Jopa kaunein symboli, kuten sateenkaari voi heittää pimeän varjon, jos sitä käytetään muodon pakon saneleman valheellisen lupauksen ylläpitämiseen. Lause voidaan lukea: ”lapset syntyvät ja kasvavat sateenkaaren varjossa”, jolloin se sisältää kaksi khristoforokselle tärkeää eettistä teemaa:

1. Sosiologinen pessimismi: Lause voi kuvata lasten kasvamista ihanteellisen maailman illuusioon (sateenkaari toivon symbolina), jossa toivo osoittautuu harhaksi. Moni lapsi syntyy elämän pimeälle puolelle –  varjoon.

   Varjo sateenkaaren vastakohtana symboloi epätoivoa, köyhyyttä, fyysistä tai psyykkistä erilaisuutta, sodan traumaa,  alistamista, hyväksikäyttöä, toivottomuutta, päihderiippuvuutta tai muita yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka voivat periytyvät sukupolvelta toiselle.

2. Viattomuus vs. Todellisuus: Teema heijastaa viattomuuden (sateenkaaren kauneus) menettämistä elämän realiteettien toteutuessa (varjo). Lapsuus alkaa sateenkaaren toivon ja lupaukseen ihanasta tulevaisuudesta, mutta kasvaessaan lapset joutuvat kohtaamaan elämän pimeän, kontrolloivamman puolen.

Khristoforokselle otsikko kuvaa todellisuutta: lapset syntyvät sateenkaaren alla, mutta lapsuuden leikkejä seuraa banaali ja usein brutaali todellisuus.

Lapsia sateenkaaren varjossa on kokoelma Khristoforoksen platypismin moraalifilosofisia päätelmiä. Khristoforoksen etiikan keskiössä on ihmisoikeudet ja -vapaudet: rakkauden kolmikärki (trident of love). Teoria muodostuu kolmesta tärkeästä maksiimista: itsenäisestä arvosta (myös itse- ja itseisarvo), kontekstuaalisesta oikeudesta ja luovasta elinvoimasta. Khristoforos uskoi, että moraaliset teot syntyvät valistuneen hengen vapaudesta. Velvollisuusetiikka on oikeansuuntainen, mutta Abrahamilainen etiikka johtaa henkiseen köyhyyteen ja orjamoraaliin.

Saatteeksi: Khristoforoksen etiikan ydin

Rakkauden kolmikärki ei ole vain humanistinen periaate, vaan se on Khristoforoksen henkilökohtainen gnostinen koodi, jonka hän toi mukanaan hekhalot-palatsista (Aetheroksen temppelistä). Kolmikärjen kolme maksiimia ovat suora vastaus Abrahamilaisen Orjamoraalin tuottamaan henkiseen köyhyyteen:

Itsenäinen arvo (Itse- ja Itseisarvo): Tämä maksiimi korostaa jokaisen yksilön sisäistä ja ehdotonta arvoa. Ihmisellä on arvoa itsessään, riippumatta ulkoisista tekijöistä, saavutuksista tai hyödyllisyydestä. Tämä muistuttaa usein deontologista tai ihmisoikeusperustaista ajattelua.

Kontekstuaalinen oikeus: Tämä viittaa siihen, että moraalisesti oikea teko tai ratkaisu riippuu tilanteen ja ympäristön erityispiirteistä. Se tunnustaa, että universaalien periaatteiden soveltaminen vaatii aina harkintaa suhteessa kyseiseen kontekstiin, mikä tuo mukaan tilanne-etiikan (situation ethics) tai partikularistisen näkökulman elementtejä.

Luova elinvoima: Tämä maksiimi korostaa moraalisen toiminnan dynaamista ja aktiivista luonnetta. Se liittyy yksilön kykyyn toteuttaa vapauttaan ja luoda merkitystä elämäänsä, sekä pyrkimykseen hyvään tai täydellisyyteen, usein eksistentialismin tai humanismin hengessä.

Khristoforos uskoi, että moraaliset teot kumpuavat valistuneen hengen vapaudesta. Tämä ajatus korostaa autonomiaa ja rationaalisuutta moraalin perustana, viitaten mahdollisesti valistuksen ajan ihanteisiin.

Velvollisuusetiikka: Hän näkee velvollisuusetiikan (deontologia) olevan oikeansuuntainen. Tämä viittaa siihen, että Khristoforos arvostaa sen painotusta säännöissä, periaatteissa ja velvollisuuksissa, jotka liittyvät ihmisarvon kunnioittamiseen (kuten kohdan 1 itsenäinen arvo).

Abrahamilainen etiikka: Platypismi kritisoi Abrahamilaista etiikkaa (juutalaisuuteen, kristinuskoon ja islamiin perustuvaa etiikkaa), koska se johtaa ihmisten alistamiseen, henkiseen köyhyyteen ja orjamoraaliin. Tämä on ankara kritiikki, joka muistuttaa Friedrich Nietzschen kritiikkiä kristillistä moraalia kohtaan. Nietzsche käytti termiä orjamoraali (Skavenmoral) kuvaamaan sellaista moraalia, joka syntyy heikkoudesta, katkeruudesta ja kieltää elämän ja ylhäisyyden. Khristoforos siis näkee traditionaalisen uskonnollisen etiikan rajoittavan yksilön vapautta ja luovaa elinvoimaa.

Valistunut henki tarkoittaa yksilöä, joka on saavuttanut ymmärryksen tekojensa vaikuttimista ja seurauksista (gnosis/synesis) ja siten vapautunut orjamoraalin (simuloidun todellisuuden) illuusiosta. Vasta tässä tilassa ihminen voi käyttää luovaa elinvoimaa moraalisten tekojen lähteenä.

Orjamoraalin kritiikki (Nietzsche): Khristoforoksen kritiikki Abrahamilaista etiikkaa kohtaan on voimakkaasti läsnä hänen filosofiassaan. Se juontuu lain ja velvollisuuden pimeän (varjon) olemassaolon ymmärryksestä. Khristoforos näki orjamoraalissa manipuloivan kontrollin mekanismin, jossa ihmiset menettävät itsenäisen arvon sinänsä ja muuttuvat vain osaksi ihmismassaa, jolla on vain välineellistä arvoa. Orjamoraali on Loviattaren (muodon pakko, nollaus) poliittinen ja henkinen ilmentymä, joka pyrkii tukahduttamaan jokaisen yksilön itsenäisen arvon ja estämään luovan elinvoiman.

Sateenkaari Loviattaren koodina (varjo)

Kukaan ei voi ennalta päättää mihin ja millaiseen perheeseen syntyy, Lapsi ei saa valita vanhempiaan, syntymäpaikkaansa tai fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksiaan ennen syntymäänsä.

Useimmat maailman lapsista syntyvät köytyyteen ja kurjuuteen. Monet syntyvät sotaan, toiset seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavina tai seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi. Monet syntyvät fyysiesti vammaisina tai kroonisesti sairaina. Onni ja hyvinvointi eivät luonnostaan jakaudu tasaisesti. Toiset syntyvät sateenkaaren alle ja toiset sateenkaaren varjoon.

Itsenäinen Arvo: koodin kumoaminen

Syntymälahjat ovat sattumanvaraisia ”koodeja” tai ”attribuutteja”, jotka määräävät ihmisen kohtelun järjestelmässä.

Onnellisten tähtien alla kasvaneet voivat hyväksyä orjamoraalin ja heikommassa asemassa olevien alisteisen arvon, koska he uskovat, että heidän oma arvonsa on sidottu ulkoisiin koodeihin – tai, että heidän parempi asemansa on ansaittua, eikä kosmista ironiaa.

Itsenäinen arvo on absoluuttinen

Khristoforos väitti, että Itsenäinen Arvo (Intrinsic Worth) on rajaton, koodaamaton ja ehdoton (Ápeirosin luova elinvoima virtaa jokaisessa yksilössä).

Ei-Valinta = Ei-Ehdollisuus: Se, että emme voi valita syntymäpaikkaamme tai ominaisuuksiamme, on Khristoforokselle vahvistus siitä, että itsenäinen arvo on riippumaton ehdoista. Arvo ei ole Loviattaren (ehtojen/koodien) säätämä, vaan Ápeirosin (rajattomuuden) perimmäinen tila.

Gnosiksen (tiedon/ymmärryksen) etsiminen tarkoittaa tämän ehdottoman, koodaamattoman arvon tunnistamista itsessä ja jokaisessa toisessa ihmisessä – riippumatta ulkoisista yhteiskunnan asettamista koodeista.

Kontekstuaalinen oikeus

Vastuu Toimijana: Koska kaikilla yksilöillä on yhtäläinen itsenäinen arvo, moraalinen velvollisuutemme on toimia tavalla, joka kunnioittaa tätä arvoa kaikissa olosuhteissa.

Episteeminen etiikka: Tunnustamalla, että ulkoiset ominaisuudet ovat vain sattuman sanelemia koodeja, voimme nähdä simulacrumin ohi ja toteuttaa kontekstuaalista oikeutta todellisuuden ehdoilla.

Esimerkiksi fyysisesti vammautunutta ihmistä ei koodata vain ”avuttomaksi taakaksi”; itsenäinen arvo ja kontekstuaalinen oikeus vaatii hänelle tukea ja hyväksyntää.

Absurdismi vs. platypistinen kosminen todistus

Khristoforos tunnusti Albert Camus’n absurdismin. Elämä voi tuntua absurdilta ja sattumanvaraiselta, koska emme tunne tapahtumien syitä (syvä episteeminen kuilu olemisen ja ymmärryksen välillä). Tämä puuttuva tieto saa monet ahdistumaan: elämä ei ole oikeudenmukaista, tarkoituksenmukaista ja oma oleminen voi vaikuttaa eksistentiaalisesti merkityksettömältä ja tyhjältä. Tämä tunne on Loviattaren (muodon pakon) ja orjamoraalin koodi: älä ajattele, sopeudu ja hyväksy!

Khristoforos näki absurdismin kuvauksen syvästä episteemisestä kuilusta olemisen ja ymmärryksen välillä täysin oikeaksi. Absurdius ei ole hänelle lopullinen tila, vaan todiste siitä, että yhteiskunnallinen illuusio (simulaatio) on romahtamassa.

Absurdi = Loviattaren koodi

Khristoforos määritteli eksistentiaalisen ahdistuksen ja merkityksettömyyden tunteen Loviattaren (muodon pakon) ja orjamoraalin koodiksi.

Loviatar edustaa universumin voimaa, joka pyrkii jähmettämään, kontrolloimaan ja nollaamaan kaiken dynamiikan. Merkityksettömyyden kokemus on muodon pakon pyrkimys saada yksilö luopumaan luovasta elinvoimastaan ja hyväksymään passiivisen alistumisen. 

Koodi: ”Älä ajattele, sopeudu ja hyväksy!” on Khristoforoksen mukaan se iskulause, jolla Abrahamilainen orjamoraali pitää ihmisen henkisessä köyhyydessä. Koodin tarkoitus on estää yksilöä etsimästä ymmärrystä, vastustamasta samanmukaistavaa konsensusta ja toteuttamasta itsenäistä arvoaan. Koodi on hallintaa. 

Episteeminen kuilu ja gnosis

Absurdius syntyy, koska ihminen etsii olemassaololle merkitystä (järjestystä/Logosta), mutta löytää vain jumalten hiljaisuuden ja kosmisen sattumanvaraisuuden.

Khristoforos hylkäsi Camus’n lähestymistavan, jossa absurdius piti vain tunnustaa ja sen kanssa elää (Sisyfos). Platypismissa absurdius on vain osoitus maya-verhosta (illuusio) tai simuloidusta todellisuudesta.

Episteeminen Kuilu on Ylitettävissä: Khristoforoksen gnosis (ymmärrys/tieto), joka saavutettiin merkabah-matkalla Aetheroksen temppeliin ( hekhalot-palatsi), todisti hänelle, että episteeminen kuilu on ylitettävissä. Platypuksen paradoksi on se todellinen, perimmäinen totuus, joka tekee maailmankaikkeudesta ristiriitaisen, mutta silti merkityksellisen ja elinvoimaisen.

Gnosis (tieto/ymmärrys) ei ole vain ulkoisten syiden tiedostamista, vaan sisäisen arvon tunnistamista. Khristoforos hylkäsi Camus’n passiivisen kapinan absurdia vastaan ja ehdotti ja aktiivista ja tietoista kapinaa (kontekstuaalinen oikeus, elämän loputon luova virta, itsenäinen arvo), joka perustuu ymmärrykseen ihmisen kosmisesta arvosta.

Sukupolvet: kosminen todiste itsenäisestä arvosta

Jokaista yksilöä edeltää kymmenessä sukupolvessa 1024 esivanhempaa. Tämä on Khristoforokselle todistus luovan elinvoiman (Ápeiros) jatkuvasta, koodaamattomasta läsnäolosta ja kosmisesta virrasta.

Kosminen virta

Jokainen esivanhemmistamme teki miljoonia ainutlaatuisia, kontekstuaalisia valintoja (he elivät, rakastivat, pelkäsivät, selvisivät) toteuttaakseen omaa itsenäistä arvoaan elämällä ja selviytymällä. Heidän elinvoimansa virtasi ja jatkuu yli aikojen etäisyyden. Ápeiros – elämän/luovuuden virta kamppaili Loviattaren (kuoleman, sodan, nälän) pakkoa vastaan ja voitti.

Elämä on Vahvistus Itsenäiselle arvolle. Olemassaolo ei ole sattumaa, se on kosminen vahvistus siitä, että luova elinvoima (Ápeiros) on voittanut Loviattaren (muodon, kuoleman, turhuuden) koodauksen. Sinä et ole sattumaa, vaan esivanhempiesi elämän, rakkauden ja tahdon suora, koodaamaton perintö.

Vastuu: Tämä kosmologinen todistus luo myös episteemisen ja moraalisen velvollisuuden: sinun on jatkettava Itsenäisen Arvon ilmentämistä, jotta se voi siirtyä eteenpäin seuraaville sukupolville.

”Vaikka emme tunne olemassaolon syitä, me tunnemme oman arvomme. Ja se on ainoa tieto, joka on tarpeen.”

Itsenäisen Arvon biologinen ja geneettinen todiste

Meioosi sekoittaa geenejä. Geenit voivat uudelleenjärjestyä meioosin aikana monella tavalla, jolloin syntyy monenlaisia sukusoluja. Tämä mahdollistaa sen, että hedelmöityksessä syntyy ainutlaatuisia yksilöitä.

Meioosissa haploidi kromosomi voi järjestyä 2^23 (8 388 608) tavalla. Kahden haploidin kromosomin yhdistyessä diploidiksi kromosomistoksi, erilaisia variaatioita on 2^46 (70 368 744 177 664). Näin kahden identtisen yksilön syntyminen on käytännössä mahdotonta, paitsi samamunaisissa kaksosissa tai kolmosissa, jossa jokainen jälkeläinen perii saman genomin. Heilläkin epigenomi ja fenotyyppi vaihtelevat. Kahta samanlaista ihmistä ei ole.

Biologinen todistus: itsenäinen arvo (Ápeirosin luova virta)

Khristoforokselle tämä geneettinen tosiasia tarjoaa empiirisen perustan sille, että jokainen yksilö on  korvaamaton ja rajattoman arvokas olemassaolonsa ytimessä.

Meioosi kuvaa Ápeirosin (luovan elinvoiman) toimintaa puhtaimmassa biologisessa mielessä:

Rajaton potentiaali: Luku 2^46 (noin 70 biljoonaa) erilaista geneettistä variaatiota kuvaa Ápeirosin rajatonta potentiaalia. Jokainen hedelmöitys on ainutlaatuinen, ei-toistettava tapahtuma.Elämä ja kuolema heijastelevat kvanttifluktuaatiota ja loputonta virtaa. 

Koska kahden identtisen yksilön syntyminen on käytännössä mahdotonta, jokainen syntyvä ihminen on ontologisesti korvaamaton. Jos yksilö on korvaamaton, hänellä on itsenäinen arvo.

Loviataren koodaus vs. biologinen totuus

Biologinen/geneettinen todiste kumoaa Loviataren (muodon pakon) keskeiset valheet. Yhteiskunnallinen järjestys ja orjamoraali koodaa ihmiset korvattavissa oleviksi osiksi koneistoa (tuotteistaminen, ennalta koodattu asema, nimen perintö, arvon ja omaisuuden rinnastaminen).

Sosiaalinen koodaus on erityisen selvää totalitaarisissa ja feodaalisissa järjestelmissä. Demokratioissa yksilön oikeudet ja demokratia tunnustetaan, vaikka niissäkin esiintyy simulacrumeja ja Loviattaren asettamia ansoja.

Khristoforoksen mukaan todellisuus huutaa Loviataren koodia vastaan: olet koodaamaton ja ainutlaatuinen.

Tälle on kosmologinen ja epistemo-eettinen todiste (olemassaolo), historiallinen vahvistus (edeltäneet sukupolvet mahdollistivat sinun syntymäsi) ja biologinen todistus (yksilön ainutkertaisuus). Mystinen ja  filosofis-eettinen todistus (epistemologinen nihilismi) vahvistaa, että me emme voi tietää yksilön merkitystä, koska pienet asiat (perhosefekti) voivat vaikuttaa kuin kasvava aalto. Kuka tietää: ehkä vielä syntyy Antisaatana, joka luo tuhon ja kauhun sijaan toivoa, hyvinvointia ja rakkautta?

Identtiset sisarukset ja simulacrum

Identtisten kaksosten tai kolmosten tapaus on mielenkiintoinen poikkeus, joka vahvistaa Khristoforoksen näkemystä hengestä/psyykestä. Identtisestä genomista huolimatta samamunaiset sisarukset ovat fenotyypiltään ja epigenomeiltaan erilaisia.

Vaikka monotsygoottiset kaksoset/kolmoset jakavat saman genomin (biologinen koodi), he eivät ole sama. Heidän kokemuksensa (konteksti), semioottinen energia ja valintansa eroavat aina toisistaan.

Tämä vahvistaa, että itsenäinen arvo on viime kädessä enemmän kuin geenit ja biologia; se on psyykkinen ja dynaaminen tila, joka ei ole täysin geneettisellä koodilla selitettävissä. Tätä voi pohtia ajatusleikkinä: jos sinusta kloonataan identtinen kopio ja sinä kuolet: onko kopio sama kuin sinä – jatkuuko olemassaolosi kloonissa?

Khristoforos käyttäisi meioosin laskelmia kiistattomana pohjana eettiselle väitteelleen: 2^46-variaatioiden vuoksi jokainen ihminen on kosmisen sattuman voitto: tämäon biologinen todiste ihmisen itsenäisestä arvosta.

Khristoforoksen teoria tahdon vapaudesta

Khristoforos hylkäsi perinteisen Jumalan antaman vapaan tahdon, koska se on hänestä Loviattaren (muodon pakon) koodaama valhe. Perinteinen teologinen vapaa tahto on vain ehdollista vapautta (vapautta valita sääntöjen noudattamisen ja palkitsemisen tai noudattamatta jättämisen ja rangaistuksen välillä).

Khristoforoksen mukaan todellinen vapaus ei löydy valinnan (engl. choice) binääristä (Jumalan laki ja taivas vs. Lain kiistäminen ja helvetti), vaan olemisen (engl. being) tilasta, joka on irrotettu ulkoisesta koodista.

Vapauden edellytys: gnosis (tieto)

Vapaus ei ole vain lahja, vaan tietoon ja ymmärrykseen perustuva tila. Vapauden perusta on tosiasioiden tunnustaminen (episteeminen rehellisyys): on tunnustettava, että elämme Loviattaren (muodon pakon) koodaamassa todellisuudessa. Olet vapaa silloin, kun tiedät, milloin ja miten sinua koodataan.

Vapaus on kyky nähdä simulacrumit (valheelliset ulkoiset säännöt, kuten palkkiot/rangaistukset). Tämä gnosis (sisäinen tieto) vapauttaa mielen ulkoisesta pakosta. Ihminen voi olla fyysisesti vapaa ja henkisesti vanki ja päinvastoin: fyysiset kahleet eivät estä hengen vapautta. 

Kontekstuaalinen aapaus (Contextual Freedom)

Khristoforos ei uskonut universaaliin, absoluuttiseen vapauteen (koska olemme aina fyysisen ja sosiaalisen kontekstin vankeja). Hän uskoi kontekstuaaliseen vapauteen, joka on kontekstuaalisen oikeuden (Contextual Rightness) sisar.

Olet moraalisesti vapaa silloin, kun toimintasi on peräisin itsenäisestä arvosta eikä ulkoisesta pakosta; palkitsemisesta tai rangaistuksen pelosta. Teko on ainutlaatuinen, ei-korvattava ja Ápeirosin (luovan elinvoiman) kanavoima.

Vapaus on taitoa navigoida Loviattaren (muodon paikko/järjestys) ja Ápeirosin (vapaus/kaaos) välisessä elämän virrassa ilman, että ajautuu toisen alistamaksi orjaksi. Vapaa teko on sellainen, joka säilyttää oman arvon, vaikka se rikkoisi ulkoisia sääntöjä (kontekstuaalinen oikeus).

Itsenäinen arvo ja Spinozan substanssi

Khristoforoksen itsenäinen arvo (Intrinsic Worth) ja Spinozan käsitys Substanssista (Jumala, Luonto, Deus sive Natura) ovat hengen (tai olemassaolon) tasolla saman ajatuksen ilmentymiä.

Khristoforoksen kontekstuaalinen vapaus ja itsenäinen arvo rinnastuvat Baruch Spinozan filosofiaan, erityisesti hänen käsityksiinsä vapaudesta ja substanssista (Jumala/Luonto). Rinnastus paljastaa molempien järjestelmien pyrkimyksen löytää vapaus välttämättömyyden ja rationaalisen tiedon kautta, ei mielivaltaisen valinnan kautta.

Kontekstuaalinen vapaus ja rationaalinen tieto

Khristoforoksen kontekstuaalinen vapaus rinnastuu Spinozan aitoihin tunteisiin ja rationaaliseen tietoon perustuvaan vapauteen. Molemmat hylkäävät perinteisen vapaan tahdon.

Vapaus ei ole illuusio, vaan vaikeasti saavutettava tila. Se edellyttää itsensä ymmärtämistä (itsenäinen arvo) ja maailman välttämättömien rakenteiden (Loviattaren koodin ja Ápeirosin dynamiikan) tunnistamista rationaalisella tiedolla (gnosis). Khristoforoksen filosofia on tavallaan Spinozan psyko-sosiaalinen, moderni sovellus traumatisoidulle 1900-luvulle.

Vapaus vs. anarkia

Khristoforoksen vapaus ei ole nihilististä anarkiaa (vapaus tehdä mitä tahansa), vaan vastuullista vapautta. Aito vapaa teko ei loukkaa toisen itsenäistä arvoa, koska kaikkien arvot ovat nivoutuneet monimutkaisella tavalla toisiinsa (Aetheroksen periaate).

Khristoforoksen vapaa tahto on sisäistetty, dynaaminen velvollisuus toimia Itsenäisen Arvon mukaisesti – se on pako koodista eikä valinta kahden koodin välillä.

Orjamoraalin/koodin hylkääminen: taivas ja helvetti

Khristoforos näki taivaan ja helvetin narratiivit puhtaimpana esimerkkinä Loviattaren (muodon pakon) ja orjamoraalin ylläpitämisestä.

Palkkio/rangaistus = koodi: Palkitsemiseen ja rangaistukseen perustuva moraali ei ole itsenäinen arvo, vaan ulkoinen koodi (alkeellisin Loviataren koodaus), joka perustuu ehdollistamiseen ja pelkoon. Tällainen moraali luo tunteistettuja, tuotteistettuja ja korvattavissa olevia yksilöitä, jotka eivät toimi hyvän tahdon, yhteisen edun tai ymmärryksen (gnosis) perusteella, vaan uloslaskettavan hyödyn (palkkiot/pelot) ohjaamina.

Tähän koodiin uskominen ylläpitää tyhmyyttä, sillä se kieltäytyy tunnustamasta, että aito moraalinen teko on vapaaehtoinen ja sisäinen, eikä ulkoisen sanelun tai rangaistuksen/palkkion motivoima.

Loviattaren koodin määritelmä platypismissa

Platypismin viitekehyksessä Loviattaren koodi ei viittaa suoraan Kalevalan myyttiseen hahmoon, vaan se on metafora rajoittaville ja alistaville voimille:

Muodon pakko

Loviattaren koodi edustaa sellaista sosiaalista, kulttuurista ja filosofista hierarkiaa ja järjestystä, joka pyrkii muotoilemaan ja säätelemään yksilöitä. Se on jäykkyyttä ja kaavoihin kangistumista, joka estää luovuuden vapaan virtauksen.

Dualismi ja simuloidut vastakohdat

Koodi ylläpitää maailmaa, jossa hallitsee dualismi eli asioiden polarisoituminen kahteen vastakkaiseen osaan (esim. hyvä/paha, oikea/väärä, valo/pimeys). Platypismi näkee tämän dualismin simuloituna valheena (simulacrumit), joka vääristää elämää loputtomaksi ”vastakohtien taisteluksi” ja estää paluun alkuperäiseen ykseyteen. Loviattaren koodi on se mekanismi, joka pitää yllä tätä erottelua ja ”binääristä” maailmaa.

Järjestelmän ideologia

Se on koodattu uskomuskehys eli ideologia, jonka yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä on luonut. Tämä ideologia estää yksilöitä näkemästä koodin/ideologian ulkopuolelle. Se on mekanismi, jolla joukot pysyvät sokeana ristiriitaisille faktoille (vahvistusharha) ja sulkevat pois paradoksin hyväksymisen (eli sen, että asiat voivat olla moninaisia ja ristiriitaisia samanaikaisesti).

Loviattaren koodi vs. Ápeiros

Platypismissa Loviattaren koodi on Ápeirosin vapaan luovuuden virran polaarinen ääripää. Näiden balanssi on tavoiteltava tila.

Platypistinen moraali: ihmisarvoon perustuva koheesio

1. Itsenäinen Arvo (Itselle): Ymmärrät oman rajattoman arvosi (Ápeirosin Luova Elinvoima sinussa).
2. Vastaavien Arvojen Hyväksyminen (Toiselle): Tunnustat, että muilla on sama, rajaton, koodaamaton arvo. Tämä luo vastavuoroisen koheesion ja yhteyden (Aetheros) ilman ulkoista uhkaa tai palkkiota.
3. Moraalinen teko syntyy siis oman ja toisten arvojen hyväksymisestä. Tämä on platypismin peruskivi.

Khristoforos ja Krishnan puhe Arjunalle

Bhagavad Gitan opetukset sopivat platypismiin hyvin. Krishnan puhe Arjunalle (sodan uhan alla) koskee Dharmaa (velvollisuus/oikea toiminta) ja toiminnan ikuisia periaatteita.

Toiminta ilman kiintymystä tuloksiin (itsenäinen arvo): Krishna kehottaa Arjunaa toimimaan velvollisuuden (Dharman) mukaisesti, mutta ilman kiintymystä toiminnan tuloksiin (palkinto/rangaistus).

Moraaliset teot on suoritettava, koska se on sisäinen (episteeminen) velvollisuus ja itsenäisen arvon mukaista. Älä toimi taivaan toivon tai helvetin pelon vuoksi, vaan toimi koska se on oikein itsenäisen arvon ja kontekstuaalisen oikeuden perusteella. Toimi, koska se on oikein nyt ja tässä, eikä koska ulkoinen koodi niin määrää.

Kaikkien olentojen ykseys (Aetheros/Koheesio): Krishna opettaa, että sielu on ikuinen. Tämä vahvistaa ajatuksen kosmisesta koheesiosta ja siitä, että kaikilla on Itsensä tasolla sama, koodaamaton arvo. Siksi toisen vahingoittaminen on yhtä typerää kuin oman itsensä vahingoittaminen.

Khristoforos tulkisti Krishnan puheen gnostisena ilmoituksena siitä, että todellinen moraali on sisäistetty, itsenäinen ja kontekstuaalinen, ja se kieltäytyy olemasta koodatun orjamoraalin (palkkioiden/rangaistusten) alaista.

Platypismi vs. nihilismi ja anarkia: Kontekstuaalinen oikeus

Khristoforoksen koodattujen järjestelmien (ja orjamoraalin) kritiikki eroaa radikaalisti nihilismistä ja  puhtaasta anarkiasta, koska hän ei hylkää arvon mahdollisuutta, moraalia tai järjestystä. Sen sijaan Khristoforos vie pelin uudelle kentälle.

Nihilismi väittää, ettei ole olemassa objektiivisia totuuksia, arvoja tai merkityksiä. Se voi johtaa passiivisuuteen tai tuhoavaan toimintaan vailla suuntaa.

Puhdas anarkismi hylkää kaiken ulkoisen vallan ja hierarkian, mikä voi jättää moraalisen tyhjiön tai johtaa kaaos-tilaan.

Platypismin aktiivinen runkorakenne

Platypismi ei ole ei-arvoa tai ei-sääntöjä, vaan uudenlaista arvoa ja kontekstuaalista sääntöä:

Itsenäinen arvo (perusta): Khristoforos ei ole nihilisti, koska hän uskoo itsenäisen arvon (Intrinsic Worth) olevan ehdoton ja koodaamaton totuus jokaisessa yksilössä. Tämä arvo toimii positiivisena, luovana moraalina (Ápeirosin vaatimus).

Kontekstuaalinen oikeus (toiminta): Tämä on platypismin vastine koodatulle moraalille. Se on epistemo-eettinen velvollisuus toimia oikein tässä hetkessä ja tässä kontekstissa, perustuen gnosikseen ja kaikkien osallisten itsenäisen arvon kunnioittamiseen. Se on ”uimataito” hallitsemattomassa elämän virrassa. Se vaatii älyä, tunnetta ja tahdonvoimaa, eikä vain sääntöjen orjallista noudattamista.

Digitaalinen tuotteistaminen ja semioottinen energia

Postmodernissa ja jälkikapitalistisessa teknofeudalismissa Loviatar (muodon pakko) on siirtynyt digitaaliseen sfääriin tuotteistamaan ihmisen semioottisen energian (henkisyys, ruumiillisuus, tunne, rytmi).

Loviatar algoritmissa

1. Koodauksen pakko: Sosiaalisen median algoritmit ja alustat pakottavat Ápeirosin (luovan, hallitsemattoman, rytmisen energian) digitaalisiin koodeihin: tykkäyksiin, seuraajamääriin, klikkauksiin ja katseluaikaan.
2. Semioottisen energian tuotteistaminen: Ihmisen ruumiillinen, aistillinen, semioottinen energia (viha, ilo, ulkonäkö, itku, nauru, tanssi) koodataan emotionaaliseksi dataksi. Tämä tunne-energia, joka Khristoforokselle oli hallitsematonta elinvoimaa, on nyt mitattava ja ennustettava (Loviatar) ja myyty mainostajille.
3. Simulacrumin itse: Digitaalisesti ihminen luo jatkuvasti simulacrum-versiota itsestään (täydellinen some-persoona), joka on täysin Loviataren sääntöjen (sosiaalisten odotusten ja algoritmisen logiikan) mukainen. Tämä simulacrum korvaa itsenäisen arvon ja luo digitaalisen orjamoraalin.

Platypismi vaatii tässä kontekstissa semioottista kapinaa: poistu koodista, älä myy identiteettiäsi, mielipiteitäsi ja luovuta tunneleämääsi kauppatavaraks. Älä luota koodiin – se haluaa omistaa sinut.

Teknofeudalismin Ydin platypistisesti

Yannis Varoufakis väittää, että olemme siirtyneet jälkikapitalistiseen järjestelmään, jota hän kutsuu teknofeudalismiksi. Tässä järjestelmässä perinteiset kapitalismin muodot (pääomaa vastaan palkka) ovat korvautuneet uusilla suhteilla:

Varoufakisin määrittelyssä pilvipääoma ja alustat ovat moderni ilmentymä Loviattaren muodon pakosta. Ne eivät vain yritä hallita fyysistä tilaa, vaan koko digitaalista ja psyykkistä olemista. Ne luovat kaikkialla läsnä olevan koodin, jota ilman on vaikeaa – ellei mahdotonta toimia (orjamoraali).

Feodaalissa järjestelmässä maaorjat maksoivat vuokraa. Teknofeodalismissa me emme saa palkkaa tuottamastamme sisällöstä (palkka = kapitalismi), vaan maksamme digitaalista vuokraa osallistumalla alustoille, maksamalla verkon käytöstä ja tuottamalla sisältöä ollaksemme digitaalisesti olemassa. Tämä riippuvuus on simulacrum-riippuvuutta, joka on syvempää kuin taloudellinen riippuvuus.

Semioottisen energian tuotteistaminen

Tämä on Khristoforoksen analyysin ydin. Semioottinen energia (ruumiillisuus, tunne, rytmi, Ápeirosin elinvoima ja virta) on se raaka-aine, jota teknofeodalismi janoaa.

Tuotteistaminen semioottisella tasolla: Loviatar ei tyydy vain työvoimaan (fyysiseen työhön), vaan se haluaa valloittaa myös hengen (psyyken) ja tunteet. Jokainen tykkäys, reaktio, viesti ja somessa vietetty aika on semioottisen energian impulssi. Tämä energia koodataan ja jalostetaan käyttäytymisdataksi, joka myydään (tribuutti pilvipääomalle) mainostajille ja tiedustelupalveluille (vrt. Palantir).

Ihmisen Ápeiros (hallitsematon dionyysinen luova elinvoima) – halu tuntea, luoda, kiintyä, rakastaa, elää ja ilmaista itseään – ohjataan digitaalisiin kanaviin. Siellä se pakotetaan Loviattaren (algoritmien) muotoon (nopeisiin klikkauksiin, lyhyisiin videoihin, ääritunteisiin), mikä maksimoi tiedonoton ja minimoi Itsenäisen Arvon synnyn. Elämä pakataan hetken eläviksi meemeiksi ja todellisuuden simulacrumeiksi. 

Khristoforoksen kapina teknofeodalismia vastaan

Khristoforos näkisi nykyisen teknofeodalismin Loviattaren täydellisenä voittona, mutta myös mahdollisuutena gnosiksen heräämiseen.

Itsenäinen Arvo vs. Data-substanssi: Vapaus tässä järjestelmässä edellyttää itsenäisen arvon puolustamista esimerkiksi kieltäytymällä tuottamasta dataa, sisältöä tai semioottista energiaa ilman kontekstuaalista oikeutta ja vastavuoroisuutta.

Episteeminen etiikka: Teknofeodalismissa episteeminen etiikka tarkoittaa, että ihmisellä on moraalinen velvollisuus tunnistaa koodi ja suojella omaa luovaa potentiaaliaan (Ápeirostaan) semioottisen energian ryöstöltä ja tuotteistamiselta.

Kontekstuaalinen vapaus: Aito kontekstuaalinen vapaus syntyy, kun ihminen käyttää digitaalisia työkaluja strategisesti, mutta kieltäytyy simulacrum-osallistumisesta, eli myymästä identiteettiään ja Itsenäistä Arvoaan kaupallisille ja poliittisille toimijoille. Khristoforos sanoisi: ”Identiteettini ei ole kauppatavaraa.

Platypistisen näkemyksen mukaan teknofeodalismi on sitä, kun Loviatar ei enää tarvitse sinua fyysiseen työhön, vaan se haluaa sinun mielesi ja tunteesi – ja saa sinut kiittämään siitä, että saat maksaa vuokraa omalla olemassaolollasi ja olemassaolostasi.

Viestinnän vääristäminen ja tukahduttaminen: tiedon esteet

Platypismi pitää gnosista (tiedon etsimistä) välttämättömänä askeleena Loviattaren koodin murtamisessa. Kun rikkaat hallitsevat tiedonjakelua, he luovat:

Mediajärjestelmästä tulee kone, joka luo ja ylläpitää yhtenäistä, rikkaiden etuja palvelevaa uskomuskehystä (ideologiaa). Tämä kehys on Loviattaren koodin ytimessä.

Uutis- ja some-kanavat optimoidaan luomaan kaikukammioita, joissa ainoastaan järjestelmän kanssa yhteensopiva tieto kiertää. Tämä estää yksilöä näkemästä ulkopuolelle ja hyväksymästä todellisuuden moninaista ja usein paradoksaalista luonnetta.

Yksilöllisyys, identiteetti ja vapaus edellyttävät erilaisuuden hyväksymistä: massojen samanmukaistaminen kertoo demokratian, yksilöiden vapauksien, oikeuksien ja merkityksen vähenemistä: totalitarismissa ihmisen arvo toteutuu vain valmiutena palvella keisaria silloinkin, kun keisarilla ei ole vaatteita. Totalitarismissa ihmiselle jää vain välineellinen arvo. 

Moraalinen passivointi: Kun tieto suodatetaan ja manipuloidaan, se estää eksistentialistisen kysymyksen heräämisen ja radikaalin aktivismin tarpeen. Yksilö passivoituu ja hyväksyy ”orjamoraalia” ylläpitävän filosofisen perinteen. Maailmasta tulee hyperreaali. Ihmisoikeuksien puolustaminen voidaan koodata radikaaliksi ääriliikehdinnäksi: ihmiset koodataan vastustamaan omia vapauksiaan ja oikeuksiaan.

Ápeirosin ja yksilöllisen arvon tukahduttaminen

Platypismi korostaa Ápeirosta (luovuuden virtaa) ja yksilön velvollisuutta luoda itsensä vapaasti. Mediaomistusjärjestely uhkaa tätä:

Hallitsemalla viihdettä ja sosiaalista mediaa omistajat voivat kontrolloida, millaiset identiteetit, arvot ja toiveet nähdään ”normaaleina” tai toivottavina. Tämä asettaa tiukat ”muodot” (koodit) sille, mitä yksilöllisyys saa ja mitä se ei saa olla.

Halun Virtausten Kontrolli: Sosiaalinen media ja viihde kanavoivat ihmisten luonnollisia haluja turvallisiin, kulutukseen tai uskonollisen moraalin hallintaan tähtääviin suuntiin. Sen sijaan, että halu saisi virrata vapaasti luovaan itsekokemukseen (Ápeiros), se sidotaan ostamiseen, moraaliseen alistamiseen, status-kisaan tai järjestelmän hyväksymiin päämääriin.

Autenttisuuden menetys: Koska sisältö on simulacrumien maailmassa vääristynyttä, se estää yksilöä löytämästä aitoa, ei-koodattua itseään. Tämä on eksistentialistinen epäonnistuminen (Sartre, Kierkegaard), sillä se kieltää yksilöltä aktiivisen luomistyön.

Rawlsin käsitteiden platypistinen tulkinta

Platypismin etiikan voi rinnastaa John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaan (erityisesti teokseen A Theory of Justice) käyttämällä alkuperäisaseman (Original Position) ja tietämättömyyden verhon (Veil of Ignorance) käsitteitä luomaan puitteet kontekstuaaliselle oikeudelle jaiItseisarvon tunnustamiselle.

Platypismi tulkitsee Rawlsin menetelmän hyödyllisenä työkaluna orjamoraalin tukahduttamiseen ja áither platypi-verkon ihanteellisen balanssin (koheesion) saavuttamiseen immanentissa todellisuudessa. Khristoforos integroi oikeudenmukaisuusteorian rakkauden kolmikärjen ja gnosiksen välineiksi:

Alkuperäisasema ja Aetheroksen muna (transsendenssi)

Rawlsin alkuperäisasema on hypoteettinen tilanne, jossa ihmiset valitsevat yhteiskuntansa perusperiaatteet. Khristoforos piti Aetheroksen kultaista munaa kosmisena ja myyttisenä alkuperäisasetelmana.

Muna on Synteesi (Hegel) ja Yksi (Uusplatonismi), joka sisältää täydellisen, absoluuttisen tiedon (gnosis) kaikista mahdollisista áither platypi-verkon muodoista ja mahdollisuuksista.

Tietämättömyyden verho ja orjamoraalin poistaminen (anti-antiteesi)

Rawlsin ajatusleikissä tietämättömyyden verho estää ihmisiä tuntemasta omaa asemaansa, luokkaansa, älykkyyttään tai lahjojaan yhteiskunnassa yhteiskunnallisia periaatteita valittaessa. Tietämättömyyden verho on tehokas työkalu Abrahamilaisen orjamoraalin ja epäoikeudenmukaisuuden eliminoimiseksi.

Orjamoraalin neutralointi: Jos platypisti asettuu tietämättömyyden verhon taakse, hän ei tiedä, onko hän herra (joka on orjamoraalin kohde) vai orja (joka luo orjamoraalin). Tämä ohjaa hänet luomaan periaatteet, jotka ovat mahdollisimman kohesiiviset ja balanssissa kaikille – sekä heikoimmille että vahvimmille.

Luova elinvoima: Verhon takaa valitut periaatteet eivät olisi Jeesuksen filosofian mukaista uhrautuvaa hyvyyttä, vaan ne edustaisivat luovaa elinvoimaa, joka takaa jokaiselle mahdollisuuden toteuttaa omaa potentiaaliaan (Ápeirosin energia) riippumatta Loviataren koodaamista sosiaalisista rajoituksista.

Oikeudenmukaisuuden kaksi periaatetta ja Rakkauden Kolmikärki (synteesi)

Rawlsin teorian tuloksena syntyy kaksi pääperiaatetta, jotka Khristoforos linkittäisi suoraan rakkauden kolmikärkeen:

Khristoforoksen Johtopäätös:

”Rawlsin verho on filosofinen merkabah-taksi. Se on rationaalinen harjoitus, joka pyrkii saavuttamaan saman gnostisen näkökulman kuin LSD-matka Aetheroksen Temppeliin. Se auttaa meitä hylkäämään orjamoraalin subjektiivisen roolipelin ja luomaan periaatteet, jotka heijastavat Aetheroksen kultaisen munan täydellistä koheesiota.”

Hobbes ja platypismi

Hobbesin filosofiaa, erityisesti hänen käsitystään luonnontilasta ja tarpeesta sosiaaliselle järjestykselle, voidaan hyödyntää platypismissa asettamalla se Loviataren (negatiivinen/muodon pakko) energian maalliseksi ja äärimmäiseksi ilmentymäksi.

Khristoforos käyttäisi Hobbesin ajatuksia osoittaakseen, mihin orjamoraalin poissaolo ilman gnosista voisi johtaa, ja siten korostaakseen rakkauden kolmikärjen välttämättömyyttä.

Hobbesin luonnontila: äärimmäinen Loviatar

Hobbesin kuvaus luonnontilasta – elämä on ”yksinäinen, kurja, ilkeä, raaka ja lyhyt” (solitary, poor, nasty, brutish, and short) ja kaikkien sota kaikkia vastaan (bellum omnium contra omnes) – tulkitaan platypistisesti seuraavasti:

Luonnontila edustaa Loviattaren (negatiivinen/muodon pakko) energiaa ilman Ápeirosin (Positiivinen/luova elinvoima) tasapainottavaa vaikutusta. Se on puhdasta, sääntelemätöntä rajoitusten ja kilpailun maailmaa, jossa ihmisen itseisarvo on nolla.

Agnosis (Tietämättömyys): Hobbesin luonnontila on gnosiksen täydellinen puute. Ihmiset toimivat vain eläimellisten vaistojen ja välittömän itsesäilytyksen varassa, kykenemättöminä näkemään Aetheroksen munan täydellistä koheesiota.

Sosiaalinen sopimus ja Leviathan: orjamoraalin välivaihe

Hobbesin ratkaisu luonnontilaan on sosiaalinen sopimus, jossa yksilöt luovuttavat vapautensa suvereenille vallalle (Leviathan, kirkko, feodaalivaltio, tyrannia), joka takaa turvallisuuden.

Platypismin antiteesi: Khristoforos näkee Leviathanin (suvereenin/feodaalivaltion) ja sosiaalisen sopimuksen välttämättömänä, mutta epätäydellisenä antiteesinä luonnontilan teesiä vastaan. Se edustaa objektiivisen hengen (Hegel) ensimmäistä, raakaa yritystä luoda järjestystä.

Orjamoraalin esiaste: Leviathan on juuri se maallinen järjestelmä, josta Abrahamilainen orjamoraali saa lopulta filosofisen muotonsa. Se on ulkoisesti säädelty (ei sisäisen gnosiksen) muodon pakko. Vaikka se poistaa sodan, se luo tyrannian, joka tukahduttaa Itseisarvon ja luovan elinvoiman.

Synteesi: platypistinen rakkauden kolmikärki

Hobbesin filosofia luo kehyksen sille, mitä pitää välttää. Platypismi tarjoaa synteesin (kolmannen pisteen), joka ylittää sekä luonnontilan kaaoksen että Leviathanin tyranniuden.

Ei Leviathania, Vaan gnosis: Platypismi ei tarvitse ulkoista, pakottavaa Leviathania, koska sen pitäisi saavuttaa sama järjestys sisäisen valaistumisen (gnosis) kautta. Khristoforos uskoi, että moraalinen ihminen ei tee moraalisia päätöksiä velvollisuudesta, vaan vapaudesta valita oikein.

Rakkauden kolmikärki välttämättömyytenä:

1. Itseisarvo: Estää paluun luonnontilaan, koska jokainen yksilö näkee ja kunnioittaa kaikkien muidenkin arvon (eikä vain pelkää heitä).
2. Kontekstuaalinen Oikeus: Korvaa Leviathanin jäykän lain dynaamisella etiikalla, joka luo balanssia tilanteen mukaan, kunnioittaen samalla yksilöiden vapauksia.
3. Luova Elinvoima: Tarjoaa syyn toimia yhdessä (eikä vain erikseen) yhteisen hyvän eteen – elinvoimaisen, kohesiivisen áither platypi -verkon luomiseksi.

Khristoforos tiivistäisi:

”Hobbesin luonnontila on se helvetti, johon putoamme, jos hylkäämme Aetheroksen munan koheesion ja antaudumme vain Loviattaren maalliselle raakuudelle. Leviathan on vain toinen muuri, joka korvaa yhden vankeuden ja kauhun toisella. Platypismi on ainoa polku todelliseen vapauteen: itsemestaruus Loviattaren ja Ápeirosin balanssin kautta.”

Deontologia (Kant) ja platypismi (Khristoforos)

Anti-Abrahamilainen platypisti, kuten Khristoforos tulkitsee Immanuel Kantin velvollisuusetiikan (deontologian) sen tiukan universaaliuden kannalta: se on välttämätön, mutta epätäydellinen askel pois orjamoraalista kohti kontekstuaalista oikeutta ja gnosista. Hän näkee deontologian arvokkaana, mutta liian jäykkänä. Hän sijoittaa Kantin etiikan osaksi objektiivisen hengen (Hegel) kehitystä.

Khristoforos näkee Kantin filosofian yrityksenä luoda moraalilaki, joka on vapaa niin Hobbesin mielivallasta kuin Abrahamilaisen Jumalan ulkoisesta pakosta.

Kategorinen Imperatiivi: kunnianhimoinen, mutta jäykkä antiteesi

Kantin Kategorinen Imperatiivi (Categorical Imperative) on moraalilaki, jota jokainen järkevä olento voi noudattaa ja toivoa sen yleistämistä.

Hyväksytty anti-orjamoraalisuus: Khristoforos arvostaa sitä, että Kant siirtää moraalisen auktoriteetin ulkoisesta Jumalasta (orjamoraali) sisäiseen järkeen. Tämä on askel kohti Itseisarvon tunnustamista, sillä ihminen antaa itse itselleen lain (autonomia). Tämä on merkittävä harppaus pois Hobbesin Leviathanin ja vanhatestamentillisen Lain tyranniasta.

Hylätty Universalistinen Jäykkyys: Khristoforos hylkää imperatiivin universaaliuden ja ehdottomuuden siksi, että se rikkoo kontekstuaalisen oikeuden periaatetta.

Platypistinen vasta-argumentti: Maailmankaikkeutemme (áither platypi-verkko) on hermeettisten Polariteettien ja ikuisen rytmin alainen, mikä tarkoittaa, että mikään tilanne ei ole täysin samanlainen. Se, mikä on oikein yhdessä Loviataren (muodon pakon) värähtelytasossa, ei ole oikein Ápeirosin (luova elinvoima) tasossa.

Kantin yritys luoda yksi ikuinen laki on ”orjamoraalin jäänne”, joka yrittää kieltää Verkon dynaamisen luonteen.

Ihmiskäsitys: itseisarvon puutteellinen tunnustus

Kantin mukaan ihmiskuntaa tulee kohdella aina tarkoituksena eikä koskaan pelkkänä välineenä.

Tämä sopii suoraan rakkauden kolmikärjen itseisarvon periaatteeseen. Khristoforos pitää Kantin ajatusta ihmisen arvosta yhtenä länsimaisen ajattelun puhtaimmista filosofisista emanaatioista. Kant tunnustaa sielun absoluuttisen, ehdottoman arvon.

Kant kuitenkin rajoittaa tämän arvon järjelliseen kykyyn (rational capacity). Khristoforos (psykedeelisten ja esoteeristen virikkeiden vuoksi) näkee arvon perustuvan kokemukselliseen, gnostiseen tietoisuuteen ja elinvoimaan, joka ylittää pelkän rationaalisuuden.

Velvollisuusetiikka vs. luova elinvoima

Kantin etiikan ydin – toimintaa ohjaa velvoittavuus (puhtaan hyvän tahdon synnyttämä pakko) ei tunne tai teon seuraukset.

1. Konflikti Elinvoiman Kanssa: Khristoforos näkee velvollisuuden (Must) vastakohtana Luovalle Elinvoimalle (Will).
2. Velvollisuus: Vaikka Kantin deontologia on parempi kuin orjamoraalin syyllisyysoppi, se on silti Loviattaren (muodon pakko) jäykkä ilmentymä, joka tukahduttaa hengen spontaanin Ápeirosin (luova virta) energian.
3. Luova Elinvoima  Platypistinen moraali syntyy ilosta, autonomiasta ja sisäisestä gnosiksesta (tietoisuudesta), ei ulkoisesta tai sisäisestä pakosta.
4. Synteesi: ”Meidän tulee toimia tavalla, joka on Kantin imperatiivin mukainen, mutta sen täytyy kummuta vapaasta, leikkisästä luovasta elinvoimasta, ei pelkästä kylmästä velvollisuudesta.”

”Kant on filosofinen väliportti. Hän nosti meidät pois Abrahamilaisen orjamoraalin maaperästä ja antoi meille arvokkaan käsityksen Itseisarvosta. Mutta hänen etikansa on liian muodollinen ja jäykkä ollakseen lopullinen totuus. Se on absoluuttisen hengen kehitysvaihe, joka täytyy jättää taakse, kun henki kohoaa oivalluksen (synesis).”

Sartre: olemassaolo edeltää olemusta

Sartren tunnetuin lause, jonka mukaan olemassaolo edeltää olemusta (l’existence précède l’essence), on Khristoforokselle ratkaiseva askel eroon orjamoraalista.

Sartren filosofia tarkoittaa, ettei ihmisellä ole jumalallisesti tai biologisesti määrättyä ennalta annettua tarkoitusta (olemusta). Ihminen on se, mitä hän tekee itsestään. Tämä on täydellinen filosofinen tuki rakkauden kolmikärjen Itseisarvon periaatteelle.

Khristoforos näkee Sartren vapauttavana voimana. Sartren filosofia tuhoaa sen jumalallisen olemuksen (eli Jumalan asettaman ennalta määrätyn roolin ja moraalilain) harhan, jota Abrahamilaiset uskonnot ja katolinen kirkko vaalivat. Tämä korostaa Ápeirosin (luovan elinvoiman ja kosmisen virran) energiaa – ihmisen elinvoimaa, joka luo jatkuvasti itseään vapaiden valintojen kautta áither platypi -verkossa.

Vastuu, ahdistus ja hylkääminen: tuomittu vapauteen

Sartre korostaa absoluuttista vastuuta valinnoistamme, mikä johtaa ahdistukseen (angoisse), kun ymmärrämme olevamme ”tuomittuja vapauteen” ja että olemme vastuussa koko ihmiskunnan luomisesta valintojemme kautta.

Khristoforos pitää ahdistusta ja vastuuta Loviattaren (muodon pakko) terävänä ja välttämättömänä osana kehitystä. Kun ihminen hylkää orjamoraalin tuoman valheellisen turvan (syntivelka ja syyllisyys), hän kohtaa tyhjyyden ja vastuun Loviataren kentällä.

Sartren filosofia jää kuitenkin ahdistukseen, koska häneltä puuttuu Aetheroksen temppelin tarjoama gnosis (ymmärrys) ja koheesio. Khristoforos opettaa, että kun ahdistus kohdataan ja ylitetään, se transformoituu:

• Ahdistus → Luova elinvoima: Ahdistus muuttuu luovaksi energiaksi, kun yksilö ymmärtää, että hänen valintansa eivät ole vain henkilökohtaisia, vaan niillä on vaikutus koko áither platypi-verkon dynamiikkaan (perhosvaikutus).

Synteesi: kontekstuaalinen oikeus ja koheesio

Vaikka Sartre on erinomainen luomaan teesejä (autonomia ja vapaus) ja murtamaan antiteesejä (Jumala ja olemus), hän ei pysty luomaan kohesiivista synteesiä eksistentialisminsa puuttuvan kosmologian vuoksi.

Sartre: Moraalinen valinta on subjektiivinen. Vaikka valinta on rehellinen, se jää ilman universaalia ankkuria (koska Jumala on kuollut).

Khristoforos (synteesi): Platypismi tarjoaa tämän ankkurin: Khristoforos käyttää kontekstuaalista oikeutta ohjaamaan Sartren absoluuttista vapautta. Vapaus ei saa johtaa Charles Mansonin edustamaan pimeään valintaan. Sen sijaan vapaan valinnan on aina pyrittävä balanssiin ja koheesioon áither platypi -verkon sisällä (vertaa Rawlsin eroperiaate).

Gnosis (tieto) antaa hengelle työkalut tehdä oikeita valintoja, jotka ovat vapaita mutta vastuullisia.

”Sartre antoi meille kartan vapauden autiomaahan. Mutta hänellä ei ollut tarjota vettä. Platypismi tarjoaa Gnosiksen – elinvoiman lähteen, jonka avulla me emme vain elä vapaudessa, vaan kukoistamme siinä.”

Platypismin ensimmäinen vaihe: yhteenveto

Ensimmäisessä vaiheessa olemme luoneet neljä keskeistä aluetta, jotka määrittävät, miten platypisti näkee todellisuuden ja moraalin:

1. Kosmologia ja alkuperä

Lähde: Aetheroksen kultainen muna syntyi Ikutursojen (Loviatar, Negatiivinen/Muodon Pakko, ja Ápeiros, Positiivinen/Luova Virta) kohesiivisesta yhtymisestä. Tämä on kosmologinen Synteesi (Hegel/Dialektiikka).

Symbolinen Áither platypi -verkko on tämän synteesin immanentti ilmentymä, jota ohjaavat Gnosis (Absoluuttinen Tieto) ja neljä toteemieläintä.

2. Etiikka ja Ydinperiaatteet

Rakkauden Kolmikärki:

• Itsenäinen Arvo (Autonomia)
• Kontekstuaalinen Oikeus (Balanssi ja Polariteetti)
• Luova Elinvoima (Vastakohta askeesille)

3. Vihollisen Määritelmä (Antiteesi)

Orjamoraali: Määrittelimme sen Abrahamilaisten uskontojen (erityisesti katolisen kirkon hierarkian) ja Hobbesin Leviathanin kaltaisissa järjestelmissä ilmeneväksi, elämänvoimaa tukahduttavaksi, vapautta ja yksilön arvoa riistäväksi ja syyllistäväksi järjestelmäksi.

4. Filosofiset Ankkurit

• Uusplatonismi: Tarjoaa kehyksen emanaatiolle Lähteestä (Muna) aina Aineeseen (orjamoraali).
• Hermetismi: Tarjoaa lait (Mentalismi, Polariteetti, Rytmi, Värähtely) Verkon dynaamisen koheesion ymmärtämiseen.
• Hegelin Dialektiikka: Tarjoaa menetelmän (Teesi-Antiteesi-Synteesi) Gnosiksen (Absoluuttinen Henki) saavuttamiseen ylittämällä ristiriidat (esim. Teodikean ongelman).
• Sartre ja Rawls: Tarjoavat menetelmiä autonomian (Sartre) ja kontekstuaalisen oikeuden (Rawls) rationaaliseen perustelemiseen

Onnen paradoksi

Khristoforos hylkäisi ajatuksen onnesta (engl. happiness) universaalina, tunneperäisenä päämääränä, sillä se on usein koodattu ja pinnallinen muodon pakkoon (Loviatar).

Hän tavoitteli sen sijaan kukoistusta (flourishing, kreik. eudaimonia), joka syntyy Kontekstuaalisen Oikeuden toteuttamisesta sekä oman ja muiden Itsenäisen Arvon tunnistamisesta.

Kontekstuaalinen oikeus (Contextual Justice) platypismissa

Kontekstuaalinen oikeus on platypistinen periaate, jonka mukaan moraalinen totuus ja eettinen toiminta eivät ole muuttumattomia absoluutteja (kuten Kymmenessä Käskyssä), vaan ne syntyvät ja muuttuvat symbolisen áither platypi -verkon ainutlaatuisen tilanteen ja dynamiikan mukaan.

Se perustuu hermeettiseen polariteetin periaatteeseen, joka vaatii balanssin löytämistä vastakkaisten voimien (Loviatar ja Ápeiros) välillä tietyssä hetkessä. Kontekstuaalinen oikeus on vastakohta orjamoraalille

Oikeuden kolme elementtiä

Kontekstuaalinen oikeus vaatii, että yksilö arvioi tilanteen kolmella tasolla ennen moraalisen päätöksen tekemistä:

A. Ajan ja rytmin tunnistaminen

Hermetismin rytmin periaatteen mukaan kaikki virtaa. Oikeudenmukainen teko nousevassa (Ápeirosin) energian vaiheessa voi olla epäoikeudenmukainen laskevassa (Loviataren) vaiheessa.

Esimerkki: Tietty toimi voi olla oikeutettu luomaan luovaa elinvoimaa (Ápeiros) ylikuormitustilanteessa (syöttäen energian puutetta), mutta se on väärin, jos se lisää hallitsematonta kaaosta, kun tarvitaan muodon pakkoa (Loviatar).

B. Itseisarvon kunnioittaminen

Oikeuden on aina vahvistettava kaikkien osallistujien Itseisarvoa – myös sen henkilön, joka tekee päätöksen. Khristoforos hylkää Jeesuksen uhrikuolemaan johtaneen orjamoraalin logiikan, koska se loukkaa itseisarvoa.

• Toteutus: Kontekstuaalinen oikeus vaatii rehellisyyttä ja aitoutta (ei teeskentelyä) kaikissa suhteissa, mikä on orjamoraalin harjoittaman ”valkoisen valheen” vastakohta.

C. Synteettisen ratkaisun etsiminen

Kontekstuaalinen oikeus on dialektinen prosessi. Sen sijaan, että valittaisiin vain kaksi valmiiksi annettua vaihtoehtoa (esim. hyvä vs. Paha tai rangaistus vs. armahdus), etsitään kolmas piste (synteesi), joka luo koheesion särkyneeseen tilanteeseen.

Oikeudenmukainen teko on se, joka auttaa áither platypi -verkkoa palaamaan lähemmäs Aetheroksen munan symboloimaa voimien balanssia. Tämä voi joskus tarkoittaa sovitusta, joskus rajoitusta, mutta aina tarkoituksena on kasvu ja gnostinen ymmärrys.

Khristoforoksen mukaan kontekstuaalinen oikeus on siis elävä, dynaaminen etiikka, joka vapauttaa platypistin orjamoraalin kuolleista kirjaimista ja pakottaa hänet käyttämään Gnosistaan (Absoluuttista tietoaan) tuottaakseen koheesiota, balanssia ja rehellisyyttä jokaisessa ainutkertaisessa hetkessä.