Corpus esoterica kokoaa uskonnollisen historian mysteeri- ja salaoppeja lähdeaineistoksi. Kerään saman teeman alle kulttuurihistoriaan, harhaoppeihin ja mytologiaan liittyvää aineistoa historiaa harrastavan maallikkon uteliaisuudella.

Kristinuskon historia on ideologisesti rikas ja värikäs. Ensimmäisillä vuosisadoilla kilpailevia oppeja oli useita. Monissa lähteissä vallitsevaksi nousseesta katolisesta doktriinista käytetään nimitystä proto-ortodoksilainen kristillisyys, mutta sen rinnalla vaikutt myös outoja seurakuntia, kuten borboriitit, joiden jumalanpalvelukseen kuului psykedeelit ja orgiat, sekä elkesailaiset, jotka opettivat Jeesuksen ja hänen sisarensa Pyhän Hengen olevan yli 140 kilometriä pitkiä enkeleitä. Eräät varhaiskristillisiset suuntaukset, kuten marcellinalaiset, tavoittelivat sosiaalista tasa-arvoa.

Karpokrateen perustama karpokratianismi saarnasi ennakkoluuloista ja Mooseksen laeista luopumisen puolesta. Karpokrateen vaimo Marcellina johti marcellinalaisten koulua, jonka opillisina esikuvina vaikuttivat Jeesuksen ystäväpiiriin kuuluneet Maria Magdalena, Martta & Maria Betanialainen.

Marcellina & marcellinalaisuus

Marcellina oli varhaiskristillinen karpokraattinen uskonnollinen johtaja toisen vuosisadan puolivälissä jKr. Hänet tunnetaan ensisijaisesti Irenaeuksen ja Origeneksen kirjoituksista. Myös kristittyjä vastustanut Celsos mainitsee hänet.

Marcellina syntyi Aleksandriassa. Hänet kuitenkin kutsuttiin Roomaan Anicetuksen ollessa piispana (n. 157-168). Hän perusti karpokratianismia opettavan marcellinalaisen koulun ja sai paljon seuraajia.

Marcellina ja hänen seuraajansa uskoivat antinominismiin (libertinismi), eli ajatukseen, jonka mukaan lakien ja määräysten noudattaminen on tarpeetonta pelastuksen saavuttamiseksi.

Marcellinalaiset uskoivat, että Jeesus oli vain mies, mutta pitivät Jeesusta hyvänä roolimallina, jota voitiin jäljitellä. Egalitarismiin uskovat Marcellinan seuraajat pyrkivät kirjaimellisesti toteuttamaan karpokratianismin opetusta sosiaalisesta tasa-arvosta.

Marcellinan seuraajien ja karpokraattien kerrottiin merkitsevän oppilaidensa oikean korvalehden sisäpuolelle Jeesusta, Pythagorasta, Aristotelesta ja Platonia kunnioittavia kuvia. Vaikka marcellinalaiset tunnustivat itsensä ”gnostilaisiksi”, monet nykyajan tutkijat pitävät suuntaa varhaiskristillisenä.

Naisilla oli tärkeä rooli monissa varhaiskristillisissä lahkoissa profeetoina, opettajina, parantajina, lähetyssaarnaajina ja presbytereinä (paikallisten seurakuntien johtajina). Maria Magdalena, Martta ja Maria Betanialainen olivat Jeesuksen naispuolisia seuraajia, jotka mainitaan evankeliumeissa. Heidän uskottiin tietävän Jumalan valtakunnan ”salaisuudet”.

Maria Magdalenan, Filippuksen ja Juudaan evankeliumien mukaan Jeesus rakasti Maria Magdaleenaa enemmän kuin muita opetuslapsia, ja Simon Pietari oli Jeesuksen rakkauden osoituksista mustasukkainen.

Naiset, kuten Maria ja Martha olivat roolimalleja Marcellinalle ja hänen naissaarnaajilleen. Apostoli Paavali lainaa uskontunnustusta, jota on saatettu käyttää kristillisissä vihkimisseremonioissa Gal. 3:28:ssa, ja josta voidaan tunnistaa tasa-arvon ihanne:

”Ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista, sillä te olette kaikki yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.”

Ensimmäisen vuosisadan lopulla Markion Sinopelainen (n. 85 – n. 160) nimitti naisia seurakuntien presbytereiksi yhtäläisin perustein kuin miehiä.

Toisella vuosisadalla valentinolaiset (suosittu gnostilais-kristillinen lahko) pitivät naisia tasa-arvoisina miesten kanssa. Montanistit pitivät naisprofeettoja, Maximillaa ja Priskaa, liikkeensä perustajina.

Proto-ortodoksiset teologit eivät hyväksyneet Marcellinan kaltaisia naispuolisia uskonnollisia johtajia, vaan syyttivät heitä demonien riivaamiksi, hulluiksi ja epäsiveiksi. Kirkkoisä Tertullianus (n. 155 – n. 240) valitti: ”Nämä harhaoppiset naiset – kuinka hävyttömiä he ovat! Heillä ei ole vaatimattomuutta; he ovat korskeita opettamaan, ryhtymään väittelyihin, suorittamaan manauksia, hoitamaan ihmisiä, ja jopa kastamaan!” Hän kirosi yhden naispuolisen uskonnollisen johtajan Pohjois-Afrikassa ”kyykäärmeeksi”.[1, 2, 3, 4]

Marcellinan elämä ja opetukset

Karpokraattiset opetukset

Karpokraattisena Marcellina opetti antinominismin eli libertinismin oppia, jonka mukaan vain usko ja rakkaus ovat välttämättömiä pelastuksen saavuttamiseksi ja että kaikki muut vaatimukset, kuten lakien ja määräysten noudattaminen, ovat tarpeettomia. (Myöhemmin Martti Luther ja Johannes Agricola olivat antinoministeja.)

Hän, kuten muutkin karpokraatit, uskoi, että sielun on seurattava polkua lunastukseen, mahdollisesti monien inkarnaatioiden läpi. Uskovan tavoitteena on paeta reinkarnaation kierteestä nousemalla useiden jumaloitumisvaiheiden läpi.

Karpokraatit uskoivat, että Jeesus oli vain ihminen ja pitivät häntä esimerkillisenä mallina, jota oli seurattava, mutta esimerkkinä, jonka erityisen harras uskovainen pystyi myös ylittämään. Jeesuksen tärkein hyve oli, että hän pystyi täydellisesti muistamaan jumalallisen olemassaolonsa (gnosis).

Marcellinalaiset kunnioittivat kreikkalaisia filosofeja roolimalleina. Marcellilaisten synkreettinen kuvien kultti oli luonnollinen seuraus tästä opetuksesta. Yksi karpokraattien perusopetuksista oli ajatus sosiaalisesta tasa-arvoisuudesta, joka puolusti kaikkien ihmisten tasa-arvoa.

Marcellinan asema Rooman karpokraattisen yhteisön johtajana vahvistaa, että ainakin hänen yhteisölleen sosiaalinen tasa-arvo oli idea, joka oli tarkoitus kirjaimellisesti toteuttaa. Jotkut karpokraatit, mahdollisesti myös Marcellina, pitivät kaikkea omaisuutta yhteisenä. He näyttävät myös kannattaneen yhteisiä seksikumppaneita ja vapaata seksiä. He juhlivat myös eräänlaista agape-, eli rakkauden juhlaa. [5, 6, 7, 8]

Adversus Haereses

Kirkkoisä Irenaeus (n. 130 – n. 202) kirjoittaa apologeettisessa tutkielmassaan Adversus Haereses: Toiset heistä [karpokratialaisista] käyttävät ulkoisia tunnusmerkkejä leimaamalla seuraajiensa oikean korvalehden. Karpokraattien joukosta nousi myös Marcellina, joka tuli Roomaan Anicetuksen [piispan] aikana ja opeillaan johti väkijoukkoja harhaan. — Heillä on myös kuvia, joista osa on maalattu ja osa on muodostettu erilaisista materiaaleista. — He kruunaavat nämä kuvat ja asettavat ne yhteen filosofien kuvien kanssa, toisin sanoen Pythagoraan, Platonin ja Aristoteleen ja muiden kuvien kanssa. Heillä on myös muita tapoja kunnioittaa näitä kuvia, samalla tavalla kuin pakanat.

Marcellina on ainoa varhaiseen gnostiseen kristinuskoon liittyvä nainen, jonka on kirjattu olleen aktiivinen uskonnollinen johtaja. Muiden naisten, kuten Helenan (väitetysti entinen Tyroslainen prostituoitu, josta tuli Simon Maguksen muusa), Philumena (Apellesiin liittyvä profeetta) ja Flora (Ptolemaioksen oppilas) tiedetään olleen aktiivisia profeettoina, opettajina ja opetuslapsina miesten johtamissa lahkoissa, mutta kenenkään heistä ei tiedetä olleen lahkojen johtajia.

Säilyneissä kirjoituksissa Marcellina mainitaan suhteessa Karpokrateeseen (Carpocrates), joka näyttää olleen häntä aktiivisemmin mukana seuraajien johtamisessa, tutkielmien kirjoittamisessa ja opiskelijoiden opettamisessa. Anne McGuire toteaa, että on epäselvää, onko tämä Marcellinan kuvaaminen suhteessa Karpokrateeseen seurausta Marcellinasta kirjoittaneen Irenaeuksen omasta patriarkaalisesta maailmankuvasta.

Se, että Marcellinalaiset pitivät kuvia Jeesuksesta ja kreikkalaisista filosofeista, ei ollut epätavallista roomalaisessa yhteiskunnassa, koska rintakuvat ja filosofien kuvat olivat yleisiä uskonnollisia esineitä toisen vuosisadan Roomassa. Vaikka Irenaeus tulkitsee kuvainpalvonnan merkiksi Marcellinan heterodoksisesta opetuksesta, ei-kristitylle roomalaiselle se oli vähemmän poikkeavaa kuin ”ortodoksisten” kristittyjen tavat. Kunnioitamalla filosofien rintakuvia ja sisällyttämällä Jeesuksen heistä suurimpana, Marcellinan seuraajat kunnioittivat häntä samalla tavalla kuin muita filosofeja tyypillisesti kunnioitettiin kaikkialla kreikkalais-roomalaisessa maailmassa.

Karpokraatit saattoivat vaikuttaa lukeneemmilta ja älyllisemmiltä kuin monet muut kristityt. Klemens Aleksandrialaisen mukaan Karpokrateen poika Epiphanes oli platonistinen filosofi.

Michael Allen Williams toteaa, että kuvien pitäminen vaikuttaa odottamattomalta oletettavasti gnostilaiselle lahkolle, koska gnostiikkojen uskotaan halveksineen fyysistä maailmaa. Hän arvekee, että Marcellina ja hänen seuraajansa, kuten heidän pakanalliset aikalaisensa, ovat saattaneet nähdä filosofien rintakuvat ja maalaukset ”sielun ikkunoina” ja keinona pohtia kuvien esittämien filosofien opetuksia. Peter Lampe tulkitsee kuvat osoituksena uskonnollisesta synkretismistä.

Joan E. Taylor kirjoittaa, että Irenaeus ei väitä, että marcellinalaisten muotokuva Jeesuksesta olisi ollut epätarkka tai että Jeesuksen muotokuvat olisivat lähtökohtaisesti moraalittomia. Hän väittää myös, että marcellinaaisten pitämät Jeesuksen ja muiden filosofien rintakuvat säilyivät kauan sen jälkeen, kun heidän lahkonsa heikkeni- Taylor huomauttaa, että lähes vuosisataa marcellinalaisia myöhemmin Rooman keisari Aleksanteri Severuksella (hallitsi 222–235) kerrotaan olleen kokoelma muotokuvia eri filosofeista sekä uskonnollisista ja historiallisista henkilöistä, mukaan lukien Jeesus, Orpheus, Apollonius Tyanalainen, Aleksanteri Suuri ja Abraham.

Taylor kirjoittaa: ”Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme, yksi monista tämän päivän kokoelmissa olevista tunnistamattomista filosofien rintakuvasta saattoi esittää Jeesusta.”

David Brakken mukaan syy siihen, miksi Marcellina ja hänen koulunsa jäsenet kokivat itsensä ”gnostikoiksi”, ei ollut lahkollinen samaistuminen varhaisen kristinuskon haaraan, joka tunnetaan nimellä ”gnostilaisuus”, vaan pikemminkin epiteettina ”gnostilaisiksi” – ihanteellisiksi tosi kristityiksi, joiden tuntemus Jumalaan on saatettu täydelliseksi.” Hän huomauttaa, että Irenaeus itse identifioi Marcellinan ja hänen lahkonsa karpokraatteihin, ei ”gnostiseen koulukuntaan”.

Myös Roomalainen Hippolytus, joka turvautui Irenaeukseen lähteenä, viittaa siihen, että toinen naassenilaisina tunnettu lahko ”kutsuu itseään ”gnostikoiksi” omalla tavallaan, ikään kuin he yksin olisivat juoneet Täydellisen ja Hyvän hämmästyttävästä lähteestä.

4. vuosisadan lopulla askeettinen munkki Evagrius Ponticus kuvaili kristillisen asketismin edistyneintä vaihetta ”gnostilaiseksi” osoittaen, että vaikka sana ”gnostikko” yhdistettiin gnostilaisuuteen, se säilytti silti oman alkuperäisen positiivisen merkityksen siinä mielessä, johon Marcellina ja hänen opetuslapsensa samaistuivat. Bentley Layton ei myöskään luokittele Marcellinaa ja hänen seuraajiaan gnostilaisen lahkon jäseniksi. [9, 10, 11, 12, 13, 14, 15, 16, 17, 18, 19, 20, 21]

Contra Celsum

Myös Origenes (n. 184 – n. 253) mainitsee lyhyesti Marcellinan Contra Celsum’issaan. Origenes kirjoitti, että ”Celsus tietää myös Marcellinaa seuraavista marcellinalaisista ja Salomea seuraavista harpokratiolaisista ja toisista, jotka seuraavat Mariammea ja muita, jotka seuraavat Marttaa.”

Anne McGuire toteaa, että koska kaikki muut Origenesin tässä kohdassa luettelemat naiset ovat kanonisissa evankeliumeissa esiintyviä hahmoja, on mahdollista, että marcellinalaiset ovat pitäneet Marcellinaa paitsi opettajana ja uskonnollisena johtajana”, myös apostolisen perinteen arvovaltaisena lähteenä”.

Williams huomauttaa, että Origenes näyttää olleen tietoinen siitä, että marcellinalaiset kutsuivat itseään gnostikoiksi, koska muualla Contra Celsumissa hän huomauttaa, että yksi Celsuksen argumenteista kristinuskoa vastaan oli erilaisten lahkojen olemassaolo, mukaan lukien lahkot, ”jotka kutsuvat itseään gnostikoiksi”. Tähän kuuluisi oletettavasti Marcellina ja hänen seuraajansa,mutta Origenes pidättäytyy kutsumasta heitä tällä termillä. [9, 22]

Perintö

On epäselvää, miten Roomassa asuneet proto-ortodoksiset kristityt suhtautuivat Marcellinaan ja hänen seuraajiinsa 150- ja 160-luvuilla. Irenaeus kirjoittaa, että hänen oman seurakuntansa jäsenten keskuudessa Galliassa 180-luvulla: ”meillä ei ole yhteyttä heidän kanssaan opillisesti tai moraalisesti tai jokapäiväisessä sosiaalisessa elämässämme”, mutta tämä lausunto ei sovellu kristittyihin, jotka asuivat Roomassa yli kaksikymmentä vuotta sitten.

Irenaeus toteaa myös: ”Saatana oli asettanut nämä ihmiset [eli Marcellinan ja hänen seuraajansa] pilkkaamaan kirkon pyhää nimeä, niin että [pakanallinen] kansa kääntää korvansa pois totuuden saarnaamisesta kuultuaan heidän erilaisen opetustapansa. ja luulee, että me kristityt olemme kaikki heidän kaltaisiaan. Todellakin, kun he näkevät heidän uskonnollisuutensa, he häpäisevät meitä kaikkia.”

Irenaeus lisää, että: ”He käyttävät väärin nimeä [kristitty] naamiona.” Tämä osoittaa, että Marcellina ja hänen karpokraattiset seuraajansa kutsuivat itseään ”kristityiksi”, ja ainakin ulkopuolisten silmissä hänen koulukuntansa näytti olevan yhteydessä muihin kristinuskon haaroihin. Peter Lampe toteaa, että on mahdollista, että Rooman ortodoksisen yhteisön jäsenet vain antoivat Marcellinan ja hänen lahkonsa elää rinnakkain, mutta on myös mahdollista, että he ovat tuominneet heidät aktiivisesti.

Robert M. Grant tunnistaa Polykarpos Smyrnalaisen (Smyrnan piispa 2. vuosisadalla) ja Justinos Marttyyrin antignostiset kirjoitukset osittain epäsuoraksi reaktioksi Marcellinaa ja hänen sallivia moraalisia opetuksiaan vastaan. Marcellinaa ja muita hänen kaltaisiaan naisprofeettoja kuvattiin jatkuvasti negatiivisesti ortodoksisuuden kannattajien kirjoittamissa historioissa ja kaanoneissa. William H. Brackneyn mukaan lähteet osoittavat, että karpokratialaiset ovat saattaneet jatkaa olemassaoloaan jopa 400-luvulla. [23, 24, 2]

Proto-ortodoksilainen kristillisyys

Termi proto-ortodoksinen kristinusko tai proto-ortodoksisuus kuvaa varhaiskristillistä liikettä, joka oli kristillisen ortodoksisuuden edeltäjä. Termin loi Bentley Layton (Yalen gnostilaisuuden ja koptilaisen historian päätutkija), mutta käsite mielletään usein virheellisesti Uuden testamentin tutkijan Bart D. Ehrmanin ansioksi.

Ehrman kertoo, että proto-ortodoksinen ryhmä tuli tunnetuksi 3. vuosisadan loppuun mennessä. Se tukahdutti kilpailevat uskonnolliset opit väittämällä, että sen näkemykset olivat aina olleet enemmistön kanta ja että sen kilpailijat olivat ja ovat aina olleet harhaoppisia, jotka tahallaan haluavat hylätä ”todellisen uskon”. Larry W. Hurtado väittää, että proto-ortodoksinen kristinusko oli jo juurtunut ensimmäisen vuosisadan kristinuskoon.

Ehrmanin mukaan ””proto-ortodoksisuus” viittaa joukkoon [kristillisiä] uskomuksia, joista oli tulossa hallitsevia 4. vuosisadalla ja joita esiintyi jo ennen 4. vuosisadaa.

Ehrman laajentaa saksalaisen Uuden testamentin tutkijan Walter Bauerin (1877–1960) teesiä, joka on esitetty hänen pääteoksessaan Orthodoxy and Heresy in Earliest Christianity (1934). Bauer oletti, että kirkkoisät, erityisesti Eusebius kirjassaan Kirkkohistoria, ”eivät antaneet objektiivista selvitystä varhaisten kristittyjen ryhmien suhteesta”. Sen sijaan Eusebius kirjoitti uudelleen varhaiskristillisten konfliktien historian vahvistaakseen ortodoksisen puolueen voiton, jota hän itse edusti.

Eusebius väitti, että ortodoksisuus johtui suoraan Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan, ja oli aina ollut Jeesuksen varhaisten seuraajien enemmistön kanta. Sen sijaan kaikki muut kristilliset oppisuunnat leimattiin ”harhaoppiksi”, eli tahallisiksi totuuden turmeluksiksi, joita pienet vähemmistöt kannattivat.

Tutkijat löysivät monia ei-ortodoksisia varhaiskristillisiä kirjoituksia, mikä haastaa Eusebioksen kertomuksen. Bauer päätteli, että se, mikä myöhemmin tunnettiin ”ortodoksiana” oli alun perin vain yksi monista varhaiskristillisistä lahkoista (kuten ebioniitit, gnostikot ja markionilaiset), joka kuitenkin pystyi eliminoimaan kaiken merkittävän vastustuksen 3. vuosisadalla, ja onnistui vakiinnuttamaan asemansa ortodoksiana Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa (325) ja sitä seuranneissa ekumeenisissa kirkolliskokouksissa.

Bauerin mukaan varhaiset egyptiläiset kirkot olivat suurelta osin gnostilaisia, 2. vuosisadan kirkot Vähässä-Aasiassa suurelta osin markionilaisia ja niin edelleen. Mutta koska Rooman kaupungin kirkko oli ”proto-ortodoksinen” (Ehrmanin termein), Bauer väitti, että heillä oli strategisia etuja kaikkiin muihin lahkoihin nähden, koska ne olivat lähellä Rooman valtakunnan valtakeskusta.

Kun roomalainen poliittinen ja kulttuurinen eliitti kääntyi paikallisesti vallitsevaan kristinuskoon, he alkoivat käyttää valtaansa ja resurssejaan vaikuttaakseen muiden yhteisöjen teologiaan kaikkialla Rooman valtakunnassa, joskus väkisinkin. Bauer mainitsee Klemensin ensimmäisen kirjeen varhaisena esimerkkinä siitä, että Rooman piispa puuttui Korintin kirkkoon pakottaakseen oman proto-ortodoksisen oppinsa apostolisesta peräkkäisyydestä ja suosiakseen tiettyä paikallisten kirkkojohtajien ryhmää toisten edelle.

Ehrmanin mukaan proto-ortodoksinen kristinusko jätti seuraaville sukupolville ”neljä evankeliumia kertomaan meille käytännössä kaiken, mitä tiedämme Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta” ja ”jätti meille Uuden testamentin, kaksikymmentäseitsemän kirjaa”.

Samoin kuin myöhemmät kalkedonilaiset näkemykset Jeesuksesta, proto-ortodoksit uskoivat, että Kristus oli sekä Jumala että ihminen, eivät vain kaksi puolikasta, jotka liittyivät yhteen. Samoin he pitivät Jumalaa kolmena persoonana; Isä, Poika ja Pyhä Henki, jotka yhdessä muodostavat yhden Jumalan.

Marttyyrikuolemalla oli tärkeä rooli proto-ortodoksisessa kristinuskossa, kuten Ignatius Antiokialainen vahvisti toisen vuosisadan alussa. Keisarilliset viranomaiset pidättivät hänet ”ilmeisesti kristillisen toiminnan vuoksi” ja tuomitsi hänet villieläinten rehuksi. Hän ilmaisi intohimonsa kuolemaan odottaen siten ”päästävänsä Jumalan luo”. Ignatiuksen jälkeen monet proto-ortodoksiset teoreetikot pitivät etuoikeutena kuolla uskon puolesta. Itse asiassa marttyyrikuolemasta tuli tapa erottaa tosiuskovat harhaoppisista. Niitä, jotka eivät olleet halukkaita kuolemaan sen tähden, minkä he uskoivat, ei pidetty uskolle omistautuneina.

Toinen uskon puoli oli kirkon rakenne. Oli yleistä, kuten nykyäänkin, että kirkolla oli johtaja. Ignatius kirjoitti useita kirjeitä useille kirkoille ja kehotti heitä antamaan johtajien (yleensä piispojen) hoitaa kaikki kirkon sisäiset ongelmat. Hän kehotti kirkon jäseniä kuuntelemaan piispoja, koska he olivat johtajia: ”Olkaa piispan alamaisia käskyn suhteen… Olemme selvästi velvollisia katsomaan piispaa itse Herrana … Teidän ei tule tehdä mitään piispan lisäksi . ”

Piispan rooli tasoitti tietä hierarkioille kirkoissa, mitä nykyään usein nähdään. Toinen tärkeä näkökohta proto-ortodoksisessa kristinuskossa liittyy sen näkemyksiin juutalaisista ja juutalaisista käytännöistä. Heille tärkeä kirja oli Barnabaan kirje, joka opetti, että juutalainen tulkinta Vanhasta testamentista oli väärä. Kirje tarjosi vertauskuvallisia tulkintoja totuutena, kuten ruokavaliota, paastoa ja sapattia koskevista laeista. Myös Vanha testamentti kirjoitettiin nimenomaan ennustamaan Jeesuksen tulemista, Kristuksen liitto syrjäytti Mooseksen liiton, mutta myös ”juutalaiset olivat aina pitäneet kiinni väärästä uskonnosta”. Nämä teemat kehitti myös 2. vuosisadan apologetta Justinos Marttyyri.

Kristillisen kirkon väitetty institutionaalinen yhtenäisyys oli propagandaa, jota ortodoksiset kristityt kirjailijat jatkuvasti toistivat, eikä aito historiallinen todellisuus.

Ortodoksisen kaanonin ja kristologian kehitys

Proto-ortodoksien Uuden testamentin kaanon valmistui pitkä prosessin jälkeen lännessä 500-luvun alkuun mennessä. Pääsiäiskirjeessään 367 Athanasius (Aleksandrian piispa) listasi samat 27 Uuden testamentin kirjaa kuin Trenton kaanonissa. Ensimmäinen kirkolliskokous, joka hyväksyi nykyisen Uuden testamentin kaanonin, saattoi olla Hippo Regiuksen synodi Pohjois-Afrikassa 393; tämän neuvoston päätökset ovat kuitenkin hukassa.

Lyhyt tiivistelmä säädöksistä luettiin Karthagon kirkolliskokouksessa 397 ja Karthagon kirkolliskokouksessa (419) ja luetellut kirjat hyväksyttiin.

Ehrman: ”protoortodoksiset kristityt väittivät, että Jeesus Kristus oli sekä jumalallinen että ihminen, että hän oli yksi olento kahden sijasta ja että hän oli opettanut opetuslapsilleen totuuden.” Tämä näkemys, että hän on ”yksi sekä jumalallinen että inhimillinen” (hypostaattinen liitto) vastustaa sekä adoptionismia (että Jeesus oli vain ihminen ja Jumalan ”adoptoitu”, kuten ebioniitit uskoivat), että doketismia (että Kristus oli vain jumalallinen ja vain näytti olevan ihminen, kuten markionistit uskoivat), sekä separatsionismia (että aeon oli tullut Jeesuksen ruumiiseen, joka erottui jälleen hänestä hänen ristillä kuollessaan, kuten useimmat gnostikot uskoivat).

Kanonisissa evankeliumeissa Ehrman luonnehtii Jeesusta juutalaiseksi uskon parantajaksi, joka palveli paikallisen kulttuurin halveksituimpia ihmisiä. Raportit ihmeiden tekemisestä eivät olleet harvinaisia muinaisessa maailmassa [jossa] useimmat ihmiset uskoivat ihmeisiin tai ainakin niiden mahdollisuuteen.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Proto-orthodox_Christianity

Lähdeviitteet

1. Haskins 2005, pp. 58–59.
2. Streete 1999, p. 352.
3. Pagels 1989, p. 60.
4. Pagels 1989, p. 61.
5. Rudolph 1983, p. 299.
6. Brackney 2012, p. 75.
7. Taylor 2018, pp. 214–215.
8. Lampe 2003, p. 319.
9. McGuire 1999, p. 260.
10. Williams 1996, pp. 107–108, 127.
11. Irenaeus, Adversus Haereses Book I, Chapter 25, section 6, translated by Alexander Roberts and William Rambaut
12. McGuire 1999, p. 261.
13. McGuire 1999, pp. 260–261.
14. Williams 1996, p. 108.
15. Taylor 2018, p. 215.
16. Clement of Alexandria, Stromata 3.5.3
17. Lampe 2003, p. 320.
18. Williams 1996, p. 127.
19. Brakke 2010, pp. 48–49.
20. Brakke 2010, p. 49.
21. Williams 1996, p. 42.
22. Williams 1996, p. 41.
23. Lampe 2003, p. 392.
24. Grant 1990, pp. 59–61.