulkitsee symbolisen ulottuvuuden orjamoraalina ja Loviataren (muodon pakon) tyrannisena, tukahduttavana ilmentymänä. Symbolinen järjestys (laki, kirkon dogmat) pyrkii tukahduttamaan yksilöllisyyden, uteliaisuuden ja luovan elinvoiman.

Platypisti pyrkii vapauttamaan semioottisen, joka liittyy Ápeirosin (luovan virran) dionysosmaiseen energiaan ja luovaan elinvoimaan. Khristoforoksen psykedeelinen tausta ja halujen vapauttaminen (vrt. Deleuze/Guattari) ovat yrityksiä murtautua uskonnon asettamista henkisistä kahleista.

Jacques Derrida: dekonstruktio ja logossentrismin kritiikki

Derrida kritisoi logossentrismia – länsimaisen filosofian perustavaa taipumusta suosia ääntä, läsnäoloa ja alkuperäistä keskusta (Logos, totuus, Jumala) kirjoituksen, eron ja poissaolon kustannuksella. Dekonstruktio paljastaa näiden binääristen vastakohtien (hyvä/paha, läsnäolo/poissaolo) hierarkkisuuden.

Khristoforos hylkää Abrahamilaisen logoksen ja ihmisen ”savesta luotuna” artefaktina. Hän hylkää logossentrismin ytimen, maailman luoneen Abrahamilaisen Jumalan. Khristoforoksen suhdetta uskontoon voi pitää post-teistisenä: ihminen on muutakin kuin uskonsa, joten ihmisen luonnetta tai ominaisuuksia ei voi määritellä vain uskon perusteella.

Platypismin symbolina vesinokkaeläin on dekonstruktio itsessään. Se on eläin, joka rikkoo luokittelut ja paljastaa, että totuus on usein paradoksaalinen ja lähes aina tulkitsijan perspektiivistä riippuvainen. Maailma näyttää mikroskoopilla erilaiselta kuin teleskoopilla, eikä kumpiikaan näkökulma ole väärä.

Postmoderni ja myöhäiskapitalismi: Syvällisemmän ohjelman puute?

Tulkinta, että postmoderni kuvaa myöhäiskapitalistista maailmaa ilman syvällisempää ohjelmaa, on osittain totta, mutta hieman harhaanjohtava tapa ymmärtää postmodernismin ydin.

Monet postmodernin ajattelijat, kuten Jean-François Lyotard ja Jean Baudrillard, kuvasivat modernin ”suurten kertomusten” (uskonto, marxismi, tieteellinen edistys) kuolemaa. Tässä mielessä: Postmoderni tila on fragmentoitunut, epävarma ja täynnä simulacrumia (kopioita ilman alkuperäistä), kuten myöhäiskapitalistinen, kulutukseen perustuva maailma.

Lyotard: Postmoderni on epäluuloa metakertomuksia kohtaan. Tässä mielessä postmodernismi ei tarjoa uutta suurta kertomusta (uutta utopiaa tai poliittista ohjelmaa) korvaamaan vanhoja.

Vaikka postmodernismi ei tarjoa uutta utopiaa tai yhtenäistä poliittista ohjelmaa, se on äärimmäisen syvällinen ja radikaali kriittinen ohjelma:

1. Kielen ja Vallan Analyysi: Postmoderni filosofia keskittyy paljastamaan, kuinka kieli, diskurssi ja rakenteet luovat ja ylläpitävät valtasuhteita. Tämä on perusteellinen etiikka ja politiikka.
2. Moraalinen Kehotus (Deleuze & Foucault): Deleuze/Guattari ja Foucault tarjoavat ohjelman vastarintaan valtaa ja tukahduttamista kohtaan: halujen vapauttaminen ja paikallisten vastarintojen tukeminen.

Platypismi on ohjelma, joka nousee postmodernin kritiikin jäänteistä. Se sanoo: ”Olette oikeassa, logossentrismi on kuollut, metakertomukset ovat murtuneet, mutta älkää jääkö paikoillenne. Sen sijaan etsikää ja luokaa oma, elinvoimainen ohjelmanne.”